meet me where the island ends

Saavun pohjoiseen kärkeen. Sinne, missä kaksi merta puskee toisiaan vasten ja majakka vartioi taivaanrantaa. Tuuli on navakka, se riepottelee takin liepeitä ja tuoksuu hennosti suolalta. Horisontti kerää harmaat pilvet vahvaan syleilyynsä, siihen josta syntyvät sateet.

Kerro, oletko täällä? Nyt kun haluaisin pysäyttää ajan ja elää samaa kesää ikuisesti. Liikkumatta mihinkään, katsoa pohjoiseen ja antaa itseni uskoa, etten milloinkaan palaa vastarannalle. Odotan taivaan repeävän, nielaisevan minut pyörteeseen jossa aika luo omat sääntönsä ja pitää minut täällä, loppuelämäni ensimmäisessä päivässä. Ikuisesti onnellisena.

Pyydän, ettet näyttäisi niin surulliselta. Ehkä tässä käy hyvin.

Sinä näytit minulle, mitä on sokeassa kulmassa. Esittelit minut sille osalle itseäni, joka haluan olla. Sen, joka kulkee varjojen ulkopuolella, ilman katkeruutta ja alakuloisuutta.

Aallot rikkovat rannan ja hiljaisuuden.

Olet todellisempi kuin pitkään aikaan. Hiuksissasi villikukkia, ruohonkorsia ja auringonvaloa, varpaasi paljaat likatahrojen alla. Kesäpuvussasi.

Hehkut lämpöä vaikka taivas usuttaa pilvet sateeksi yllemme. Luonnonilmiöt laidasta laitaan telmivät yhdessä, sulassa sovussa.

Aikaa piti olla loputtomiin, eliniäksi. Mutta sinun vuoksesi minusta on tullut ahne. Kun painan kasvoni hiuksiisi ja hengitän erilaisten tuoksujen riitasoituja, vedän syvälle keuhkoihin, ei mikään milloinkaan riitä. Tämä on minulle ilmaa, jota vailla olen ollut liian kauan. Ja miettinyt, kuinka kauan kestän hengittämättä.

Joskus heräsin aamuihin, joissa oli tyhjää tilaa. Luulin kuolevani siihen tunteeseen, painoon rinnanpohjukassa. Sanat kurkkuun takertuneena, vailla muotoa tulla nähdyksi. Asioita, jotka kätkin hiljaisuuden alle.

Sitten tulivat aamut, jotka olivat selkeitä. Tavallisia, tasapainoisia. Ja vasta jossain sydämenlyöntien välissä tajusin, että unohdin ikävöidä. Kuin olisin omaksunut vääryyttä, unohtanut riisua naamion näytöksen lopuksi.

Aamuihin on palannut onttous. Katson mitä tahansa ja mietin, että antaisin kaiken vaihdossa sitä vastaan, että olisit minulle ikuista. Etkä vain kuvainnollisesti, kanssasi selvittäisin ikuisuuden todelliset värit.

Palaisin tänne, mihin kutsut minua silloin kuin kuulen sydäntäni maailman huudoilta. Unohtaisin kaiken sen, minkä väitetään olevan tärkeää, koska tämän ei tarvitse merkitä mitään kellekään toiselle. Se on vain meille kahdelle. Meille, joiden väliin kerran jäivät valovuodet eivätkä edes unet vieneet kylliksi kauas.

Seison saaren kärjessä enkä halua pois. Pysäytetäänkö aika tähän, ollaan vain me kaksi?

Vaikka tämä on pelkkää unta, joka loppuu aamulla.

Mutta jos kerron tätä kuin iltasatua, ehkä se vielä toteutuu.

elämänmitta

kadut on vallannut ikipimeys
lasken jokaisen sadepisaran ikkunassa
tulikärpäset ovat lähteneet puutarhasta
eikä kynnykselleni tule kukaan
elämä meni noin kuin
huomaamatta ihan
näinkö sen oli tarkoituskin?

kahvin juon edelleen mustana
ja seuraksi mielellään keksejä
niitä joissa on suklaahippuja
sekin käy jo rutiinista
kaksi on malttia
kolmas jo itsekurin puutetta

on päiviä joina särkee enemmän
kuin tahdon edes myöntää
siloposket painuneet kuopalle
nivelrikkoa sormissa
ranteet väsyvät korujen kohdalta
sääret mustelmilla
niin helposti nykyään

vieläkin toisinaan
mielessä viivähtää ajatus
kuin ne kaikki tarinat silloin joskus
kun sanat taipuivat jouhevammin
ehkei aika olekaan loppu
hetken uskon niin itsekin

miksi edelleen sydäntä painaa
kaikki tekemättä jäänyt
vaikka mieli on jo alkanut horjumaan
vuodet karkuun valumaan
oliko mikään totta vai sittenkin
pelkkää elämänmittaista unelmaa

tästä hetkestä jonnekin kauas

jossain vaiheessa huomaa
ettei ollakaan enää nuoria
kerran luultiin sen olevan ikuista
uuden maailman toivoja
niin joskus ajateltiin
nyt kukaan ei noin ole uhonnut
enää pitkään aikaan

vuorokausia putkeen hereillä
eikä tuntunut missään
paljon tunteja hukkaan heitettävänä
eikä kiire minnekään
kesäöiden loputon nauru
pikku haaverit humalan piikkiin
meikit kasvoilla nukkumaan

on surullista ymmärtää
ettei olekaan kuolematon
nuoruuden haavepöllyjä
keskiyö ohitettiin aikaa sitten
lumous haihtui ilman
että edes huomattiin

tulee vielä päivä jolloin katsotaan
taaksepäin tähän hetkeen
onko tässä jotain nähtävää?
rutiini kasvaa jo selkärangasta
en nuku tänään koska
en nukkunut eilenkään

joku sanoi kerran
"vielä koittaa sinun päiväsi"
en halua uskoa
mutta totuus on lyöty kasvoihin
lopeta, tyttö, lopeta
elämältäsi karkuun juokseminen
ja tartu siihen mitä se tarjoaa
nyt kun vielä jalkasi kantaa
ja tarinoita kerrottavaksi riittää
ennen kuin sydän rintaan tukehtuu

tänään 14. joulukuuta

taivas oli tänään kaunis
siinä auringonlaskun aikaan
kello ohitti vasta kolmea
kuin halua itkeä

tähän aikaan vuodesta
kaupunki on valoja ja kauneutta
silmien edessä
tukehdun väenpaljouteen
kaikki niin täynnä jotain ihanaa
johon en itse kuulukaan

miksi mulla on niin kylmä
vaikka ollaan tuskin pakkasella
tiedätkö kuinka paljon
sinua edelleen rakastan
se maksaa mulle paikan
näiden ihmisten joukosta

tiedä tää kun sulle kerron
lasken jo päiviä
siinä on syytä odottaa huomista
kun aika vie sinne
taivaanrannan taa

sinulle

Sydämessäni on paikka ainoastaan sinulle. Sinne on tallennettu asioita, joista en tavallisesti puhu ääneen. Yksityiskohtia jotka saavat minut mykistymään ja rauhallisen kuoren särkymään. Pieniä asioita, jotka minun käsissäni ovat kasvaneet suuriksi ja liioitelluiksi. Tarinoiksi, jotka ovat jääneet kurkunpäälle väräjämään koska pelkään, etteivät ne löydä arvoistaan vastaanottoa. Minun luonani ne ovat turvassa, aina varjeltuina ja erityisinä.

Raotan salojeni rasiaa, se on sotkuista ja hallitsematonta, poissa paikoiltaan. Ethän sinä järjestelmällisyydelle paljon arvoa anna, se miten luonto asiat painotti oli riittävää. Kurotan kättäni, viritän tuntoaistini erityisen herkäksi, annan sen koskettaa, hukkua siihen valheelliseen tunteeseen joka tuo sinut hieman lähemmäs. Muistan. Muistan huokauksia, joihin sekoittui naurua ja yhdessä ne loivat jotain tavatonta. Hiussuortuvia, joissa oli aamunvalo ja vedenvaahdon hopea. Kosketuksesi, joka vielä edelleen loimuaa ihollani jälkihehkuissaan, merkkinä omistuksesta.

Sinulle.

Vuosi valuu kohti kaamosta, hetki on muuttunut ikuisuudeksi. Osaksi jatkumoa. Toiset katsovat muualle, ripustavat punaisia sukkia takanreunalle ja hyväksyvät havunneulaset olohuoneissaan. Minä tutkin heitä kun vieraan planeetan kulttuuria ja yritän leikkiä mukana, lavastaa elämäni että se sotkeutuu toisiin.

Mietin miten luonnollista kaikki oli ennen. Nukahtaminen tähtienvalo silmäkulmissa ja kasteen maku kielellä, olla samaan aikaan niin erillään kaikesta, mutta myös niin olennainen osa jotakin.

Ei minusta ole perinteiden seuraajaksi.

Rakastuin jo kauan aikaa sitten, mutta nyt tiedän mistä voisin luopua.

Vaikka kaikesta, jos se vain antaisi hetkenkin lähempänä sinua.

Kerran epäilin, voiko tällaista tunnetta ollakaan.

ympyrä sulkeutuu

tämä on se hetki josta alkaa 'olipa kerran'

kurkotan käsillä ilmaa, hapuilen muistoa
entisaikojen onnesta

silloin piirsin reittejä karttoihin

sovitin elämäni sinun askeliisi

nyt on jäljellä tyhjyys jossain

missä ennen rakkauteen lähes tukehduin

katsotko minua muita kauemmin
vai olenko jo niitä
joiden kasvoja ei muisteta enää huomenna
hetken mietin
ehkei ole liian myöhäistä kääntyä takaisin

sulkea käsiä taskujesi lämpöön
olla riippuvainen sen olemassa olosta

voi kuinka ajatus jo naurattaa

kenties sinulla on jo joku toinen
jota katsot silmiin, omistat lauluja
joka sinusta juopuu
...minäkin joskus
jota syleilet
vaikka koko maailma katsoo
on kauheaa miten se ei enää haittaa
nyt kun käännyn pois
reitiltä joka kerran oli tulevaisuutta
olemme yhtälö, minä sen muuttuja

sinulla edelleen samat tahdit ja sävelet
se sama voima ja elämisen riemu
minulle kuin nikotiinia
niin onnellisesti sekaisin
silloin joskus

nyt mietin
miten helppoa se onkaan
kerran mahdotonta

pää ei sumene, maailma ei avaudu
olen vain minä
suren ainoastaan ajatusta
menetettyä euforiaa
salaisuuksista juoruilevaa hymyä
ja tietoa siitä
missä kuuluu olla

en sano hyvästejä
ehkä on vielä tienristeyksiä
joissa kohtaamme
ja olemme kuin tietäisimme jotain
mitä muut eivät
eikä se ole surullista
kun hymyilen vielä kerran
suljen ympyrän

ja sitten
hymyilen sille toiselle
seuraan syysmyrskyn silmään
niin kuin sinuakin joskus

Balladi Myrskytytölle

Sinussa on tänä iltana jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Vaikken tiedä mikä poikkeaa aikaisemmasta. Vaahtopäistä kudotut hiukset nutturalla, kiinnitetty hiusneulalla ja koristeltu luonnonkukkasin. Liikkeissä tuulen sulavuus, sen mikä puhaltaa mereltä päin ja paiskoo maininkeja rantaan. Jos hukkuisin sinuun, maistaisinko suolan? Poimisinko iholta hiekkakiteitä?

