rakkauteni sinuun

On sanottu, että ne jotka heräävät sudenhetkellä ovat sydämeltään surullisia.

Nykyisin pelkään nukahtaa liian varhain. Jos taas herään aamuhämärään, sydän takoen ja kammoten jotain hahmotonta.

Niinä aamuina, kuin tunnit ovat liian varhaiset, haen voimaa sinusta, Myrskytyttöni.

Siitä muistosta joka minulla vielä on.

Sinun kanssasi jokainen päivä oli seikkailu. Palaan siihen aikaan vielä silloinkin, kun aikaa ei enää ole ja päiväni käyvät vähiin. Vaikka vuodet tekevät minusta vanhan, muistan edelleen ja kaipaan aina vain enemmän. Haluan sinut jokaiseen päivääni ja vaikka mitä tapahtuisi, valitsisin aina sinut ja tekisin sen kaiken uudelleen. Vaikka universumit kääntyisivät ja aika kulkisi takaperin, palaisin aina luoksesi.

Koska muistoissa on kääntöpuolensa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, alkaa kyseenalaistaa niiden todenperäisyyttä. Tapahtuiko mitään oikeasti? Mihin asti muistoni ovat todellisia, ennen kuin ne muuttuvat uneksi? Kauneimmaksi ja rakkaimmaksi uneksi, josta kuitenkin on joskus herättävä.

Kaikki mitä sanon, kaikki kertomani, palaa samaan kohtaan. Se kaikki syntyy samasta voimavarasta. Se olet sinä, Myrskytyttöni. Rakkauteni sinuun pitää tarinani elossa.

Ennen kuin tapasin sinut, olin surullinen. Etsin niin kauan sitä, mikä tekisi minusta minut, kokonaisen ilman sydämen tyhjyyttä. Sitä mikä on vain minulle, se mitä varten synnyin. Tunnetta, joka saisi minut lopultakin ymmärtämään, mitä kodilla tarkoitetaan.

Kanssasi olin onnellinen, tavalla jota en muista tunteneeni sitten lapsuuden. Se oli niin suurta, että tuskin pystyin käsittämään sitä.

Ja siksi en muuttaisi mitään, en edes silloin kun välimatka tuntuu kipuna rintalastan alla ja minun on katsottava muualle, ettei kukaan näkisi miten paljon ikävä minuun vaikuttaa.

Se, mitä sanon ääneen, on vain pieni osa kaipuutani.

Sinun luoksesi, Myrskytyttö.

Ota vastaan se mitä sanon ja usko, että tulee päivä jona riennän yli merten ja maailman rajojen, sinne missä sinä olet.

Tartun sinua käsistä, katson syvälle silmiisi, sinne missä voin nähdä kokonaisen ekosysteemin, sellaisen mitä ei ole missään muualla.

Odota minua siihen asti, pysy sellaisena kuin olet.

Ole minua varten, koska en usko löytäväni vastaavaa mistään muualta.

Ole minulle ikuisesti Myrskytyttö.

her hair reminds me of a warm safe place

näin sinua taas viime yönä
siinä käsivarren mitan ja valovuosien päässä

                     kuten unissa yleensä

naurussasi virtaa joki jonka varteen joskus nukahdin

kuohuu ja mutkittelee arvaamattomuuttaan
              

       nostaa pintaan kylmiä väreitä

hiuksesi nuorta kevätviljaa
heinänhapsuja ja muutakin luontoa
silmissä ne aallot joihin kaaduin
          

       kai salaa tarkoituksella

kaikille koti ei merkitse turvaa

joillekin sydämen normaaliin rytmiin
                         

                     kuuluu ylikierroksia

joskus rakkaus ei sano mitään
   

                              on vain olemassa

on asioita jotka jäävät sanomatta
ne, joille en keksi kiertoilmaisuja
miten elämäni jokainen hetki vie ajatukset sinuun
se, kuinka paljon edelleen

                   rakastan sinua

ilman myrskyä ei sää koskaan ole tyyni
toisinaan uskottelen, että näinkin on hyvä
ikuisuudessa jossa horisontista ei milloinkaan nouse mustia pilviä
mutta kun kerran rakastamani asiat saavat itkemään
                                                        

                 tiedän

näin ei voi jatkua
tai kaikki on ennenaikaisesti kerrottu
kaikessa on liikaa järkeä ilman sinua

                koska olen niitä jotka elävät järjettömyydestä

meet me where the island ends

Saavun pohjoiseen kärkeen. Sinne, missä kaksi merta puskee toisiaan vasten ja majakka vartioi taivaanrantaa. Tuuli on navakka, se riepottelee takin liepeitä ja tuoksuu hennosti suolalta. Horisontti kerää harmaat pilvet vahvaan syleilyynsä, siihen josta syntyvät sateet.

Kerro, oletko täällä? Nyt kun haluaisin pysäyttää ajan ja elää samaa kesää ikuisesti. Liikkumatta mihinkään, katsoa pohjoiseen ja antaa itseni uskoa, etten milloinkaan palaa vastarannalle. Odotan taivaan repeävän, nielaisevan minut pyörteeseen jossa aika luo omat sääntönsä ja pitää minut täällä, loppuelämäni ensimmäisessä päivässä. Ikuisesti onnellisena.

Pyydän, ettet näyttäisi niin surulliselta. Ehkä tässä käy hyvin.

Sinä näytit minulle, mitä on sokeassa kulmassa. Esittelit minut sille osalle itseäni, joka haluan olla. Sen, joka kulkee varjojen ulkopuolella, ilman katkeruutta ja alakuloisuutta.

