...ja vielä kerran kauneudesta

kannan taskussani avaruutta
      et uskoisi kuinka paljon siinä on värejä
         purppuraa ja punaista
     kaikkea sinistä, hieman vihreää
mustia aukkoja, loputtomia
      kiertoratoja ja tähtipölyn polkuja
  pyrstötähtien tulihäntiä
 kuita, planeettojen suojatteja
                 renkaita, pyörteitä, asteroideja
  ja niin kovin paljon tähtiä
                      muistan jokaisen nimen ja muodostelman
        tunnen auringon, sen hohtavan tulikruunun
jota katsonut ei enää näe muuta

ja vielä, taskunpohjalle kerääntynyttä roskaa
       avaruusjätettä, tyhjyydessä ajelehtivaa romua
   kauneusvirheitä
koska kaiken voi tuhota
       kateudesta, itsekkyydestä
niin on oleva aina
   riistetään koskemattomuus kaikelta
                     omistetaan, valloitetaan
             se mikä on liian kaunista

tunnustus

aloitetaan tunnustuksella
en ole rakastanut ketään kuten sinua

voisin sanoa mitä tahansa
koko maailma on tässä
                      sormenpäissä
mutten tiedä
           tunnenko oikeita sanoja
                            onko edes mitään
                                     särkyvää sydäntä helpottamaan
                  miten muut selviävät?
kannetaanko taskussa sideharsoa
        jolla paikataan syvimmät vuotokohdat
                ja toivotaan, että maailma pysyy paikallaan

ylpeys
   kuolemansynneistä ensimmäinen
luihini merkitty
vaan roolit vaihtuvat
joka kerran kruunattiin kuninkaana
     peittää kasvonsa narrin naamioon

tulee päivä
  jona suuret vedet nousevat rantaan
katoavat vuoret ja vehreät maat
     se vesi on mustaa
        vain taivas saa pitää sinensä

se on päivä jona aallot eivät palaa merelle
mutta älä huoli
    se on vasta vuosien päässä
      uusien aikakausien, valovuosien
   minun aikani tuolla puolen

mutta jos ihmeitä tapahtuisi
   ja sydämeni löisi vielä tuona päivänä

päätän tämän tunnustuksella
            se on sama jonka kirjoitin alkuun

faasinen vaihe

on aika hyväksyä
ettei tämä ole enää korjattavissa
minulta puuttuvat resurssit ja motivaatio
käyttökelvotonta
lajittelussa biojätettä
kierrätysarvotonta

en halua herätä
toistuva rutiini joka kertoo
miten heikko minusta on tullut
elän paradoksia
värejä ja liikettä, tarkentamatonta
energiavirtaa, myrskyaaltoja
kaikkialla ympärilläni
itse olen lasikupuun suljettu
sivustaseuraaja, vaiennettu

vihaan heräämistä
paluuta kulisseihin
elämän jäljitelmään
aina uudelleen
kävi kello mitä kohtaa tahansa
kasvoilla naurun jäljitelmä
naamioon kaiverettu
tähän tulee toistoa
luovun suloisesta valheesta
siitä missä kaikki on vielä totta
edes yhden tiimalasin kierroksen

miltä maailma näyttää silmien raoista?
se on paikoilleen lipuvaa maalia
kohtisuoraa pudotusta
auringonsäteitä, yksityiskohtia, harmaansävyjä
en pidä tästä kuvasta

kätken kasvoni
sataprosenttista puuvillaa
vielä unen tuoksuista
koetan vielä porttia
jos se vielä hetken
olisi minulle avoinna

komppassini karttaa pohjoista
huomasitko sanaleikin?
kansa on niin kovin ylpeää
täällä pohjantähden alla
omalle taivaalleni kaipaan etelän ristiä
gammaa ja alfaa
majakanvaloa yöhön
vain rutiinista synkkä
katso tarkemmin ja näe
loputtomat hopeakiteet

***

A/N: Tässä yksi päivä jouten ollessani innostuin kirjoittamaan pientä faktakokoelmaa itsestäni, jonka tallensin uudeksi sivuksi eli klikkaa vain tästä niin löydät sen. Miksi? Koska olen narsisti ja itsekeskeinen pikku äpärä. No ei vaineskaan, musta on vain kivaa pitää jonkinlaista kirjoittajasta -sivua blogissa, mutta koen kaikki perustiedot aika tylsiksi joten keräsinpä sitten tuollaisia 'pikku' faktoja, joiden voi oikeasti sanoa kertovan musta jotain. Lista saattaa kasvaa tulevaisuudessa jos niikseen on.