Näppäilet tuulikannelta, pudottelet nuotteja ja sointuja. Rakennat niiden ympärille maailman, kirkkaissa äänissä näen syntymän ja kasvavan lämmön. Veden hyisyys on enemmän yllyttävää kuin karkoittavaa. Metsä on täynnä ääniä ja talven hiljaisuus kuviteltua. Öisin puhaltaa yhä vinha tuuli, joka nostaa puut juurineen maasta, mutta aamussa lämpö käpertyy viereen pienen eläimen lailla.

Tunnen jotain omituista. Kuin ymmärtäisin jotain, mille kielemme ei tunne sanoja. Se on pidemmälle jalostettu versio eräistä elämän pienistä hetkistä.

Siitä kun katsoo auringonlaskua valvotun yön jälkeen, pää sumussa ja viinitahroja ylähuulella. Kun pysähtyy pellon laitaan katsomaan, kuinka kauriin vasa painautuu äitinsä kylkeen läheisyydenjanoissaan. Kun seisoo kielekkeellä uhmaamassa putoamisvaaraa. Kuten aina silloin, kun ei ole mitään sanottavaa, mutta hiljaisuus ei satu.

Vaikka kaikki tässä sanottu on vain sitä, minkä ikävä sotkee verenkiertoon. Sitä, minkä katson elokuvana uniharson läpi ja uskon.

Pelkään kohdata sinut uudelleen kaiken kuluneen ajan jälkeen. Pelkään lumouksen rauenneen, että katsot minua kuin menneisyyttä, jonka nimi hukkui lukuisissa mutkissa. Tai jotain vielä vähäisempää, kuin osani olisi pyyhitty kokonaan pois. Samoin kuin minä kirjoittaessa poistan turhia sanoja ja lauseita, jotka rikkovat rakenteen tai kertovat liikaa.

Pelkään, että muutos onkin minussa. Että vastaanotat minut lämmöllä, heittäydyt käsivarsilleni, annat itsesi minulle, mutten tiedä mitä sillä tekisin. Pelkään haikailevani muuta, vaikka sormemme ovat asettuneen lomittain. Pelkään katsovani horisonttiin, vaikka suudelmasi tekevät korvistani lämpöisen märät.

Eniten pelkään pelkoa. Että annan itseni luopua ja vasta illalla huomaan olevani surullinen. Että kaiken sen turhan ajan ainoa merkitys on muistossa, josta vuodet ovat hioneet pienen ja hauraan. Viimeisiä rippeitä jostain, mikä yhä on minulle unohtumatonta.

Jos elämä on ikuisuus, annan sen nöyränä sinulle, rakas Myrskytyttöni.

reuna

harva voi sanoa käyneensä reunalla

ne jotka kuvittelevat siellä olleensa

kertovat kauhukuvista, peloista, maailmanlopuista

he eivät ole nähneet sitä

sinistä kaupunkia ja horisonttiin jatkuvaa merta

korkeutta kaksisataa metriä

tuuli ulvoo susien kielellä

yllyttää

tule mukaan, lennä, elä, näytä kaikille

hetken uskallan katsoa

varovasti

jos korkeudenpaikankammo keksiikin syntyä

löydän itseni reunalta

ja siellä on kaunista

katson kauemmin kuin odotin

täällä pelkoni kuolee

sen jättämän paikan täyttää tyyneys

kuin joku lausuisi loitsuja

ei ole enää vaikeaa

unohtaa vahtivat silmät

olla yksin maailmassa

nostan jalan

irrotan

ja putoan

reunalta

ilmavirtaa vastaan

todistan painovoimaa

ja sydän kolkuttaa jotain omituista

tajuan rakastavani reunaa

ja putoamisvaaraa

sitä kun vapaapudotuksessa

luulee lentävänsä

puolimatkassa

en tiedä mitä sanoisin sinulle,
mutten osaa olla puhumattakaan.
täällä luonto puuhaa talvea.
pimeyttä on enemmän
ja hengityksen höyrystä
tietää olevansa elossa.

suojatien valkeat raidat hohtavat timantteja,
koetan varoa askelta.
puissa yhä syystanssien värit
kuin aurinko olisi roiskinut niille maaliaan
sitä samaa jota se kantaa mukanaan
horisonttiviivalla
ennen pimeyttä
joka on pidempi kuin eilen.

millaista siellä on?
muistan, mutten enää tunne.
ymmärtäminen on jokapäiväistä
aina yhtä vaikeaa.
valvon taas öitä.
kohta valkenee uusi aamu.
kuin odottaisin
vielä joskus se jättää tulematta.

tuon esiin jotain,
pohdinnasta kasvanutta
päiväkirjasta poimittua
ilman logiikkaa, satunnaistoistossa.

nahka paloi jo alkukesästä,
niska tulenpunainen ja kipeä.
matkat ovat täällä pidempiä,
on helpompaa jäädä
---
jättää yrittämättä.
ei ole paikkaa jolle nousta
katsomaan miten valtameret
puskevat toisiaan.
muistan kuinka yössä
joku pysähtyi kertomaan tarinaa
siitä kuinka kaikki alkoi
ja esi-isät söivät ihmislihaa.
on niin paljon mihin rohkeus ei riitä,
mutta ajatus vapaapudotuksesta
kasvoi elintärkeäksi.
ja siellä korkeimmalla kohdalla
tunsin kuuman kiven ja näin
rikintuoksua hohkavat lammet.
kintereilläni hiipi pilvi
utelias kuin kissanpentu, mietti kai
"kuka tuo oikein on?"
niin paljon hulluja tarinoita
joita kerron uudelleen
kai vain itseäni varten.
pelkään milloin joku sanoo
"sä oot jo kertonut ton".

minä kuolen,
huomenna tai ainakin tulevaisuudessa.
ei tätä ikuisesti jatku
eikä jatkoaikaan ole varaa.

onko siellä jotenkin erilaista?
samalla kun päivät vierivät täällä,
kulkee aika eteenpäin toisaalla.
haluan jo lähteä uudelleen,
lukea karttaa ja katsoa kompassin nuolta,
vaikken niitä ymmärrä lainkaan.
ja silti jään
kirjeitäni kirjoittamaan.

jos valoja vannoisin
omistaisin sen sinulle.
vielä tulee päivä
jona muutan maailman
vaikka sitten vain omani.
usko vain.
sanokoot narriksi
naiiviksi haihattelijaksi.
ei näin kuulu elämää viettää
yksin
peläten
enemmän kuin voin myöntää.

kerron sinulle päivän
heti kun vain pystyn.
ja kuule
tuletko silloin puolimatkaan vastaan?

kunnes opin antamaan anteeksi.

katsoin kerran taivaalle
se oli yöaikaa
mieleen nousi ajatus
tahdonko todella kantaa
tämän vihan mukanani
aina maailman äärille asti?

haluanko lähteä sen kanssa,
ikuisesti katkerana tehdystä pahasta,
viedä sen mukanani sinne
missä kaiken pitäisi olla kaunista?
onko minulla varaa huutaa syytöksiä,
kylmän pohjoisen kansalle,
siitä samasta vihasta,
jota itse olen kurkkuun asti ahdettu?

äkkiä, sydämenlyönnissä,
savu kurkussa maistuu kauniilta.
ei kaikki täällä ole rumaa.
joillain on vilpitön hymy,
aitoutta jossain siinä,
mihin vain sattumalta nähdään.
kaikkien elämä ei riipu roolista,
itselleen ja toisille.

olen sanonut, ettei minuun voi vaikutaa.
olen minä, ilman lokeroa.
mutta vasta nyt
olen ottamassa ratkaisevaa askelta
olemaan puu josta minut on veistetty.
kaadan viimeisen seinän valheelta,
siitä miten muka ollaan oikeanlaisia,
erillään valtavirrasta.
etkö sinä muka halua nähdä,
mitä kohti muut niin kovasti kiiruhtavat?

ja opin vapautumaan vihasta
ehkä vain askel kerrallaan
kunnes opin antamaan anteeksi.
nyt tajuan, että pimeys on
vain suljetuissa silmissä.
ja vaikkei tämä ole minua varten,
ei tarvitse valita ääripäiden väliltä.
keskitiellä on hyvä olla,
vaikka kultainen se on ainoastaan saduissa.

ja kun joskus lähtiessäni
käännyn katsomaan taakseni
haluan nähdä muutakin kuin
katkeranmakuisen menneisyyden,
enemmän kuin pelkät velvollisuudet,
jotka toisivat minut vierailulle,
kesäloman mittaisille
vai onko kyse sittenkin talvilomasta?

en halua lähteä vihaisena,
vain siksi, että jokin kohdallani meni väärin.
ennen viimeistä matkaa,
olen lausunut anteeksiantoni
ja sydämeni on ajatuksia kevyempi.

Myrskytytön haamu

Istun iltaa katsomassa, siinä samassa kohdassa keittiönpöydän ääressä. Yö on heittänyt värinsä lähiön ylle, sininen nielee harmaata, vain oksentaakseen kaiken aamun kajastuksessa.

Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.

Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.

Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.

Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.

Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.

Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.

Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.

Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.

Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.

Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.

Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.

anatomiaa

sydän halkileikattu

aorttasta etelään

kumahtelua

uusia sivuääniä

kaipauksen kuminaa

se värisee kammioissa

parantumaton

murskattu kuin olisi

haurastakin

ohueksi hapertunutta

vaiko vartavasten valmistettua

heiveröistä

kieli napsahtaa

levolle suunpohjaan

kuin liian varomattomana

voisi rikkoa jotain arvokasta

heitä ilmaan laatikkoa

siinä on unelmia

kuinka ne helisevätkään

liian monina palasina

terävkärkisinä

ne hukkuvat

kaivavat esiin rubiineja

kädet niin kömpelöt

koettavat pitää kiinni

silti

           pakenee sormien välistä

eikä mitään ole jäljellä

paitsi se

mikä väkivallalla

pusertaa sisäelimiä kasaan

kunnes on mahdoton hengittää

mietin

kaunko voin olla näin

käyttökelvottomilla keuhkoilla

keksiikö immuunijärjestelmä jotain

vai romahtaako kaikki

jotenkin käsittämättömästi

tai sittenkin

tarkalleen suunnitellussa

     järjestyksessä

viimeisellä portilla

käytävillä kaikuvat viimeiset kutsut

kotiin, seikkailuun

jonnekin muualle

kuolleet sydämet vieraassa paikassa

ei enää matkalla, ei vielä kotona

jos milloinkaan

viimeisen kerran

kurottelen äärirajoja

se mitä piti katsoa pitkään

jatkuvaa nauhaa ja värioksennusta

naurettavat nimet eivät ikuistu

tuossa piti katsoa vielä kerran

kuinka lentokoneet nousevat

täällä piti pysähtyä vielä hetken

kohottaa malja sille

mikä määritteli tulevaisuuteni

aina tähän hetkeen

nyt on näin

näissä käytävissä säilyy päätöksen maku

parhaiden päivien hautapaikka

jossa hymy lakkasi kohoamasta korviin

sata päivää ja joitakin päälle

päättyvät puoleentoista kellonkierrokseen

karvaaseen kahviin ja veteen

joka ei laskeutunut vesiputouksesta

ja vieläkin koitan ymmärtää

miten niin nopeasti kadonnut

valvottaa yhä läpi öiden

metsänpeittoon

inspiraatiolaatikossa

rupisia polvia ja mustikoita

kitukasvuisia, kielellä kirpeitä

päiväntappaja ristiretkellä

jossain valtakuntien rajoilla

katoamisilmoitus

etsitään unohduspistettä

jostain riittävän korkealta

ehkä näkee merelle

tarvittaessa

kasvatan lammelle mittaa

ilmassa on jotain taianomaista

mystiikkaa ja magiaa

kansankielellä kerrottuja

sen vanhemman sukupuolen

kuinka kettu häntää heilauttaa

revontulilla leikitellen

vaan vielä ei ole lunta

kilpajuoksu aurinkopellolla

minä vastaan aika

maaliviivalla toteutuu haaveita

kiire on harhauskoisuutta

ehkä joku jossain odottaa

todellisuus palaa vasta myöhemmin

jalkojen välistä katselua

maailma nurinkurin

roikottaa puita taivaalla

kantoon kompurointia

lumouksen laskuhumala

ja kaikki on taas harmaata

unen puolella todellisuutta

A/N: Keskusvaraston tyhjennys jatkuu... eiku.

Yhtä poikkeusta huomioimatta kuvat on © Mira, menkee tänne kattelee sielt löytyy blogi missä on tekstii ja kuvii.

***

Seison porteilla. Uuden, tuntemattoman maailman porteilla. Täytyn uteliaisuudella, se värähtelee kaikkialla vartalossani pieninä sähköiskuina. Yritän katsoa kaikkialla kerralla, muttei sellaiseen ole ihmissilmiä tarkoitettu. Näen auringon, joka kipuaa taivaalle päivänä, jona kevät ja kesä kohtaavat. Se on alku. Tulevaisuus on vielä pelkkä kysymysmerkki, mutta olen valmis kirjoittamaan sille vastauksen.

***

Taivas ylläni on violetti. Se kaartuu ympärilläni, värit liukenevat taivaanrannan toisella laidalla vaaleammaksi. Jos katson tarkkaan, näen pilkahduksen sinistä ja häivähdyksen vaaleanpunaista. Väriskaala on herkkä, viaton, vaikka sen alla järvi sykkii vaahtopäisiä aaltoja rantaan ja ilmaa siveltää rikin viiltävä katku. Rantavedessä, tyrkyjen harjalla ui joutsen. Sen sulat ovat mustat, nokka pistävän punaoranssi. Eikä se värähdäkkään katsoessaan minua, ei pakene tai sähise kuten valkeat serkkunsa. Minulla ei ole siihen vaikutusta.

Kuva © Mira

***

Lapsilla on kaunis kyky uskoa satuihin, Ihmemaahan ja Mikä-Mikä-Maahan. Rajattomiin mahdollisuuksiin ja lupaan olla kasvamatta aikuiseksi. Aikuistuessa usko taikuuteen katoaa ja se on surullista. Nousen vihreän kukkulan korkeimmalle kohdalle, oikealla puolellani on pyöreä, vihreä ovi kukkulan kyljessä ja sen yläpuolella kohoaa tammi sinistä taivasta vasten. Täällä aurinko paistaa aina, tänään uskon satuihin samalla tarmolla kuin silloin lapsena. Tämä on vain yksi osa maailmaa ja jossain näiden vihreiden kukkuloiden takana se jatkuu, täynnä mahdollisuuksia seikkailuun.

Kuva © Mira

Tänään uskallan tunnustaa ajatuksen, jota olen epäröinyt sanoa äänen. Nyt tiedän varmasti, että unelmat voivat toteutua.

***

Tämä paikka on vihreä. Kasvillisuus nousee tiheänä kallion rinteellä, laskeutuu kuohuvaan jokeen joka maistuu paremmalta kuin hanavesi jossain muualla. Nukahdan joen jylinään ja kuohuun, ne ovat myös ensimmäisinä korvani juurella kun aamulla herään. Ennen kuin hahmotan maailmaa tai tajuan, miten kuuma on vaikka kello on vasta puoli yhdeksän.

Jopa ruikulilla kännykkäkameralaadulla onnistaa joskus

Täällä näen elämäni ensimmäisen, oikean vesiputouksen. Se ei ole suuri ja vaarallinen kuten elokuvissa, se on hohtavan sininen ja vie minulta sanat. Yritän ymmärtää todellisuutta, vaikka tuntuu kuin olisin eksynyt uneen, josta en löydä pois. Ei sillä, että edes tahtoisin. Haluan pysyä tässä unessa ikuisesti, löytää salaisia paikkoja kasvillisuuden seasta ja uittaa jalkojani kylmässä joessa. Oppia ymmärtämään, miten maa jostain kulmasta näyttää niin kauniilta.

***

Kävelen loputtomia matkoja, nousen korkealle katselemaan maailmaa. Tunnen kuinka maa sykkii lämpöä, puhaltaa savukiehkuroita ja on äkkiä niin kovin elävä. Epävakaasta maaperästä nousee kasveja, vihreää voimaa silmänkantamattomiin. Ihminen luulee olevansa vahva, repiessään palasia maasta, kiskoessaan juuria ja kääntäessään maan ylönalaisin. Kuitenkin valta-asema on pelkkää lumetta, siinä vaiheessa kun oma nahkani sulaa pois ja lihani hiiltyy mustaksi, täällä kukoistaa vehreys.

 ***

 Seison valkoisen purjeen alla ja tähyilen horisonttiin, sinne missä tulivuoret kurottavat taivasta. Mietin, elääkö siiden syvyyksissä lohikäärmeitä, joiden keho sykkii lämpöä. Onko vuoresta nouseva savu niiden hengitystä, nukkuvatko ne kun taivas on kirkas ja pilvetön?

Kuva © Mira

Tämä maa on täynnä salaisuuksia. Seison purjeiden alla selvittämässä mysteeriä, matkustan katsomaan jotain mitä en jalkaisin tavoita. Vedestä nousee kivisiä kasvoja, koristeellisia kiekuroita, kaiverruksia. Ne ovat olleet täällä kauan, ajoista jolloin historiaa vasta luotiin. Ja maailma kokee olevansa turvassa, kun ne seisovat porttina luonnon voiman tiellä ja puolustavat omiaan. Niin tarinoissa kerrotaan.

takaisin kulmaan

Päätin vihdoin siivota kaiken kertyneen moskan bloggerin luonnokset -kansiosta. Suurin osa lensi suruitta suoraan roskiin ja osa tallentui omiin kätköihin. Pari sellaistakin oli, mitkä päätin ihan päikseni julkaista. Tässä niistä yksi, runo joka on kirjoitettu joskus marraskuussa Runotorstain silloiseen haasteeseen 343: Kulma. En vissiin oikein tykännyt lopputuloksesta ja se tuntui ei-omalta, niin tämä jäi luonnoksiin pyörimään ja julkaisin haasteeseen toisen runon. Nyt se on kuitenkin täällä, päivänvalossa, ehkei tosiaan mikään kaikkein paras tekeleeni, mutta ehkä joku löytää siitä sitä jotain.


pöydässä on hopeaa
pitkäjalkaista kristallia
on kampauksia ja iltapukuja
kaikki niin kovin hienoa
ehkä jopa minulle
hiuksissani keltaista nauhaa
kuin kananmuna sydäntä
ihan itse sidottu
kengät punaista kiiltonahkaa
kannat soivat parketilla
klip klop
tuntuu ihan naiselta
suulla tahmea, punainen kuori
äidiltä opittua
mekossa miljoona kirsikkaa,
toisenlaista punaista
olen illan tähti
tämä on minun kabareeni
vaikken ihan tiedä
mitä se tarkoittaa
katsokaa minua!
pyörin kierroksia
jalat solmussa
katse kadotettuna
silti täytyy jatkaa
mutta he vain ovat
tyhjiä viinilaseja
jotka pitää täyttää
taivaallista ruokaa
reseptejä vaihdetaan
ja mahdoitteko kuulla
jostain, minulta tuntemattomasta
teki kai jotain tavatonta
katsokaa minua!
eivät he katso
hiljaisuudessa on viesti
"tyttö, mene taikaisin kulmaan"

unohdutaanko hetkeen?

