keskiviikko 30. joulukuuta 2015

meet me where the island ends


Saavun pohjoiseen kärkeen. Sinne, missä kaksi merta puskee toisiaan vasten ja majakka vartioi taivaanrantaa. Tuuli on navakka, se riepottelee takin liepeitä ja tuoksuu hennosti suolalta. Horisontti kerää harmaat pilvet vahvaan syleilyynsä, siihen josta syntyvät sateet.

Kerro, oletko täällä? Nyt kun haluaisin pysäyttää ajan ja elää samaa kesää ikuisesti. Liikkumatta mihinkään, katsoa pohjoiseen ja antaa itseni uskoa, etten milloinkaan palaa vastarannalle. Odotan taivaan repeävän, nielaisevan minut pyörteeseen jossa aika luo omat sääntönsä ja pitää minut täällä, loppuelämäni ensimmäisessä päivässä. Ikuisesti onnellisena.

Pyydän, ettet näyttäisi niin surulliselta. Ehkä tässä käy hyvin.

Sinä näytit minulle, mitä on sokeassa kulmassa. Esittelit minut sille osalle itseäni, joka haluan olla. Sen, joka kulkee varjojen ulkopuolella, ilman katkeruutta ja alakuloisuutta.

Aallot rikkovat rannan ja hiljaisuuden.

Olet todellisempi kuin pitkään aikaan. Hiuksissasi villikukkia, ruohonkorsia ja auringonvaloa, varpaasi paljaat likatahrojen alla. Kesäpuvussasi.

Hehkut lämpöä vaikka taivas usuttaa pilvet sateeksi yllemme. Luonnonilmiöt laidasta laitaan telmivät yhdessä, sulassa sovussa.

Aikaa piti olla loputtomiin, eliniäksi. Mutta sinun vuoksesi minusta on tullut ahne. Kun painan kasvoni hiuksiisi ja hengitän erilaisten tuoksujen riitasoituja, vedän syvälle keuhkoihin, ei mikään milloinkaan riitä. Tämä on minulle ilmaa, jota vailla olen ollut liian kauan. Ja miettinyt, kuinka kauan kestän hengittämättä.

Joskus heräsin aamuihin, joissa oli tyhjää tilaa. Luulin kuolevani siihen tunteeseen, painoon rinnanpohjukassa. Sanat kurkkuun takertuneena, vailla muotoa tulla nähdyksi. Asioita, jotka kätkin hiljaisuuden alle.

Sitten tulivat aamut, jotka olivat selkeitä. Tavallisia, tasapainoisia. Ja vasta jossain sydämenlyöntien välissä tajusin, että unohdin ikävöidä. Kuin olisin omaksunut vääryyttä, unohtanut riisua naamion näytöksen lopuksi.

Aamuihin on palannut onttous. Katson mitä tahansa ja mietin, että antaisin kaiken vaihdossa sitä vastaan, että olisit minulle ikuista. Etkä vain kuvainnollisesti, kanssasi selvittäisin ikuisuuden todelliset värit.

Palaisin tänne, mihin kutsut minua silloin kuin kuulen sydäntäni maailman huudoilta. Unohtaisin kaiken sen, minkä väitetään olevan tärkeää, koska tämän ei tarvitse merkitä mitään kellekään toiselle. Se on vain meille kahdelle. Meille, joiden väliin kerran jäivät valovuodet eivätkä edes unet vieneet kylliksi kauas.

Seison saaren kärjessä enkä halua pois. Pysäytetäänkö aika tähän, ollaan vain me kaksi?

Vaikka tämä on pelkkää unta, joka loppuu aamulla.

Mutta jos kerron tätä kuin iltasatua, ehkä se vielä toteutuu.

torstai 17. joulukuuta 2015

elämänmitta

kadut on vallannut ikipimeys
lasken jokaisen sadepisaran ikkunassa
tulikärpäset ovat lähteneet puutarhasta
eikä kynnykselleni tule kukaan
elämä meni noin kuin
huomaamatta ihan
näinkö sen oli tarkoituskin?

kahvin juon edelleen mustana
ja seuraksi mielellään keksejä
niitä joissa on suklaahippuja
sekin käy jo rutiinista
kaksi on malttia
kolmas jo itsekurin puutetta

on päiviä joina särkee enemmän
kuin tahdon edes myöntää
siloposket painuneet kuopalle
nivelrikkoa sormissa
ranteet väsyvät korujen kohdalta
sääret mustelmilla
niin helposti nykyään

vieläkin toisinaan
mielessä viivähtää ajatus
kuin ne kaikki tarinat silloin joskus
kun sanat taipuivat jouhevammin
ehkei aika olekaan loppu
hetken uskon niin itsekin

miksi edelleen sydäntä painaa
kaikki tekemättä jäänyt
vaikka mieli on jo alkanut horjumaan
vuodet karkuun valumaan
oliko mikään totta vai sittenkin
pelkkää elämänmittaista unelmaa