Jotta muistaisin kesän

Haluan sukeltaa syvemmälle kuin koskaan ennen. Veteen, jonka pohjaa ei näe laiturilta, sinne mitä lapsena pelkäsin. Haluan koskettaa pohjaa ja luulla hapen loppuvan, ennen kuin nousen pinnalle.

Haluan valvoa läpi yön, jona aurinko ei laske. Haluan etsiä kohdan, missä päivä vaihtuu toiseksi ja nähdä, kuinka taivas vaihtaa väriä.

Haluan kulkea luonnossa, nukkua siellä missä se on villi ja räiskyvä. Haluan nousta kallion laelle ja katsoa alas pauhaavaan koskeen. Kuvitella putoavani, koska sehän on melkein lentämistä.

Haluan nukkua taivasalla, ehkä sittenkin telttakankaan suojassa. Kuunnella tarkkaan, kuinka luonto elää yötä. Etsiä sirkkojen sirityksen, huuhkajan kutsun ja askeleet, joista en tiedä, kelle ne kuuluvat.

Haluan korviini elävää musiikkia, haluan tuntea sen rytmin ja värin, siihen kätketyn muiston. En kuitenkaan samalla lailla kun ennen, vain sen verran, että sydän sykähtää ja jää kaipaamaan.

Halun unohtaa kuluneet vuodet, taantua lapsen tasolle. Juosta ja huutaa niin, että toisia hävettää. Haluan pyöriä karusellissa ja nostaa kädet korkealle vuoristoradan huipulla. Haluan tahmata sormeni hattaralla, vaikken siitä juurikaan pidä.

Haluan etsiä oman paikkani, jostain korkealta. Jostain, minne toiset eivät katso. Jostain, missä olemassa oloni unohtuu. Kadota hetkeksi, vain hetkeksi, jonnekin kauas unieni laidalle.

Haluan nähdä uuden osan maailmaa, kokea seikkailun. Haluan maistaa eksoottista ruokaa, katsella lintuja uudessa paikassa. Unohtaa, että koti on vain muutaman pysäkin päässä.

Haluan syödä mansikoita, vadelmia, mustikoita. Maistaa ainakin sataa erilaista jäätelöä ja julkaista niistä jokaisesta kuvan sosiaaliseen mediaan. Haluan kielelleni makuja, vanhoja ja uusia, auringonmakuisia.

Haluan juoda kahvia lämpimässä, kiirettömässä aamussa. Aamussa, jossa on aurinkoa ja vain pari pilvenhattaraa. Aamussa, joka tuoksuu mahdollisuuksilta.

Haluan nähdä punaisen mökin, muistella kuluneita viittätoista vuotta sen huomassa. Se on kasvanut siinä ajassa, muuttunut, mutta niin olen minäkin. Emme ole yhdessä kuten ennen, mutta kun olemme hymyilemme toisillemme salaliittolaisten hymyä.

Haluan meren äärelle, koska se on kauneinta. Rakastan sen tuoksua, vapautta ja kuohuvia aaltoja. Haluan kahlata rantaan ja katsoa kaukaisuuteen, sinne minne silmäni eivät näe.

 
Haluan maata nurmella ja katsoa taivasta, tuntea uneliasuuden hiipivän varpaista ylöspäin. Haluan katsoa taivasta ja kuvitella, että se on jostain muualta.

Haluan nähdä sinut. Kyllä, juuri sinut joka jaksat lukea haihattelujani. Haluan tarttua sinua kädestä, viedä minne ikinä haluat oli se sitten lähellä tai kaukana. Haluan vaalia vanhaa ja luoda uutta.

Haluan vangita sateenkaaren, eritellä sen värit purkkeihin ja kokeilla niistä jokaista omalla vuorollaan. Tai ehkä kaikkea kerralla, koska sateenkaaret ovat kauneinta.

Haluan kulkea kaupungin läpi pydystämääni sateenkaareen pukeutuneena. Haluan kulkea ihmisten edessä ja osoittaa, etten häpeä vaan rakastan.