I

Varpaissani on rakkoja. Välit ovat kuivia, kuluneita, karrella. Liikkeen ja hien repimiä, kosketuksessa arkoja. Tuntuu hullulta, että päälimmäisenä tunnen haikeutta. Jokin rumissa varpaissani liikauttaa sydänalaa, saa jonkin siellä liikkeelle ja läikyttämään lämmintä euforiaa kehoni rajoille asti. Muistot lähtevät virtaamaan, se mikä on sidottu särkeviin varpaisiin. On tullut päivä, jona kalvavat kengät saavat minun nauramaan, vaikka sen kuplivassa ytimessä on myös kaipuusta itänyttä surua.

II

Päivissä on tietty kaava, rutiini jota en uskalla ajatella koska ajattelu vetää kaiken kipeän lähemmäs ja riistää autuuden maailman reunoille asti, käsivarren mitan ulottumattomiin. Joka päivä poltan kieleni kahvilla, katson taivasta, etsin soittolistalta kappaleet joissa piileskelee salaisuuksia, leikin sanoilla pitääkseni sen jonkin edes hieman lähempänä, romantisoin maailman ja nykyisyyden ympärilläni, kieltäydyn uskomasta totuuksia, etsin pakoteitä, rakennan mielikuvituksellani siltoja, nukahdan, sama jatkuu.

III

Mieleni aikakone raksuttaa menneisyyteen. Paukkuvia ruuveja, pillin vihellystä, narskuvia saranoita, värikkäitä savuhattaroita, takaperin laskemista. Nuorrutaan mieleltä ja sydämeltä, mennään takaisin alkuun. Päivään jona maailma oli jaloissa ja taivas rajaton, vaikka harmaus uumoili sadetta.

Jos voisin, pysäyttäisin kaiken siihen hetkeen. Tiedätkö sen tunteen, kun olet jostain niin varma, ettei se tarvitse ääneen lausuttuja sanoja vahvistaakseen asemaansa todellisuudessa. Se ei tarvitse ulkopuolisten hyväksyntää, vain oma varmuus riittää ja jostain syystä sen eteen ei tarvitse ponnistella. Niin vain on, kuten tähdet taivaalla tai aallot merellä tai muita kliseitä. Se, mikä löytyy etsimättä ja saapuu ilman kutsua. Odottamaton, mutta silti sen ajatuksen kanssa on niin helppo olla. Ja kun se löytää paikkansa, ei sitä enää voi ajaa pois. Olen kaivannut sitä, tunnetta joka tekee minusta sen mikä minun on tarkoitus olla, antaa elämääni sen merkityksen jonka vuoksi eletään. Meille kaikille se tulee erilaisessa hahmossa, minä löysin sen oikukkaasta maaperästä ja taivaan tuulista, jossa maistui aavistus jotain yliluonnollista.


IV

Joskus aamuhämärissä ujutan käteni tyynyn alle, tunnustelen kankaan viileämpää puolta ja kuljen lakanan rypyissä ja juovissa. Etsin viestiä, jonka joku on varkain sujauttanut tyynyni alle. Lupausta, sitä merkkiä jonka tarvitsen pysäyttääkseni pyörän ja astuakseni siitä pois.

Tule hehkuvan vuoren huipulle, sinne missä kuuma kivi nukkuu järven pohjassa.

Aloitetaan alusta.

Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna tai sen jälkeen. Odotan ja odotan lisää.

Enemmän, kauemmin, valmiina.

Metsä

Löysin tän tallennettuna mun OneNote tiedostoista enkä mä ilmeisesti olekaan spämmännyt tätä blogiin ollenkaan vaikka on pitänyt?? No, tässä tämmöstä pirtsakkaa ja positiivista lätinää näin kesäpäivän riemuksi! Kirjoitettu tän vuoden helmikuun lopulla.

\\\\\

Nousen aamuruskon aikaan, kun hämärä on vielä keränä ympärillä, kultaisia kehiä taustalla joka taittaa värejä punaisesta oranssiin. Lumi jää paakuiksi aamutakin helmaan, jalkapohjissa se on jäistä ja narskuvaista. Verenkierto hyytyy, suonet nousevat sinisinä, korostuvat paperisen ihon läpi. Askeleissani on rauha, en edes tiedä mihin olen matkalla. Lumeen ovat painuneet pienen sorkkaeläimen jäljet. Yhtäkkiä muistan, kuin se olisi hatara muistikuva lapsuudesta, tunnun seikkailusta, askeleen ottamisesta tuntemattomaan. Onhan se hassua, kun moisia ei ole enää vuosiin ajatellut. On ollut niin paljon muuta, lapsia ja aina uusia sukupolvia. Vuodet ovat jo jättäneet jälkensä, tuhkaa hiuksiin ja juomuja silmäkulmiin. Ja vasta näin pitkän ajan jälkeen muistan, miten sitä nuorena oltiin väärässä ja vannottiin asioita, jotka on mahdoton toteuttaa.

Seuraan jälkiä metsään.

Mitä on sen toisella puolella? Vastauksia, toteutuneita unia, jotain kaunista, tuulta joka soi lempeämmin kuin täällä.

Auringonnousu tuo uuden lumisateen, joka pyyhkii jäljet tästä maailmasta.

Nyt jalatkin tuntuvat lämpimiltä.

Myrskytytölleni

Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.

Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.

Tuijotan merelle.

Kuvittelen sinua.

Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.

Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.

Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.

Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.

Tuijotan merelle ja kuvittelen sinua.

jos yöllä on hallaa

painan ihoa lasiin
vaihdan lämpöä
turrutan sormenpäitä
kuura luo taidetta
alkaen reunoista

pohjolan tuuli ulvoo
lyö pyrstöään ikkunaan
pauke kuin riitasointuja
hengitän kylmää
kun askeleet käyvät ovella

jäätyykö järvi umpeen?
ratsastaako jäärouva pihaan
lumesta luodulla ratsullaan
uhrilahjaksi tehty
pyyntö, älä silmiin katso meitä
valitse toinen ovi

jos yöllä on hallaa
kulkeeko se ikkunani ali
jäiset tassut puutarhassa
jäljissään hopeista routaa
kuin maahan laskeutunutta
tähtien pölyä

jos yöllä on hallaa
saalistaako se pihassani
viattomia taimia
maasta tuskin nousseita
jääkö sato korjaamatta
jos talven viimeinen huuto
pääsee kotiini riehumaan

kylmä huokaa ikkunaan
sorrun anelemaan
pyydän, kierrä pihani kaukaa
vapauta raivosi muualla
anna minulle hetki aikaa
saada taimeni kasvamaan

matkalle jääneet

I

laatikossa dinosauruksia
meidän kahden salaisuus
jo alusta asti
siinä oli jotain erityistä
ihastuinko silloin ensimmäistä kertaa?
joskus kadun päivää
jona en enää vastannut kirjeisiin


II

kahden kadun risteyksessä
uuden päivän nousukohdassa
vuodenaikaan katsomatta
repussani dalmatialaisia
odotin ja olin odotettu
kunnes maailma muuttui
se sama tapahtuu useimmille
siinä kohtaa lapsuutta
on niin helppoa päästää irti


III

seisoin luokkahuoneen ovella
vuotta nuorempien
ekaluokkalainen, haiseva nainen
vieläkö se kaikuu pihoilla?
mietin
kävelinkö jo silloin elämässä takaperin?
pysähdyinkö jo silloin
olemaan ikäisiäni nuorempi?
ehkä, mutta käsi omassani
ei kaivannut selityksiä


IV

olin se joka punasteli takapulpetissa
tuskin edes muistamisen arvoinen
piirsin itsekseni hiljaa
joskus uskalsin hymyillä
kirjoittaa jotain ystävänpäiväkorttiin
joka ei onnistunut olemaan salainen
ja siitä mikä kerran oli suurta
ei ole enää muuta sanottavaa


V

se oli ensimmäisten kertojen aikaa
alkoholia, tupakkaa, juhlintaa
opittiin olemaan holtittomia
kunhan aikamme ensin
rakensimme koteja lelukoirille
ja taas puhuin ikuisuudesta
kunnes käsikirjoitus muuttui
olisiko meillä enää puhuttavaa?
vai pälyilisimmekö toisiamme
kahvikuppien yli
kuin jotain täysin vierasta?
silti toivon, että sinulla on kaikki hyvin


VI

muistan kuinka kirjoitin nimet
yläasteen vessakopin seinään
niiden, jotka olivat rakkaita
osat kolmilehtistä apilaa
vannoin sitä tarinaa jatketaan
mutta kerran niin rakasta
en enää tunne ollenkaan


VII

sinä kesänä kaupunki oli jaloissani
ja minä
aina jossain huipulla, ylhäällä
en edes oikeasti kovin korkealla
palavaa muskottipähkinää
vaikka sanoin
tämä on pysyvää
katosivat päivät
kuin savun tuoksu hengityksestä

viinitarhuriksi horisonttiin

joskus
laskevan auringon aikaan
pysähdyn rantaan
katse unohtuu horisonttiin
ja hetkeksi maailma pysähtyy
vain minua varten

siellä haaveni ovat turvassa
kauas taivaanrantaan sijoitettuina
sen toiselle puolelle
päinvastaiseen aikaan
eikö aurinko pian jo nouse?

olisiko tuuli tänään myötäinen
luoteesta kaakkoon
minulla on sille annettavaa
vain pieni pyyntö
sinne kauas vietäväksi
eihän se paljoa paina

joskus piirsin haaveni
tähän samaiseen rantaan
mutta maailmasta ahneelle
se ei riitä milloinkaan

jäisikö kukaan perääni katsomaan?
juoruamaan, päätään pudistamaan
'kai on tyttö hulluksi syntynyt
lähti viinitarhuriksi horisonttiin'
tarttuisiko kukaan kädestä
vielä kerran
sanoen
'rakas, rakas, palaathan pian kotiin?'
hymyilisin vain
kunpa tietäisin, mitä se tarkoittaa
ehkä vielä opin

tänään pyydän vain vähän
se on viestini tuulelle
'pidäthän sydämestäni huolta
kunnes palaan sitä hakemaan'

sadetta maailman toiselta puolen

Sade on kuin narsistinen rakastaja. On vaikeaa löytää itsestään vihaa sitä kohtaan, vaikka syitä olisi. Koko omaisuuteni muistuttaa tuoksultaan pienen jyrsijän häkkiä, jota omistaja ei ole vaivautunut hetkeen putsaamaan. Kosteus on imeytynyt niin syvälle kuituihin, ettei pelkkä huoneilma riitä häivyttämään sitä. Painoa on varmasti kilottain enemmän kuin kaiken ollessa kuivaa. Odotan, milloin ensimmäiset homeitiöt pilkistävät esiin saumoista. Palestiilaishuivin sininen on liuennut ja täplittänyt valkoisen hupparin, jaloissa tuntuu epävielyttävää nahkeutta, iho on ryppyinen kuin vanhuksella ja käteni lipsuu matkalaukun kahvalla. Nyt ei sada, mutta silti sateen haamu leijailee ylläni. Horisonttiin kerääntyvät tummat pilvet lupaavat, että näkymätön hiiviskelijä saa pian konkreettisen olemuksen.

