tiistai 26. huhtikuuta 2016

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Pitkästä aikaa pientä kirja-analyysia. Suuria juonipaljastuksia olen välttänyt, mutta jos en halua tietää kirjasta yhtään mitään älä lue eteenpäin.

Haruki Murakami on nimi, joka tulee usein vastaan blogeissa ja keskustelupalstoilla. Monet tunnustavat herran yhdeksi suosikeistaan, mutta itse olin suurta suosiota saaneiden Norwegian Woodin ja 1Q84:n jälkeen vielä vähän kahden vaiheilla. Parhaimmillaan molempia kirjoja tuli makusteltua useita sivuja kerralla, välillä taas tarinat tuntuivat pysähtyvän paikalleen enkä oikein saanut sivuja niellyksi. Mitä en ymmärtänyt, kun Murakamin teokset olivat minulle vain 'ihan kivoja'?

Sitten tartuin teokseen Sputnik-rakastettuni.

Kuva © Tammi
Sputnik ei ole tyylillisesti tai juonellisesti Murakamin vahvin teos, lisäksi siinä on monilta osin (kertojan olemus, tietyt juonenkäänteet, seksuaalisuuden läsnäolo) piirteitä, jotka muistuttavat Murakamin muista teoksista. Kuitenkin, jokin tässä kirjassa läpäisi tiensä ihoni alle. Tuntui, kuin kirja olisi puhunut minulle useilla henkilökohtaisilla tasoilla.

"Ehkä se on jossain tien päällä ja unohtanut palata kotiin. Mutta rakastuminen on aina vähän hullua. Se voi ilmaantua ihan tyhjästä ja vallata ihmisen täysin. Kuka tietää - ehkä jo huomenna."

Ennen kirjan tapahtumia Sumire, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä, ei ole koskaan ollut rakastunut tai tuntenut seksuaalista halua, joka on hänelle täydellinen mysteeri. Sumire miettii, mitä hän on kirjoittajana ilman intohimoa. Myöhemmin hän kuitenkin rakastuu pyörremyskyn lailla toiseen naiseen.

Kirja on ilmestynyt Japanissa vuonna 1999 ja vielä tänäkin päivänä homoseksualisuus on Japanissa (käsitykseni mukaan) aika hyssytelty puheenaihe. Siihen nähden Sumiren ihastumista on kuvattu hellästi ja arkisesti (hyvällä tavalla), eikä rakkauden kohteesta tehdä suurta numeroa. Sumire itse toteaakin olevansa rakastunut ja että rakkauden kohde nyt vain sattuu olemaan nainen.

Kirja ei kuitenkaan ole kertomus homoseksuaalisuudesta, vaikka sen kautta selvästi haluataan sanoa lukijalle jotain. Mitä se voisi olla? Sumire kokee intohimon puutetta, joka estää häntä etenemästä kirjailijana. Hänellä on alkuja ja loppuja, lukuisia sivuja tekstiä, mutta ei mitään valmista, missä olisi sekä alku että loppu. Ehkä tämä viittaa siihen, kun toisinaan etsimme intohimoa vääristä paikoista, kun katse pitäisi suunnata johonkin aivan muualle?

Kun kirjassa puhutaan intohimosta, ei se välttämättä tarkoita vain kahden ihmisen välistä halua. Intohimo on tärkeä osa elämää ja ihmisyyttä, se määrittelee sen keitä me olemme ja mistä pidämme. Mitä me olemme ilman intohimoa?

"Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet."

"Lähestymme koko ajan meille suodun ajan loppua ja sanomme sille hyvästit, kun se jää taaksemme. Toistamme, usein taitavasti, loputtomia arkipäiväisiä tekoja. Jätämme jälkeemme mittaamattoman tyhjyyden tunteen."

Katoaminen on sana, joka lipuu jatkuvasti kirjan pinnalla. Ehkä siihen kiteytyy kaikki, mitä Murakami haluaa kirjalla sanoa.

Kadotamme jatkuvasti ihmisiä, muistoja, taitoja ja lopussa kadotamme koko elämämme. Kaksi edellistä lainausta kirjan loppupuolelta iskivät minua naamaan kuin kunnon litsari. Jokainen, joka on pidempään elännyt vailla tietoa siitä, mitä seuraavaksi elämässä tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ymmärtää miltä se tuntuu.