Aallot rikkovat rannan ja hiljaisuuden.

Olet todellisempi kuin pitkään aikaan. Hiuksissasi villikukkia, ruohonkorsia ja auringonvaloa, varpaasi paljaat likatahrojen alla. Kesäpuvussasi.

Hehkut lämpöä vaikka taivas usuttaa pilvet sateeksi yllemme. Luonnonilmiöt laidasta laitaan telmivät yhdessä, sulassa sovussa.

Aikaa piti olla loputtomiin, eliniäksi. Mutta sinun vuoksesi minusta on tullut ahne. Kun painan kasvoni hiuksiisi ja hengitän erilaisten tuoksujen riitasoituja, vedän syvälle keuhkoihin, ei mikään milloinkaan riitä. Tämä on minulle ilmaa, jota vailla olen ollut liian kauan. Ja miettinyt, kuinka kauan kestän hengittämättä.

Joskus heräsin aamuihin, joissa oli tyhjää tilaa. Luulin kuolevani siihen tunteeseen, painoon rinnanpohjukassa. Sanat kurkkuun takertuneena, vailla muotoa tulla nähdyksi. Asioita, jotka kätkin hiljaisuuden alle.

Sitten tulivat aamut, jotka olivat selkeitä. Tavallisia, tasapainoisia. Ja vasta jossain sydämenlyöntien välissä tajusin, että unohdin ikävöidä. Kuin olisin omaksunut vääryyttä, unohtanut riisua naamion näytöksen lopuksi.

Aamuihin on palannut onttous. Katson mitä tahansa ja mietin, että antaisin kaiken vaihdossa sitä vastaan, että olisit minulle ikuista. Etkä vain kuvainnollisesti, kanssasi selvittäisin ikuisuuden todelliset värit.

Palaisin tänne, mihin kutsut minua silloin kuin kuulen sydäntäni maailman huudoilta. Unohtaisin kaiken sen, minkä väitetään olevan tärkeää, koska tämän ei tarvitse merkitä mitään kellekään toiselle. Se on vain meille kahdelle. Meille, joiden väliin kerran jäivät valovuodet eivätkä edes unet vieneet kylliksi kauas.

Seison saaren kärjessä enkä halua pois. Pysäytetäänkö aika tähän, ollaan vain me kaksi?

Vaikka tämä on pelkkää unta, joka loppuu aamulla.

Mutta jos kerron tätä kuin iltasatua, ehkä se vielä toteutuu.

Balladi Myrskytytölle

Sinussa on tänä iltana jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Vaikken tiedä mikä poikkeaa aikaisemmasta. Vaahtopäistä kudotut hiukset nutturalla, kiinnitetty hiusneulalla ja koristeltu luonnonkukkasin. Liikkeissä tuulen sulavuus, sen mikä puhaltaa mereltä päin ja paiskoo maininkeja rantaan. Jos hukkuisin sinuun, maistaisinko suolan? Poimisinko iholta hiekkakiteitä?

Näppäilet tuulikannelta, pudottelet nuotteja ja sointuja. Rakennat niiden ympärille maailman, kirkkaissa äänissä näen syntymän ja kasvavan lämmön. Veden hyisyys on enemmän yllyttävää kuin karkoittavaa. Metsä on täynnä ääniä ja talven hiljaisuus kuviteltua. Öisin puhaltaa yhä vinha tuuli, joka nostaa puut juurineen maasta, mutta aamussa lämpö käpertyy viereen pienen eläimen lailla.

Tunnen jotain omituista. Kuin ymmärtäisin jotain, mille kielemme ei tunne sanoja. Se on pidemmälle jalostettu versio eräistä elämän pienistä hetkistä.

Siitä kun katsoo auringonlaskua valvotun yön jälkeen, pää sumussa ja viinitahroja ylähuulella. Kun pysähtyy pellon laitaan katsomaan, kuinka kauriin vasa painautuu äitinsä kylkeen läheisyydenjanoissaan. Kun seisoo kielekkeellä uhmaamassa putoamisvaaraa. Kuten aina silloin, kun ei ole mitään sanottavaa, mutta hiljaisuus ei satu.

Vaikka kaikki tässä sanottu on vain sitä, minkä ikävä sotkee verenkiertoon. Sitä, minkä katson elokuvana uniharson läpi ja uskon.

Pelkään kohdata sinut uudelleen kaiken kuluneen ajan jälkeen. Pelkään lumouksen rauenneen, että katsot minua kuin menneisyyttä, jonka nimi hukkui lukuisissa mutkissa. Tai jotain vielä vähäisempää, kuin osani olisi pyyhitty kokonaan pois. Samoin kuin minä kirjoittaessa poistan turhia sanoja ja lauseita, jotka rikkovat rakenteen tai kertovat liikaa.

Pelkään, että muutos onkin minussa. Että vastaanotat minut lämmöllä, heittäydyt käsivarsilleni, annat itsesi minulle, mutten tiedä mitä sillä tekisin. Pelkään haikailevani muuta, vaikka sormemme ovat asettuneen lomittain. Pelkään katsovani horisonttiin, vaikka suudelmasi tekevät korvistani lämpöisen märät.

Eniten pelkään pelkoa. Että annan itseni luopua ja vasta illalla huomaan olevani surullinen. Että kaiken sen turhan ajan ainoa merkitys on muistossa, josta vuodet ovat hioneet pienen ja hauraan. Viimeisiä rippeitä jostain, mikä yhä on minulle unohtumatonta.

Jos elämä on ikuisuus, annan sen nöyränä sinulle, rakas Myrskytyttöni.