Silti siinä on jotain kaunista. Luonto huhkuu puhtautta ja raikkautta, sademetsän puiden tuoksu tuntuu nouseen pinnalle, se on terävämpi kuin kuivalla säällä. Hengitän tuoksua sisään,tuntuu kuin olisin flunssassa ja hengittäisin jotain limakalvoja ärsyttävää. Tuoksu huumaa ajatukseni, tunnen sen vaikutuksen varpaissa asti. Muistelen, miten kotitaloni pihalle kerääntyy sateella laumoittan kastematoja. Kuva on kaukainen, kuin se olisi takauma jostain menneestä elämästä. Se ei kuuluu siihen maailmaan, jossa nyt elän. Se on kaukana poissa ja pelkkä mahdollisuus siitä, että palaisin samaan paikkaan useampana iltana peräkanaa on absurdi. Jättäessäni matkalaukkuni bussin kuljettajalle tiedän, että näin tämän kuuluu mennä. 

Olen helpottunut, että ehdin bussin suojaan ennen sateen alkamista. Samalla tiedän, ettei mieleni olisi juurikaan synkempi vaikka olisin kulkenut kaksi kilometriä sateessa, matkalaukkua ja sen päälle kiinnitettyä urheilukassia perässäni raahaten. Minulla on ajatus, joka tekee kaikesta vaivan arvoista. Tuntuu hullulta, miten kauaksi olen tullut siitä osasta minua, jolle tihkusadekin riitti tekosyyksi vetäytyä neljän seinän suojaan tekemään jotain päämäärätöntä. Sillä hetkellä paluu menneeseen tuntuu mahdottomalta, en ole enää samanlainen. Olen onnelinen ja kaikista mukanani kulkevista märistä vaatteista huolimatta tuntuu kevyeltä. Silti, jossain sen onnellisen minän kyynärvarren takaa pilkistää hahmo, joka odottaa vuoroaan. Minä kieltäydyn näkemästä sitä.

vie mut reunalle ja yli

minulle annettiin kulkurinsydän
pysäyttämätön, levoton
syke kolibrin siiveniskuja
kuin lentoon lähdössä
kymmeniä kertoja sekunnissa

unessa näkee kauas
taivaanrannan laitamille
satumaihin
niihin joista lapsille kerrotaan
eilisen unet ovat huomisen haasteita
niitä jotka synnyin voittamaan

todellisuus on rikki
siinä on säröjä, vuotokohtia
kurkistusikkunoita
uskooko kukaan jos sanon
katsovani niihin vain kerran

yhä käsi hapuilee
vaikka eihän kadonnutta
voi enää tavoittaa

joku vakuuttaa
kyllä sydän vielä toipuu
mutta mitä tietävät ne
joilla sydämessä on normaali tahti

minä tiedän
irtipäästäminen on pelkkää legendaa
sanovat, vielä maailma sinutkin nujertaa
nauran ja uhoan
koettakoon onneaan

Myrskytyttöni 2

Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.

Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.

Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.

Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.

Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.

Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.

Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.

Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.

Ja yhä tulee kylmempi.

Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.

Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.

///

Osa 1 täällä.

taskussani suuri unelma

Joskus on omituista, miten todellisuus voi vastata täydellisesti sitä, mistä unelmoi. Unelmien varassa ihminen elää, ne antavat suunnan ja ne voi suunnitella haluamallaan tavalla. Kun jokin sellainen löytää paikkansa todellisuudessa, siitä mitä oikeasti eletään ja hengitetään, vie aikansa ymmärtää sen todella olevan olemassa. Siinä kuitenkin olen, pauhaavan ja kirkkaan joen rannalla, jonka vesi likaisenakin maistuu paremmalta kuin Suomen vedenpuhdistamoiden läpi pumpattu neste milloinkaan. Vastarannalla viherkasvillisuus nousee pystysuoraa rinnettä, joki on sinisempi kuin piirroselokuvissa. Katsellessani maisemaa mietin, mitä luontoäidin päässä mahtoi liikkua muinaisina aikoina hänen askerrellessaan kyseistä maaperää. Juu, tässä nyt on tällainen kauneudellaan leukaperät maahan loksauttava maisema niin arkisesti kuin olla voi. Tuhansia vuosia myöhemmin joku vielä keksi, että paikka olisi mitä erinomainen paikka vapaana retkeilyalueena. Mikäpä siinä.

Istun kahdelle hengelle tarkoitetun säänpieksemän ja linnunulosteilla kuorutetun kupolitelan edessä enkä voi olla hymyilemättä. Teltta on imaissut sisäänsä enemmän tavaraa, mitä sen kapasiteetin voisi ikinä kuvitella olevan ja ympärillä pörrää sorsia, joille ihmisten läsnäolo on arkisempaa kuin voi leivällä. Jos paikalla onkin jokin sääntö niiden häiritsemisen suhteen, se olisi yhtä tyhjän kanssa sillä untuvaiset sorsanpojat ovat niitä jotka tässä iholle pyrkivät. Sille, että joku niiden sukulainen päätti aamusella leikkiä kukkoa ja herätti meidät kohtuuttoman aikaisin epämääräisellä rääkäisyllä, en viitsi kantaa kaunaa. Sekin vain naurattaa ja säilyy sisäpiirin vitsinä vielä pitkään.

Viereisestä leiristä saapuu luokseni rennoin askelin kanadalainen naapurimme Eddie, sulavasti kuin olisimme elinikäisiä tuttuja. Suomalaisen jäykän ja sulkeutuneen elämän parissa kasvaneelle se on outoa, sellaisella kiehtovalla tavalla. Tämä on lopullinen todiste uskolleni siitä, että jossain ihmiset ovat avoimia ja hymyilevät aidosti, eivätkä vain mielistelläkseen.

Eddie tervehtii iloisesti ja tarjoaa minulle avokadoa ja maissikeksejä. Hetken epäröin, mutta työnnän kaikki kyyniset ajatukseni syrjään. Uusi avoimuus ja luottamus vaativat vielä totuttelua, mutta tiedän etten halua olla se ainut juro ja urpo ihminen koko alueella, jossa kaikki elävät jonkin merkillisen, suorastaan yliluonnollisen yhteishengen vallassa. Kiittäen otan yhden keksin pakkauksesta ja pyöräytän sitä kypsyyden pehmittämässä avokadossa. Keksi on hauras ja se murtuu kauhaistessaan vihreää hedelmälihaa. Poimin palaset sormiini, ne ovat paksulti maustejauheen peitossa joka takertuu sormiin paksuksi kerrokseksi rasvan ja kosteuden vaikutuksesta. Avokadon neutraalius tasoittaa keksin mausteisuutta. Silti se ei maistu tunkkaiselta, keksi rapsahtelee hampaissa kevyesti eikä jätä rippeitä hampaiden väliin tai rasvaisuutta kitalaelle. Yhdistelmä on kliseisen ilmaisun mukaisesti suoraan taivaasta, maut on kuin tarkoitettu tasapainoittamaan toisiaan.

Syödessäni tuota jumalten ruokaa kuuntelen samalla ympäristöä. Jokea, lintuja, ihmisten puhetta. En usko täydellisyyteen, mutta jos uskoisin, tämä olisi sitä. Tulevaisuus näyttää valoisalta, se on epäselvä mutta se ei pelota vaan kiehtoo. Olen tyhjän päällä, edessä siintää useita polkuja enkä ole vielä varma, minkä niistä valitsen. Pelko on kuitenkin jäänyt jonnekin merien toiselle puolelle. Tuntuu, ettei sillä ole väliä minkä suunnan valitsen. Voin unohtaa kompassit ja kartat, sillä mihin ikinä päädynkin niin täällä, kaukana kaikesta mikä on tuttua, ei voi olla kuin hyviä päätöksiä.

melkein kuin transsissa

olen nähnyt Helsingin yön
suudellut lattiaa
liian monta tuoppia
likaista jodlausta

etsin lohdutusta lattianrajasta
keijupölyä, lampunhenkiä
irtonaisia lattialautoja
salareittejä toisiin maailmoihin

aika valuu aamuun
liian nopeasti
en pysy tahdissa
jalat kulkevat ristiin
kaadun uudelleen

otetaan toinen kierros
hymyily muuttuu helpommaksi
voin kuvitella
ehkä rakastun uudelleen
siihen vanhaan heilaan

aamulla huulilla maistuu sappi
viimeiset pisarat kauneutta
ennen lumouksen loppua
sen, joka paljastaa valheen

rinnassani lyö mustalaissydän
epätasaista kuin rytmihäiriössä
nakkelen arvoituksia
tanssin koska se on kävelyä nopeampaa

toisinaan mietin
ehkä minua ei ole olemassa
kuolin 90 päivää sitten
ja tämä on rangaistus
joka tulee lopussa

taivashopeaa

uskotko tähtikirkkaisiin öihin?
täällä taivas on niin kovin kalpea
kuin kasvot ilman persoonallisia piirteitä
päivä tihkuu rajojen läpi yöhön
vielä keskiyön toisella puolella
voi erottaa rakkaat vihollisista
ja kaupungin ääriviivat

hengitän savua, toivon
että se helpottaisi
tukehduttaisi ikävän tervalla ja hiilimonoksidilla
onko se riippuvutta vai väliaikaista helpotusta
näinä päivinä on vähän asioita, joita ymmärrän

ja kaiken aikaa katson taivasta
olenko koskaan kertonut,
kuinka paljon sitä rakastan?
jossain sen toisella puolella
toisessa ajassa, toisessa paikassa
kaukana täältä
se pukee ylleen viitan
sinisestä silkistä, paljeteista
myrskypilviä vahvempaa
valosaastetta kirkkaampaa

täällä taivas on tyhjä
jos katson tarkkaan,
voin nähdä kaukaisia valoja
ne ovat sormilla laskettavissa
ei tämän näin kuulu mennä

haluan nukkua pimeässä
katsoa tähtiä valveen loppuessa
miettiä niiden nimiä ja historiaa,
paljonko niillä vielä on aikaa
pölyä, jonka ne varistavat taivaankannelle
sekaan piirrettyjä kuvioita
jalokiviä, tuhkakiviä, koristehelmiä
kaikki samaa hopeaa
siellä kristallijärven rannalla
satujen taivaat olivat totta
vielä nytkin, yritän ymmärtää

unissani palaan vielä saman taivaan alle
hetkeksi ikäväni helpottaa
tuntuu hyvältä olla ilman kyyneleitä
edes hetken
kunnes se päättyy liian valoisaan aamuun,
jota en edes erota kesäyön kirkkaudesta
joka ajoi tähdet muualle

kotiinpaluu blues

Viime viikkoina blokki on kiusannut kirjoittamistani. Olen ollut väsynyt ja on muutenkin ollut kaikenlaista ajateltavaa. Eipä tuosta ajattelusta paljon fiksummaksi ole tullut, mutta erään havainnon olen kyllä tehnyt tai sanottakoon, että ymmärrän paremmin jotain minkä olen tiedostanut maaliskuusta asti, siitä pitäen kun palasin yli kolmen kuukauden reissulta takaisin Suomeen.