Jos meillä ei ole intohimoa mihinkään, meistä tulee helposti tyhjiä kuoria. Kuten jo sanoin, jokaisella on omat intohimonsa ja ne tekevät meistä persoonia. On pienestä kiinni, milloin alamme kyseenalaistaa omaa intohimoamme. Voi rakastaa kirjoittamista, mutta omaako tarpeeksi talenttia saadakseen koskaan kokonaista kirjaa aikaan? Voi hokea muuttavansa vielä pois kotikulmilta, mutta onko sittenkään koskaan tarpeeksi rohkea toteuttamaan sitä? Voi haaveilla satuhäistä, suuresta perheestä ja omakotitalosta, mutta mitä jos ei koskaan kohtaa sitä oikeaa ihmistä, jonka kanssa jakaa se kaikki? Voi unelmoida levytyssopimuksesta, mutta entä jos lauluääni ei olekaan tarpeeksi uniikki?

"En usko että sinä tässä elämänvaiheessasi kirjoittaisit mitään merkittävää, vaikka käyttäisit siihen miten paljon aikaa hyvänsä. Sinulla on kyllä tarpeeksi lahjakkuutta. Olen varma, että sinusta tulee jonakin päivänä erinomainen kirjailija. En pelkästään sano näin, minä todella uskon siihen. Sinulla on se synnynnäinen lahja. Mutta vielä ei ole oikea aika. Sinussa ei ole vielä tarvittavaa voimaa sen oven avaamiseen. Eikö sinusta itsestäsi ole koskaan tuntenut siltä?"

Yllä oleva lainaus on ihan kirjan alusta, mutta vielä kirjan päätteeksi palaan siihen. Se ei ole kaikki, mitä tarina minulle haluaa sanoa, mutta se on olennainen osa sitä. Tai sitten se vain osui niin lähelle itseäni, että haluan alleviivata sen ja nostaa jalustalle.

Meidän on annettava intohimollemme aikaa ja ymmärrettävä, että kaikki ei tapahdu hetkessä. Joskus elämänvaihe ei ole oikea, ehkä on jotain mitä pitää löytää itsestään ensin, ennen kuin on valmis ottamaan viimeisen askeleen. Mutta koskaan emme saisi kyseenalaistaa intohimoamme. Muuten voimme hyvinkin ajautua vain lipumaan elämämme läpi, emmekä huomaa mahdollisuutta kun sen aika tulee.

Vaikka tulkitsisin Sputnikia täysin väärin, se herätti minussa paljon ajatuksia ja voisin sanoa, että tarvitsin kirjaa tähän elämänvaiheeseen.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

rakkauteni sinuun



On sanottu, että ne jotka heräävät sudenhetkellä ovat sydämeltään surullisia.

Nykyisin pelkään nukahtaa liian varhain. Jos taas herään aamuhämärään, sydän takoen ja kammoten jotain hahmotonta.

Niinä aamuina, kuin tunnit ovat liian varhaiset, haen voimaa sinusta, Myrskytyttöni.

Siitä muistosta joka minulla vielä on.

Sinun kanssasi jokainen päivä oli seikkailu. Palaan siihen aikaan vielä silloinkin, kun aikaa ei enää ole ja päiväni käyvät vähiin. Vaikka vuodet tekevät minusta vanhan, muistan edelleen ja kaipaan aina vain enemmän. Haluan sinut jokaiseen päivääni ja vaikka mitä tapahtuisi, valitsisin aina sinut ja tekisin sen kaiken uudelleen. Vaikka universumit kääntyisivät ja aika kulkisi takaperin, palaisin aina luoksesi.

Koska muistoissa on kääntöpuolensa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, alkaa kyseenalaistaa niiden todenperäisyyttä. Tapahtuiko mitään oikeasti? Mihin asti muistoni ovat todellisia, ennen kuin ne muuttuvat uneksi? Kauneimmaksi ja rakkaimmaksi uneksi, josta kuitenkin on joskus herättävä.

Kaikki mitä sanon, kaikki kertomani, palaa samaan kohtaan. Se kaikki syntyy samasta voimavarasta. Se olet sinä, Myrskytyttöni. Rakkauteni sinuun pitää tarinani elossa.

Ennen kuin tapasin sinut, olin surullinen. Etsin niin kauan sitä, mikä tekisi minusta minut, kokonaisen ilman sydämen tyhjyyttä. Sitä mikä on vain minulle, se mitä varten synnyin. Tunnetta, joka saisi minut lopultakin ymmärtämään, mitä kodilla tarkoitetaan.