 
Haluan sulkea maailman sälekaihdinten taa, istua sohvalla ja uppoutua kerrottuihin tarinoihin. Niiden vuoksi haluan nauraa ja itkeä, elää hetken jossain muualla.

Haluan iholleni uuden muiston. Pienen palan lapsuutta, jotain mikä on osa minua. Piiloon olkavarren taa, missä se tanssii myrkylyhdyn valossa. Koska joku välittää.

Haluan juoda itseni humalaan punaviinillä ja shampanjalla. Haluan näyttää tyhmältä, koska ei se ole niin vakavaa. Haluan kulkea aamussa hoipertelevin askelin ja rakastaa kaikkea niin, että yhä aamulla sattuu.

Haluan nähdä ukkosmyrskyn. Haluan huuhtoutua kesäsateen mukana, lentää tuulessa, tanssia salamoiden kanssa ja kuvitella, että ukkosen jyrinä on lohikäärmeen karjaisu.

 
Haluan paeta saareen kaupungin edustalla. Syödä sormin samalla kun aallot lyövät rantaan, kuin leikkiin kutsuen. Haluan jäädä sinne, myöhästyä viimeisestä lautasta ja maistaa vielä kerran kesää.

Haluan todistaa pystyväni johonkin, etten jatka epäonnistujan polkua. Pursuan halua näyttää, pystyä, nousta kerrankin jonkun toisen edelle. Todistaa jotain, ennen kaikkea itselleni.

Haluan luottaa, että kesän lopussa on jotain odottamisen arvoista. Että minulla on suunnitelma, jotain mistä on hyötyä. Jotain, mikä auttaa minut kohti oikeaa suuntaa.

Jos kirjoittaisin rakkaudesta

Jos kirjoittaisin rakkaudesta, erittelisin yksitellen jokaisen tärkeän asian, pirteen, yksityiskohdan kunnes istuisemme tässä katsomassa ikuisuuden päättymistä. Jos koskaan sortuisin kirjoittamaan rakkaudesta, repisin esille jotain henkilökohtaista. Se syöksyisi ulos rinnastani, levähtäisi väliimme hahmottomana ja värisevänä, kaikille avoinna. Epäselvä muodoltaan, mutta sisällöltään kiistaton. Jos kirjoittaisin rakkaudesta itkisin silmäni turvoksiin, puheeni ottaisi tukkoisen sävyn enkä pystyisi hallitsemaan pelkoa. Jos kirjoittaisin rakkaudesta tekisin siitä kaikesta totta, siitä mitä suojelen syvällä sisimmässäni kuuden rautalukon takana. En halua sen pakenevan, koska se on hallitsematon. Villi ja kesytön. Enkä tiedä saisinko sitä enää kiinni.

Koska en kirjoita rakkaudesta, kirjoitan vertauskuvista. Voin muuttaa minkä tahansa ympäriltäni vertauskuvaksi, kielikuvaksi, metaforaksi, illuusioksi. Sanat ovat kaikkivoipia, me emme voi määrittää niiden mahtia vaan ne kulkevat kurittomasti omia polkujaan. Kaikista haalimistani sanoista luon kiertoilmaisuja, joilla viittaan siihen mistä en aio kirjoittaa. Aloittelijan silmissä puhun jostain aivan muusta.

Tiedätkö miten Aika toimii? Minulla on sinulle vastaus, se ei kysele lupia. Kun maailma tuntuu seisovan paikoillaan, se ehkä kiusaa jotakuta toista. Kun sinä käyt läpi ikuisuutta, joku toinen kokee silmänräpäyksen. Mutta vielä koittaa sinunkin vuorosi. Aika on pelkuri, se ei kestä surua ja ahdistusta, se hakeutuu niiden lähelle joilla on onnea ja rak-, sitä niin. Silloin se pyörii vinhassa kierteessä, ottaa kädestä ja vie mukanaan jonnekin kauas. Äkkiä kaksi kuukautta on kulunut, kohta kolme. Se on pitkä aika, eikä Aikaa sen jälkeen enää kiinnosta. Kuin yhden yön rakastaja se jättää sinut muuttamaan valkoista kattoa syvänsiniseksi taivaaksi.