Termi tulikin esille jo otsikossa. Ja seuraava merkintä poikkeaa hieman blogin normaalista tyylistä, kun pohdimme aihetta kotiinpaluu blues.

©

Siitä on puoli vuotta kun suljin oven takanani. Lähdin kotoani seikkailuun, jonka toteutumista olin odottanut joka päivä viimeisen kahden vuoden ajan. Vaikka alkupisteessa suunnitelmaa saattoi tuskin kehua vielä takuuvarmaksi, niin silti odotin sitä enemmän kuin mitään koskaan ja päivä päivältä kasvava pakkomielle, tarve, johti lopulta siihen etten halunnut päästä irti mahdollisuudesta. Kaikenlaista on tullut tehtyä, mutta kaiken aikaisemman rinnalla tämä oli paljon suurempaa ja ainutlaatuisempaa, tähän astisen elämäni parasta aikaa.

No, palasin kyllä lähtöpisteeseen mukanani enemmän muistoja ja kokemuksia kuin uskalsin odottaa. Mikään täällä ei ole muuttunut, minulla on sama elämäntilanne, samat kotikulmat, samat piirit, samaa kaikki. Ainoa, mikä muuttui on minä itse. Olen aina haaveillut, että teen tulevaisuudessa vielä jotain suurta, mutta se on saanut olla siellä, odottamassa. Nykyisyys on riittänyt, mutta tälle hetkellä kaikki tuntuu hurjan epävarmalta. Olen palannut Suomeen, mutta yhä odotan, että sydämeni palaa kotiin. Samalla mietin, onko koti enää täällä.

©

Omistin kaksi vuotta elämästäni unelmalle. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä minulla oli jotain, mitä ajatella. Jotain, mihin kohdistaa toiveeni ja energiani. Vaikka huonoina hetkinä pelkäsin, ettei se sittenkään toteudu. Että kyseessä on taas yksi ohimenevä haave. Siitä puhuttiin ääneen vain valituille. Siihen hetkeen asti, kunnes sain tilausvahvistuksen reitin (ostojärjestyksessä) ensimmäisistä lentolipuista. Olin todella lähdössä. Täytyin riemulla, joka ei mahtunut sisälleni kokonaan vaan se pursuili ulos niin, että jokainen lähelleni tullut sai siitä varmasti tahtomattaankin osansa. Minun ei tarvitsisi elää Pohjolan pimeää ja kylmää talvea.

Kun omistaa elämästään kaksi vuotta jollekin ja yhtäkkiä ei olekaan enää mitään, mitä katsoa tulevaisuudessa, tuntuu tyhjältä. Pelko siitä, ettei elämässä ole enää mitään odottamisen arvoista on naurettavan suuri. Kuitenkin siitä pelosta on vaikeaa päästä irti, siihen on liian helppo takertua. Sitä oppii helposti pelkäämään kaikkea. Mitä jos teen ratkaisun, joka vie minulta mahdollisuuden lähteä uuteen seikkailuun? Mitä jos odotan sitä mahdollisuutta ikuisesti, laitan koko elämäni sen varaan ja yhtäkkiä tajuan, että koko elämäni valui ohi ilman, että tein sillä mitään?

©

Tuntuu pakonomaiselta saada elämäänsä edes jotain, edes pienen pieni asia jota odottaa tai tekisi elämästä hieman merkityksellisempää. Pitäisikö lähteä sinne ja tuonne? Tehdä sitä ja tätä? Vai sittenkin... vaihtoehtoja tulee sitä mukaan kuin hylkään edellisen. Ja joka kerta löydän itseni saman kysymyksen ääreltä: mitä seuraavaksi tapahtuu?

Olen herännyt kaipaukseen, niin monena aamuna, etten enää jaksa laskea. Viettämäni aika maapallon tällä laidalla tuntuu ikuisuudelta, vaikka päiviä on takana vähemmän kuin niitä, jotka vietin matkallani tuntemattomassa.

Jokaisessa kappaleessa tuntuu piilevän viesti, joka viittaa menneisiin päiviin. Toistan samoja kappaleita kerrasta toiseen ja löydän niistä elämäni parhaat päivät, enkä välitä siitä, että oikeasti ne kertovan rakkaudesta ja erossa olosta. Olenhan minäkin erossa jostain, mitä rakastan.

©

Palatessani mikään ei ollut muuttunut. En tiedä mitä odotin. Että kaikki tuntemani olisi kääntynyt päälaelleen? Ei, kaikki oli ennallaan kuin aika olisi pysähtynyt samalla hetkellä kun lähdin pois. Tuntuu oudolta kävellä kadulla ihmisten joukossa, kun kannan sisälläni niin suurta muistojen määrää. Kukaan ei katso minua uudelleen, heille olen vain yhdet kasvot ihmisvirrassa. Heitä ei kiinnosta mitä minulle on tapahtunut, se on heidän elämänsä kannalta merkityksetöntä.

Ainoastaan lähipiiri esittää kysymyksiä, mutta heihinkään tapahtunut ei enää vaikuta. Heille minä olen kotona. Elämä jatkuu, tulee muuta. Niin pitäisi olla, mutta silti kerta toisensa jälkeen löydän itseni lukemasta vanhoja merkintöjä ja selaamasta kuvia, jotka eivät kauneudestaan huolimatta koskaan tee oikeutta todellisuudelle. Miten tästä jatketaan? Mihin olen matkalla? Mitä pitäisi tehdä, kun haluaa uuden tarkoituksen, mutta ei pysty päästämään irti menneestä? En edes halua, koska rakastan sitä liian paljon.

Olenko itsekäs? Eikö ahneudellani ole mitään rajoja? Muut tietävät vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta minä haikailen sitä mitä en saa takaisin ja uusista seikkailuista. Tämä on kyltymätöntä janoa.

©

Olen käynyt vastaavaa läpi ennenkin, mutta pienemmässä mittakaavassa. Ainoa lääke on luvata itselleen, että uusi tilaisuus tulee. Eikä jättää sitä pelkäksi ohimeneväksi haaveeksi vaan todella päättää, että edessä on jotain suurempaa. Odotan sitä päivää, vaikkei sille olekaan vielä paikkaa kalenterissani.

Mitä koti merkitsee? Onko se paikka, jossa voi levätä ja elää tasaisesti ennen seuraavaa seikkailua? Vai onko se tie, joka on minulle vielä tuntematon ja joka houkuttaa minua enemmän kuin osaan kertoa?

Elokuvissa aina puhutaan siitä, että joko onnistutaan tai kuollaan yrittäessä. Se on ajatus, johon haluan uskoa. Päästää irti pelostani ja jos en muuta, niin ainakin haluan yrittää loppuun asti. Se voi sattua ja olla kohtalokasta, mutta ehkä olen kuitenkin onnellisempi kaikkeni antaneena kuin siinä pisteessä, että elämäni lopussa huomaan, etten koskaan yrittänyt tarpeeksi koska pelkäsin kaatumista.

Ja vaikka minulta odotettaisiin muuta, kieltäydyn lausumasta hyvästejä. Edessäni on vain jälleennäkemisiä. Ja uutta. Ehdottomasti, varmasti uutta.

eilisen ja huomisen väliltä

johan tyttö hymyilee
niinkuin joskus ennen
kun oli vapaa lentämään
villeimmässä tuulessa
siellä jossain kaukana
vuorten huipuilla
tyrkyjen takana

täällä unohtui
miten hymyillään
ilman mitään syytä
tyttö katsoi taakseen
mietti väliin jääviä päiviä
miten elämä katosi
vai jäikö vain jälkeen
sinne jonnekin kauas

kuinka monta päivää
heräsi kolottavaan sydämeen
tyhjään kohtaan tulehtuneeseen
kysymykseen
miten tästä jatketaan

tänään huomiset eivät pelota
niissä on lämpöä
jotain
mikä olisi ehkä pitänyt tehdä
jo kauan sitten
tänään huomisissa on toivoa
vielä pelkkää alkusoittoa
mutta niinhän kaikessa
intro ennen tarinaa
jonka haluaa kertoa

tyttö toivoo uutta lukua
ehkei edes mitään ihmeellistä
jotain pehmeää sydäntä vasten
eikä siihen satu enää
ainakaan niin paljon

vaikka tyttö yhä unelmoi
tulivuorista, satumaailmoista
vihreistä metsistä
kristallijärvistä
katsoo taakseen
ja tulevaisuuteen
aina vain liian kauas
mutta ehkä nykyisyydessä
on syy miksi jäädä

ainesta häviäjäksi

meillä kaikilla on hirviömme
omallani on kaksihaarainen kieli
yksi valheille
toinen manipulaatiolle
seireenien sukua
kuvittele sitä kauneutta
ja katso minua
ei ripaustakaan sankariainesta
pelkkä sivurooli
se, jonka on kuoltava
juoksuhiekan uhri
pelkäämiäni hiekanjyviä
niitä jotka valuvat
eikä minulla ole valtaa
se on täällä
kadotuspiste
olenhan houkutuksille altis
se joka lopussa
laskee pöytään häviäjän kortit