Kanssasi olin onnellinen, tavalla jota en muista tunteneeni sitten lapsuuden. Se oli niin suurta, että tuskin pystyin käsittämään sitä.

Ja siksi en muuttaisi mitään, en edes silloin kun välimatka tuntuu kipuna rintalastan alla ja minun on katsottava muualle, ettei kukaan näkisi miten paljon ikävä minuun vaikuttaa.

Se, mitä sanon ääneen, on vain pieni osa kaipuutani.

Sinun luoksesi, Myrskytyttö.

Ota vastaan se mitä sanon ja usko, että tulee päivä jona riennän yli merten ja maailman rajojen, sinne missä sinä olet.

Tartun sinua käsistä, katson syvälle silmiisi, sinne missä voin nähdä kokonaisen ekosysteemin, sellaisen mitä ei ole missään muualla.

Odota minua siihen asti, pysy sellaisena kuin olet.

Ole minua varten, koska en usko löytäväni vastaavaa mistään muualta.

Ole minulle ikuisesti Myrskytyttö.

tiistai 16. helmikuuta 2016

her hair reminds me of a warm safe place

näin sinua taas viime yönä
siinä käsivarren mitan ja valovuosien päässä

                     kuten unissa yleensä

naurussasi virtaa joki jonka varteen joskus nukahdin
kuohuu ja mutkittelee arvaamattomuuttaan
              
       nostaa pintaan kylmiä väreitä

hiuksesi nuorta kevätviljaa
heinänhapsuja ja muutakin luontoa
silmissä ne aallot joihin kaaduin
          
       kai salaa tarkoituksella

kaikille koti ei merkitse turvaa
joillekin sydämen normaaliin rytmiin
                         
                     kuuluu ylikierroksia

joskus rakkaus ei sano mitään
   
                              on vain olemassa

on asioita jotka jäävät sanomatta
ne, joille en keksi kiertoilmaisuja
miten elämäni jokainen hetki vie ajatukset sinuun
se, kuinka paljon edelleen

                   rakastan sinua

ilman myrskyä ei sää koskaan ole tyyni
toisinaan uskottelen, että näinkin on hyvä
ikuisuudessa jossa horisontista ei milloinkaan nouse mustia pilviä
mutta kun kerran rakastamani asiat saavat itkemään
                                                        
                 tiedän

näin ei voi jatkua
tai kaikki on ennenaikaisesti kerrottu
kaikessa on liikaa järkeä ilman sinua

                koska olen niitä jotka elävät järjettömyydestä


tiistai 2. helmikuuta 2016

kuppikakkupäiviä

Pitkästä aikaa (taas) oi lukijapalleroiset. Eka juttu on se, että sain ilmoitettua rimpulan kirjoitusblogini Blogilistalle, erillinen linkkibanneriasia lymyilee tuossa oikialla. Käykäätten ihmettelemässä, etsimässä lukemista, ilmoittamassa bloginne mukaan soppaan ja mitä vielä. Ei, älkää vielä menkö. Lukeekaa ensin mitä ulostin aivoistani tässä iltani ratoksi.

Eli. Tekstiä. Julkaisukelpoista sellaista. Wau. Mitäpä tästä sanoisi? Tajunnanvirtaa, kuten vähän kaikki tänne spämmimäni tekstit tuppaavat olevaan. Jokaisella meistä on elämässä niitä hetkiä, jolloin tuntuu ettei mikään oikein tunnu kulkevan mihinkään suuntaan. Tämä on oodini sille pirulliselle tunteelle.

***

Putosin halki sinisen taivaan.

Tarpeeksi uskomalla se voisi olla lentämistä.

Se kuulostaa paremmalta. Lentää kuin lintu, vapaana ja riippumattomana, muita parempana.

Se on yksi suosikkivalheistani.

Huomenna, huomenna lakkaan tuijottamasta katonrajaa jossa seinä on ummehtuneen keltaista, nikotiinilaikkuista. Huomenna saan tarkoituksen.

Minusta tulee oppinut. Professori, historioitsija, taiteilija, kuuluisa.

Ei lääkäriä tai lakimiestä. Hyvä valhe tietää rajansa.

Huomenna en katso suosikkisaippuani uusintoja, enkä lue roskapalstojen provosoivia keskusteluja.

Mutta huomisen jakso on suosikkini.