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

tästä hetkestä jonnekin kauas

jossain vaiheessa huomaa
ettei ollakaan enää nuoria
kerran luultiin sen olevan ikuista
uuden maailman toivoja
niin joskus ajateltiin
nyt kukaan ei noin ole uhonnut
enää pitkään aikaan

vuorokausia putkeen hereillä
eikä tuntunut missään
paljon tunteja hukkaan heitettävänä
eikä kiire minnekään
kesäöiden loputon nauru
pikku haaverit humalan piikkiin
meikit kasvoilla nukkumaan

on surullista ymmärtää
ettei olekaan kuolematon
nuoruuden haavepöllyjä
keskiyö ohitettiin aikaa sitten
lumous haihtui ilman
että edes huomattiin

tulee vielä päivä jolloin katsotaan
taaksepäin tähän hetkeen
onko tässä jotain nähtävää?
rutiini kasvaa jo selkärangasta
en nuku tänään koska
en nukkunut eilenkään

joku sanoi kerran
"vielä koittaa sinun päiväsi"
en halua uskoa
mutta totuus on lyöty kasvoihin
lopeta, tyttö, lopeta
elämältäsi karkuun juokseminen
ja tartu siihen mitä se tarjoaa
nyt kun vielä jalkasi kantaa
ja tarinoita kerrottavaksi riittää
ennen kuin sydän rintaan tukehtuu


maanantai 14. joulukuuta 2015

tänään 14. joulukuuta

taivas oli tänään kaunis
siinä auringonlaskun aikaan
kello ohitti vasta kolmea
kuin halua itkeä

tähän aikaan vuodesta
kaupunki on valoja ja kauneutta
silmien edessä
tukehdun väenpaljouteen
kaikki niin täynnä jotain ihanaa
johon en itse kuulukaan

miksi mulla on niin kylmä
vaikka ollaan tuskin pakkasella
tiedätkö kuinka paljon
sinua edelleen rakastan
se maksaa mulle paikan
näiden ihmisten joukosta

tiedä tää kun sulle kerron
lasken jo päiviä
siinä on syytä odottaa huomista
kun aika vie sinne
taivaanrannan taa

perjantai 11. joulukuuta 2015

sinulle

Sydämessäni on paikka ainoastaan sinulle. Sinne on tallennettu asioita, joista en tavallisesti puhu ääneen. Yksityiskohtia jotka saavat minut mykistymään ja rauhallisen kuoren särkymään. Pieniä asioita, jotka minun käsissäni ovat kasvaneet suuriksi ja liioitelluiksi. Tarinoiksi, jotka ovat jääneet kurkunpäälle väräjämään koska pelkään, etteivät ne löydä arvoistaan vastaanottoa. Minun luonani ne ovat turvassa, aina varjeltuina ja erityisinä.

Raotan salojeni rasiaa, se on sotkuista ja hallitsematonta, poissa paikoiltaan. Ethän sinä järjestelmällisyydelle paljon arvoa anna, se miten luonto asiat painotti oli riittävää. Kurotan kättäni, viritän tuntoaistini erityisen herkäksi, annan sen koskettaa, hukkua siihen valheelliseen tunteeseen joka tuo sinut hieman lähemmäs. Muistan. Muistan huokauksia, joihin sekoittui naurua ja yhdessä ne loivat jotain tavatonta. Hiussuortuvia, joissa oli aamunvalo ja vedenvaahdon hopea. Kosketuksesi, joka vielä edelleen loimuaa ihollani jälkihehkuissaan, merkkinä omistuksesta.

Sinulle.

Vuosi valuu kohti kaamosta, hetki on muuttunut ikuisuudeksi. Osaksi jatkumoa. Toiset katsovat muualle, ripustavat punaisia sukkia takanreunalle ja hyväksyvät havunneulaset olohuoneissaan. Minä tutkin heitä kun vieraan planeetan kulttuuria ja yritän leikkiä mukana, lavastaa elämäni että se sotkeutuu toisiin.

Mietin miten luonnollista kaikki oli ennen. Nukahtaminen tähtienvalo silmäkulmissa ja kasteen maku kielellä, olla samaan aikaan niin erillään kaikesta, mutta myös niin olennainen osa jotakin.

Ei minusta ole perinteiden seuraajaksi.

Rakastuin jo kauan aikaa sitten, mutta nyt tiedän mistä voisin luopua.

Vaikka kaikesta, jos se vain antaisi hetkenkin lähempänä sinua.

Kerran epäilin, voiko tällaista tunnetta ollakaan.

maanantai 7. joulukuuta 2015

ympyrä sulkeutuu

tämä on se hetki josta alkaa 'olipa kerran'
kurkotan käsillä ilmaa, hapuilen muistoa
entisaikojen onnesta
silloin piirsin reittejä karttoihin
sovitin elämäni sinun askeliisi
nyt on jäljellä tyhjyys jossain
missä ennen rakkauteen lähes tukehduin

katsotko minua muita kauemmin
vai olenko jo niitä
joiden kasvoja ei muisteta enää huomenna
hetken mietin
ehkei ole liian myöhäistä kääntyä takaisin
sulkea käsiä taskujesi lämpöön
olla riippuvainen sen olemassa olosta
voi kuinka ajatus jo naurattaa

kenties sinulla on jo joku toinen
jota katsot silmiin, omistat lauluja
joka sinusta juopuu
...minäkin joskus
jota syleilet
vaikka koko maailma katsoo
on kauheaa miten se ei enää haittaa
nyt kun käännyn pois
reitiltä joka kerran oli tulevaisuutta
olemme yhtälö, minä sen muuttuja
sinulla edelleen samat tahdit ja sävelet
se sama voima ja elämisen riemu
minulle kuin nikotiinia
niin onnellisesti sekaisin
silloin joskus

nyt mietin
miten helppoa se onkaan
kerran mahdotonta
pää ei sumene, maailma ei avaudu
olen vain minä
suren ainoastaan ajatusta
menetettyä euforiaa
salaisuuksista juoruilevaa hymyä
ja tietoa siitä
missä kuuluu olla

en sano hyvästejä
ehkä on vielä tienristeyksiä
joissa kohtaamme
ja olemme kuin tietäisimme jotain
mitä muut eivät
eikä se ole surullista
kun hymyilen vielä kerran
suljen ympyrän

ja sitten
hymyilen sille toiselle
seuraan syysmyrskyn silmään
niin kuin sinuakin joskus