...ja vielä kerran kauneudesta

kannan taskussani avaruutta
      et uskoisi kuinka paljon siinä on värejä
         purppuraa ja punaista
     kaikkea sinistä, hieman vihreää
mustia aukkoja, loputtomia
      kiertoratoja ja tähtipölyn polkuja
  pyrstötähtien tulihäntiä
 kuita, planeettojen suojatteja
                 renkaita, pyörteitä, asteroideja
  ja niin kovin paljon tähtiä
                      muistan jokaisen nimen ja muodostelman
        tunnen auringon, sen hohtavan tulikruunun
jota katsonut ei enää näe muuta

ja vielä, taskunpohjalle kerääntynyttä roskaa
       avaruusjätettä, tyhjyydessä ajelehtivaa romua
   kauneusvirheitä
koska kaiken voi tuhota
       kateudesta, itsekkyydestä
niin on oleva aina
   riistetään koskemattomuus kaikelta
                     omistetaan, valloitetaan
             se mikä on liian kaunista

tunnustus

aloitetaan tunnustuksella
en ole rakastanut ketään kuten sinua

voisin sanoa mitä tahansa
koko maailma on tässä
                      sormenpäissä
mutten tiedä
           tunnenko oikeita sanoja
                            onko edes mitään
                                     särkyvää sydäntä helpottamaan
                  miten muut selviävät?
kannetaanko taskussa sideharsoa
        jolla paikataan syvimmät vuotokohdat
                ja toivotaan, että maailma pysyy paikallaan

ylpeys
   kuolemansynneistä ensimmäinen
luihini merkitty
vaan roolit vaihtuvat
joka kerran kruunattiin kuninkaana
     peittää kasvonsa narrin naamioon

tulee päivä
  jona suuret vedet nousevat rantaan
katoavat vuoret ja vehreät maat
     se vesi on mustaa
        vain taivas saa pitää sinensä

se on päivä jona aallot eivät palaa merelle
mutta älä huoli
    se on vasta vuosien päässä
      uusien aikakausien, valovuosien
   minun aikani tuolla puolen

mutta jos ihmeitä tapahtuisi
   ja sydämeni löisi vielä tuona päivänä

päätän tämän tunnustuksella
            se on sama jonka kirjoitin alkuun

faasinen vaihe

on aika hyväksyä
ettei tämä ole enää korjattavissa
minulta puuttuvat resurssit ja motivaatio
käyttökelvotonta
lajittelussa biojätettä
kierrätysarvotonta

en halua herätä
toistuva rutiini joka kertoo
miten heikko minusta on tullut
elän paradoksia
värejä ja liikettä, tarkentamatonta
energiavirtaa, myrskyaaltoja
kaikkialla ympärilläni
itse olen lasikupuun suljettu
sivustaseuraaja, vaiennettu

vihaan heräämistä
paluuta kulisseihin
elämän jäljitelmään
aina uudelleen
kävi kello mitä kohtaa tahansa
kasvoilla naurun jäljitelmä
naamioon kaiverettu
tähän tulee toistoa
luovun suloisesta valheesta
siitä missä kaikki on vielä totta
edes yhden tiimalasin kierroksen

miltä maailma näyttää silmien raoista?
se on paikoilleen lipuvaa maalia
kohtisuoraa pudotusta
auringonsäteitä, yksityiskohtia, harmaansävyjä
en pidä tästä kuvasta

kätken kasvoni
sataprosenttista puuvillaa
vielä unen tuoksuista
koetan vielä porttia
jos se vielä hetken
olisi minulle avoinna

komppassini karttaa pohjoista
huomasitko sanaleikin?
kansa on niin kovin ylpeää
täällä pohjantähden alla
omalle taivaalleni kaipaan etelän ristiä
gammaa ja alfaa
majakanvaloa yöhön
vain rutiinista synkkä
katso tarkemmin ja näe
loputtomat hopeakiteet

***

A/N: Tässä yksi päivä jouten ollessani innostuin kirjoittamaan pientä faktakokoelmaa itsestäni, jonka tallensin uudeksi sivuksi eli klikkaa vain tästä niin löydät sen. Miksi? Koska olen narsisti ja itsekeskeinen pikku äpärä. No ei vaineskaan, musta on vain kivaa pitää jonkinlaista kirjoittajasta -sivua blogissa, mutta koen kaikki perustiedot aika tylsiksi joten keräsinpä sitten tuollaisia 'pikku' faktoja, joiden voi oikeasti sanoa kertovan musta jotain. Lista saattaa kasvaa tulevaisuudessa jos niikseen on.

Jotta muistaisin kesän

Haluan sukeltaa syvemmälle kuin koskaan ennen. Veteen, jonka pohjaa ei näe laiturilta, sinne mitä lapsena pelkäsin. Haluan koskettaa pohjaa ja luulla hapen loppuvan, ennen kuin nousen pinnalle.

Haluan valvoa läpi yön, jona aurinko ei laske. Haluan etsiä kohdan, missä päivä vaihtuu toiseksi ja nähdä, kuinka taivas vaihtaa väriä.

Haluan kulkea luonnossa, nukkua siellä missä se on villi ja räiskyvä. Haluan nousta kallion laelle ja katsoa alas pauhaavaan koskeen. Kuvitella putoavani, koska sehän on melkein lentämistä.

Haluan nukkua taivasalla, ehkä sittenkin telttakankaan suojassa. Kuunnella tarkkaan, kuinka luonto elää yötä. Etsiä sirkkojen sirityksen, huuhkajan kutsun ja askeleet, joista en tiedä, kelle ne kuuluvat.

Haluan korviini elävää musiikkia, haluan tuntea sen rytmin ja värin, siihen kätketyn muiston. En kuitenkaan samalla lailla kun ennen, vain sen verran, että sydän sykähtää ja jää kaipaamaan.

Halun unohtaa kuluneet vuodet, taantua lapsen tasolle. Juosta ja huutaa niin, että toisia hävettää. Haluan pyöriä karusellissa ja nostaa kädet korkealle vuoristoradan huipulla. Haluan tahmata sormeni hattaralla, vaikken siitä juurikaan pidä.

Haluan etsiä oman paikkani, jostain korkealta. Jostain, minne toiset eivät katso. Jostain, missä olemassa oloni unohtuu. Kadota hetkeksi, vain hetkeksi, jonnekin kauas unieni laidalle.

Haluan nähdä uuden osan maailmaa, kokea seikkailun. Haluan maistaa eksoottista ruokaa, katsella lintuja uudessa paikassa. Unohtaa, että koti on vain muutaman pysäkin päässä.

Haluan syödä mansikoita, vadelmia, mustikoita. Maistaa ainakin sataa erilaista jäätelöä ja julkaista niistä jokaisesta kuvan sosiaaliseen mediaan. Haluan kielelleni makuja, vanhoja ja uusia, auringonmakuisia.

Haluan juoda kahvia lämpimässä, kiirettömässä aamussa. Aamussa, jossa on aurinkoa ja vain pari pilvenhattaraa. Aamussa, joka tuoksuu mahdollisuuksilta.

Haluan nähdä punaisen mökin, muistella kuluneita viittätoista vuotta sen huomassa. Se on kasvanut siinä ajassa, muuttunut, mutta niin olen minäkin. Emme ole yhdessä kuten ennen, mutta kun olemme hymyilemme toisillemme salaliittolaisten hymyä.

Haluan meren äärelle, koska se on kauneinta. Rakastan sen tuoksua, vapautta ja kuohuvia aaltoja. Haluan kahlata rantaan ja katsoa kaukaisuuteen, sinne minne silmäni eivät näe.

 
Haluan maata nurmella ja katsoa taivasta, tuntea uneliasuuden hiipivän varpaista ylöspäin. Haluan katsoa taivasta ja kuvitella, että se on jostain muualta.

Haluan nähdä sinut. Kyllä, juuri sinut joka jaksat lukea haihattelujani. Haluan tarttua sinua kädestä, viedä minne ikinä haluat oli se sitten lähellä tai kaukana. Haluan vaalia vanhaa ja luoda uutta.

Haluan vangita sateenkaaren, eritellä sen värit purkkeihin ja kokeilla niistä jokaista omalla vuorollaan. Tai ehkä kaikkea kerralla, koska sateenkaaret ovat kauneinta.

Haluan kulkea kaupungin läpi pydystämääni sateenkaareen pukeutuneena. Haluan kulkea ihmisten edessä ja osoittaa, etten häpeä vaan rakastan.

 
Haluan sulkea maailman sälekaihdinten taa, istua sohvalla ja uppoutua kerrottuihin tarinoihin. Niiden vuoksi haluan nauraa ja itkeä, elää hetken jossain muualla.

Haluan iholleni uuden muiston. Pienen palan lapsuutta, jotain mikä on osa minua. Piiloon olkavarren taa, missä se tanssii myrkylyhdyn valossa. Koska joku välittää.

Haluan juoda itseni humalaan punaviinillä ja shampanjalla. Haluan näyttää tyhmältä, koska ei se ole niin vakavaa. Haluan kulkea aamussa hoipertelevin askelin ja rakastaa kaikkea niin, että yhä aamulla sattuu.

Haluan nähdä ukkosmyrskyn. Haluan huuhtoutua kesäsateen mukana, lentää tuulessa, tanssia salamoiden kanssa ja kuvitella, että ukkosen jyrinä on lohikäärmeen karjaisu.

 
Haluan paeta saareen kaupungin edustalla. Syödä sormin samalla kun aallot lyövät rantaan, kuin leikkiin kutsuen. Haluan jäädä sinne, myöhästyä viimeisestä lautasta ja maistaa vielä kerran kesää.

Haluan todistaa pystyväni johonkin, etten jatka epäonnistujan polkua. Pursuan halua näyttää, pystyä, nousta kerrankin jonkun toisen edelle. Todistaa jotain, ennen kaikkea itselleni.

Haluan luottaa, että kesän lopussa on jotain odottamisen arvoista. Että minulla on suunnitelma, jotain mistä on hyötyä. Jotain, mikä auttaa minut kohti oikeaa suuntaa.