Keskusteluista muistan, että joku muukin juoksee samassa pyörässä.

Vastaamattomat viestit ovat alleviivauksia, laiminlyötyjä ihmissuhteita.

Pitää niistäkin huolehtia.

Ehkä huurteinen tai kaksi jonkun seurassa. Sen, jota näen vain säälistä, pelosta etten itse ole erilainen.

Ehkä joku tarkkailee, foliohattu keinahtaa ohimolla.

Sammutan valot, pimeät ikkunat eivät kiinnitä huomiota. Tämä on tärkeää.

Elämä on kuppikakku. Suklaahipuilla, jos niistä pitää. Pikku sattumia.

Taikina on aina pilkuntarkasti saman reseptin pohjalta, silikonivuokaan pakotettu. Paperivuoka on heikompi, ei kylliksi vakaa ja luotettava.

Lasken 330 kuppikakkupäivää.

tiistai 19. tammikuuta 2016

uusia tuulia?

Olen jo useana päivänä hakeutunut koneen äärelle tarkoituksenani kirjoittaa jotain, mutta kerta toisensa jälkeen olen ajautunut sivupoluille ilman pätevää syytä. Kyse ei ole siitä, että mielikuvitus lakkoilisi. Päinvastoin, se on lopulta ratkaissut kysymyksiä joita olen pyöritellyt pariin isompaan kirjoitusprojektiini liittyen. Alkuja pyörii mielessä, erilaisia mahdollisuuksia. Silti vain tuijotan edessäni vilkkuvaa tietokoneen pikselisadetta ja teen jotain muuta kuin kirjoitan, jotain mitä ei kerta kaikkiaan pitänyt.

On koitettava löytää keino itsensä motivointiin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään vastenmielisestä, kirjoittaminen tuulettaa ja keventää ajatuksia kun saa edes osan niistä asetettua johonkin tiettyyn paikkaan. Lopputulos ei aina ole hyvää, mutta poikkeuksetta se puhdistaa mieltä ja pitää taitoa yllä. Näiden syiden pitäisi olla riittäviä. Lupasin itselleni, että ryhdistäytyisin kirjoittamisen suhteen vuonna 2016 ja nyt teen sen julkiseksi tätä kautta. Nyt se on sanottu. Vaikka edistys ei olisi merkittävää, sen on oltava havaittavissa.

Tämän päätöksen myötä aion myös laajentaa blogin suuntaa tänä vuonna. En lupaa mitään säännöllistä päivitystahtia, koska leikistä katoaa maku jos asettaa itselleen liikaa painetta. Entisellä, verkkaisella päivitystahdilla mennään siis edelleen. Olennaisinta on, että sen sijaan, että vain kävisin oksentamassa kaikki tunteenmyllerykseni blogiin pyrin myös miettimään erinäisten tekstien syntyperiä ja mitä ne kertovat ajatuksistani tai onko kyseessä vain puhtaasti meilikuvituspohjaista jorinaa. Saatan myös puhua kirjallisuudesta yleisesti, esimerkiksi lokakuussa saatan kirjoittaa merkinnän kirjamessuista ja jos satun lukemaan jotain erityisen sykähdyttävää, tulen jakamaan kokemukseni. Marraskuussa on NaNo johon tänä vuonna toivon mukaan pystyn osallistumaan, koska viime vuonna touhu jäi kiireiden takia ja toissa vuonna kävi sama juttu, vaikka alku lähtikin hyvin liikkeelle. Vaikken itse NaNoa julkaisisikaan, saatan kirjoittaa etenemisestä ja kirjoittamisen myötä syntyneistä oivalluksista. Jossain vaiheessa pyrin myös uudistamaan blogin ummehtunutta ulkoasua. Tai ainakin yritän, kuten sanottu, en lupaa mitään mitä en välttämättä pysty pitämään, hehe.

Tiivistettynä voisin sanoa, että blogi tulee vastaisuudessa kattamaan laajemmalti kaikkea mitä vain voi yhdistää kirjoittamisen ja kirjallisuuden maailmaan. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä yrityksestä yhtään mitään. Nyt on varmaan kirjoitettu tarpeeksi monta kertaa sellaisia sanoja kuin 'ehkä' ja 'saatan' yhden merkinnän täytteeksi, joten lienee aika painaa 'julkaise' nappia ja miettiä mitäähn hittoa tuli ölisseeksi ja ehkämahdollisesti (...) luvanneeksi. Ciao!