Jos kirjoittaisin rakkaudesta

Jos kirjoittaisin rakkaudesta, erittelisin yksitellen jokaisen tärkeän asian, pirteen, yksityiskohdan kunnes istuisemme tässä katsomassa ikuisuuden päättymistä. Jos koskaan sortuisin kirjoittamaan rakkaudesta, repisin esille jotain henkilökohtaista. Se syöksyisi ulos rinnastani, levähtäisi väliimme hahmottomana ja värisevänä, kaikille avoinna. Epäselvä muodoltaan, mutta sisällöltään kiistaton. Jos kirjoittaisin rakkaudesta itkisin silmäni turvoksiin, puheeni ottaisi tukkoisen sävyn enkä pystyisi hallitsemaan pelkoa. Jos kirjoittaisin rakkaudesta tekisin siitä kaikesta totta, siitä mitä suojelen syvällä sisimmässäni kuuden rautalukon takana. En halua sen pakenevan, koska se on hallitsematon. Villi ja kesytön. Enkä tiedä saisinko sitä enää kiinni.

Koska en kirjoita rakkaudesta, kirjoitan vertauskuvista. Voin muuttaa minkä tahansa ympäriltäni vertauskuvaksi, kielikuvaksi, metaforaksi, illuusioksi. Sanat ovat kaikkivoipia, me emme voi määrittää niiden mahtia vaan ne kulkevat kurittomasti omia polkujaan. Kaikista haalimistani sanoista luon kiertoilmaisuja, joilla viittaan siihen mistä en aio kirjoittaa. Aloittelijan silmissä puhun jostain aivan muusta.

Tiedätkö miten Aika toimii? Minulla on sinulle vastaus, se ei kysele lupia. Kun maailma tuntuu seisovan paikoillaan, se ehkä kiusaa jotakuta toista. Kun sinä käyt läpi ikuisuutta, joku toinen kokee silmänräpäyksen. Mutta vielä koittaa sinunkin vuorosi. Aika on pelkuri, se ei kestä surua ja ahdistusta, se hakeutuu niiden lähelle joilla on onnea ja rak-, sitä niin. Silloin se pyörii vinhassa kierteessä, ottaa kädestä ja vie mukanaan jonnekin kauas. Äkkiä kaksi kuukautta on kulunut, kohta kolme. Se on pitkä aika, eikä Aikaa sen jälkeen enää kiinnosta. Kuin yhden yön rakastaja se jättää sinut muuttamaan valkoista kattoa syvänsiniseksi taivaaksi.

Jokainen luulee kävelevänsä vastavirtaan. Oikeasti kukaan ei ole erityinen, mutta kukaan muu ei ole Sinä. Sinä näet jotain mitä muut eivät, samoin tuo toinen joka on myös Sinä. Te molemmat kuljette vastavirtaan, mutta silti te kohtaatte matkalla. Ja vaikka välillänne on vain käsivarren mitta, maisemanne on silti erilainen. Palikoista tehty torni, erilaisia muistoja, hetkiä, pelkoja, unelmia.

Muistot ovat kaikkialla. Maistat viiniä, katsot vuosikertaa pullossa. Et ole nähnyt lasissasi nesteen muodossa edustavien rypäleiden kasvua, mutta etiketin sanoissa on jotain tuttua. Hetken kaiveltuasi mielesi taidegalleriaa löydät etsimäsi. Toisena päivä kävelet kirjaston loputtomia hyllyrivejä ja etsit tarinoita, jotka kertoisivat jostain kauniista. Kaipaat kirjoja, joihin kirjoitetut nimet merkitsevät jotain. Se aiheuttaa sen typerän tunteen, jonka turvin jokainen meistä nostaa itsensä joskus muiden yläpuolelle. Tämä kirja on sinulle, sinä koet sen erilailla kuin yksikään toinen. Ei väliä, vaikka se on ollut olemassa jo ennen kuin opit unelmoimaan. Kotiin kävellessäsi suljet todellisuuden kuulokkeiden taakse, pyörität kerrasta toiseen samojen kappaleiden sarjaa. Piirileikkiä, joka lohduttaa hetken, ennen kuin sulkee sinut ulkopuolelle. Ei ole enää hyväilevää kättä hiuksissa, ei syliä jonka muuttaa turvaksi. Todellisuus on kylmä kevätpäivä.

Jos kirjoittaisin rakkaudesta en löytäisi sanoja. Siitä on vaikeaa puhua, siinä mennään pintaa syvemmälle, ihohuokosiin, henkilökohtaisuuksiin. On helpompaa puhua elämästä, kokemuksista, havainnoista. Muista tunteista saan kirjoittaa, mutta varovasti. Minkä tahansa tunteen saa muutettua rakkaudeksi, ja siitä en halua kirjoittaa.

En kirjoita rakkaudesta.

Linnunpoikasia

Sitä ei turhaan puhuta siipien kokeilusta elämässä, ihminen on monella tapaaa kuin linnunpoikanen. Samalla tavalla mekin huudamme huomiota, kamppailemme saadaksemme oman osamme. Tavoittelemme kaltaistemme joukossa korkeinta asemaa, mutta jokainen meitä vahvempi näkee asioiden todellisen laidan. Ehkä meistä lähtee paljon ääntä, meillä on mielipiteitä, mutta olemuksemme on heikko. Venytämme itseämme näyttääksemme suuremmilta, mutta luumme ovat hauraat ja huonosti paikoillaan kuin halvoissa huonekaluissa. Meissä on sortumavaara, niin ruumiillinen kuin henkinen. Vaikka jokainen huutaa omaa kantaansa, kaipaamme silti tunnustusta. Ei kukaan jaksa kauan taistella, jos suorittaa yksin sekä kuninkaan että sotajoukkojen osan.

Myös ihmisen elämässä on haasteita, koetuksia jotka asettavat kaiken vakaalaudalle. Kun linnunpoikaset haparoivat tiensä oksan reunalle, samalla tavalla ihminen valmistautuu tuntemattomaan, haasteeseen jossa hänen on kerättävä kokoon kaikki hänelle annettu ja hyödyntää sitä. Tässä kohtaa joukot jaetaan kahtia, on onnistujia ja häviäjiä. Jokainen taistelee paikastaan onnistujien joukossa, mutta kuinka moni voi lopulta tavoittaa unelmapaikan?

Jotkut pysähtyvät heti lähtöruutuun, eivät pysty irrottamaan kotioksasta. Ei, täällä on varmuus turvasta, miksi asettaa sitä tarjottimelle? Maailma on vaarallinen ja häilyvä, mistä tietää olevansa turvassa petolintujen kynsiltä? He jäävät siihen minkä kokevat turvapaikkana, eivätkä edes yritä. Kun he kääntävät selkänsä puhutaan rumilla sanoilla, heitä kutsutaan pelkureiksi. Ehkä on näin, ehkä syynä on pelko tai epävarmuus. Mutta voiko siinä olla myös viisautta? Ehkä oma aika ei olekaan vielä, sitä pitää vielä odottaa. Vaikka he tänään jäivät kotiin ja katsoivat taaksepäin, heillä on vielä mahdollisuus. Tulee uusia päiviä, uusi tilaisuuksia. On vain tiedettävä, milloin ei enää tarvitse perääntyä.

Horjumatonta rohkeutta ei kuitenkaan kannata odottaa. Pelkoa on aina, sen tuntee aina vatsanpohjasta sydämeen asti. Joskus se on väkevä, kiivas ja toisinaan se on niin kevyttä, että luulee olevansa peloton. Rohkeutta ei kuitenkaan ole ilman pelkoa, jos vaara ei tunnu miltään voiko puhua sen kohtaamisesta? Onko rohkea sellainen, joka ei piittaa maailmasta tai itsestään vai sellainen, joka on valmis riskeeraamaan kaiken peloistaan huolimatta? Askel tuntemattomaan on raskas, se ei ole kevyt ja helppo vaikka sitä janoaisi. Jokainen ymmärtää päätyvänsä keskelle jotain vierasta, jossa hänellä ei ole paikkaa valmiina vaan se on tehtävä itse. Pudotus tyhjyyteen vaihtuu kuitenkin nopeasti rajattomaan vapauteen, kun tuuli lopulta löytää paikkansa siipien alla. Koko maailma on sinun.

Sitten ovat ne poikaset, jotka putoavat maahan. Ne, jotka eivät muodosta liittoa tuulen kanssa. Ne, jotka eivät löydä rohkeutta pelkonsa rinnalle. Siivet räpiköivät tyhjää, kauhu tekee liikkeistä levottomia. Epätoivon huudot eivät riitä pelastukseksi. Keho osuu maahan, kimpoaa, luut taipuvat luonnottomaan muotoon, joka paikkaan koskee. Kipu on olemassa, se ei ole pelkkä kauhukuva. Kivun todellisuus tekee siitä sietämättömämpää. Maailma pyörii silmissä, jalat horjuvat, hävettää. Häpeä on niin rajatonta, että se jarruttaa tasapainon löytämistä. Kun häpeän suurimmat palat on saatu niellyksi sitä vain seisoo neulasten keskellä, katse ylhäällä missä taivas on sininen. Maan pohjalle pudonnut miettii kaikenlaista. Jokainen ajatus kuitenkin johtaa samaan kysymykseen.

Tuleeko vielä uutta mahdollisuutta?

tähän voit keksiä jotain kaunista

jälleen tähdetön yö
    katson paljasta mustaa
      ja haluaisin nukahtaa
   kerron sydämelleni
  ettei se saa särkyä
      seuraan rantaviivaa
         etsin kerran piirtämääni polkua
            toivon, että voin yhä
      nähdä sen
    eikä meri ole niellyt
       voi, kaikki se mitä voisin löytää
             tämän pitkän, pitkän tien päästä
                joka peittää puolet maailmasta
      näen vain alun ja lopun
         karttani on vanha, kellastunut
     en näe paikkoja matkalla
      silti
   pelkään unohtavani
         minne olen menossa
            minne todella kuulun
     eksyväni
        syviin, tummiin vesiin
     että luomani hirviöt
        muuttuvat todeksi
             löytävät minut
       vetävät minut mukanaan
                           syvemmälle
            kunnes hengitys pysähtyy
       ja olen vain vaahtoa aaltojen huipulla
             mutta ehkä joskus
                   jonain todella kauniina päivänä
         ajaudun rantaan, kiviseen rannikkoon
              ja huomaan, vihdoin
                                vihdoin
                      löytäneeni perille
              nousen, eheydyn
                          hymyilen unohtuneella tavalla
               ensin varovasti
                        sitten villin vapauden lailla
                                                   juoksen
                                           tervehtimään tähtiä