Jokainen luulee kävelevänsä vastavirtaan. Oikeasti kukaan ei ole erityinen, mutta kukaan muu ei ole Sinä. Sinä näet jotain mitä muut eivät, samoin tuo toinen joka on myös Sinä. Te molemmat kuljette vastavirtaan, mutta silti te kohtaatte matkalla. Ja vaikka välillänne on vain käsivarren mitta, maisemanne on silti erilainen. Palikoista tehty torni, erilaisia muistoja, hetkiä, pelkoja, unelmia.

Muistot ovat kaikkialla. Maistat viiniä, katsot vuosikertaa pullossa. Et ole nähnyt lasissasi nesteen muodossa edustavien rypäleiden kasvua, mutta etiketin sanoissa on jotain tuttua. Hetken kaiveltuasi mielesi taidegalleriaa löydät etsimäsi. Toisena päivä kävelet kirjaston loputtomia hyllyrivejä ja etsit tarinoita, jotka kertoisivat jostain kauniista. Kaipaat kirjoja, joihin kirjoitetut nimet merkitsevät jotain. Se aiheuttaa sen typerän tunteen, jonka turvin jokainen meistä nostaa itsensä joskus muiden yläpuolelle. Tämä kirja on sinulle, sinä koet sen erilailla kuin yksikään toinen. Ei väliä, vaikka se on ollut olemassa jo ennen kuin opit unelmoimaan. Kotiin kävellessäsi suljet todellisuuden kuulokkeiden taakse, pyörität kerrasta toiseen samojen kappaleiden sarjaa. Piirileikkiä, joka lohduttaa hetken, ennen kuin sulkee sinut ulkopuolelle. Ei ole enää hyväilevää kättä hiuksissa, ei syliä jonka muuttaa turvaksi. Todellisuus on kylmä kevätpäivä.

Jos kirjoittaisin rakkaudesta en löytäisi sanoja. Siitä on vaikeaa puhua, siinä mennään pintaa syvemmälle, ihohuokosiin, henkilökohtaisuuksiin. On helpompaa puhua elämästä, kokemuksista, havainnoista. Muista tunteista saan kirjoittaa, mutta varovasti. Minkä tahansa tunteen saa muutettua rakkaudeksi, ja siitä en halua kirjoittaa.

En kirjoita rakkaudesta.

Linnunpoikasia

Sitä ei turhaan puhuta siipien kokeilusta elämässä, ihminen on monella tapaaa kuin linnunpoikanen. Samalla tavalla mekin huudamme huomiota, kamppailemme saadaksemme oman osamme. Tavoittelemme kaltaistemme joukossa korkeinta asemaa, mutta jokainen meitä vahvempi näkee asioiden todellisen laidan. Ehkä meistä lähtee paljon ääntä, meillä on mielipiteitä, mutta olemuksemme on heikko. Venytämme itseämme näyttääksemme suuremmilta, mutta luumme ovat hauraat ja huonosti paikoillaan kuin halvoissa huonekaluissa. Meissä on sortumavaara, niin ruumiillinen kuin henkinen. Vaikka jokainen huutaa omaa kantaansa, kaipaamme silti tunnustusta. Ei kukaan jaksa kauan taistella, jos suorittaa yksin sekä kuninkaan että sotajoukkojen osan.

Myös ihmisen elämässä on haasteita, koetuksia jotka asettavat kaiken vakaalaudalle. Kun linnunpoikaset haparoivat tiensä oksan reunalle, samalla tavalla ihminen valmistautuu tuntemattomaan, haasteeseen jossa hänen on kerättävä kokoon kaikki hänelle annettu ja hyödyntää sitä. Tässä kohtaa joukot jaetaan kahtia, on onnistujia ja häviäjiä. Jokainen taistelee paikastaan onnistujien joukossa, mutta kuinka moni voi lopulta tavoittaa unelmapaikan?

Jotkut pysähtyvät heti lähtöruutuun, eivät pysty irrottamaan kotioksasta. Ei, täällä on varmuus turvasta, miksi asettaa sitä tarjottimelle? Maailma on vaarallinen ja häilyvä, mistä tietää olevansa turvassa petolintujen kynsiltä? He jäävät siihen minkä kokevat turvapaikkana, eivätkä edes yritä. Kun he kääntävät selkänsä puhutaan rumilla sanoilla, heitä kutsutaan pelkureiksi. Ehkä on näin, ehkä syynä on pelko tai epävarmuus. Mutta voiko siinä olla myös viisautta? Ehkä oma aika ei olekaan vielä, sitä pitää vielä odottaa. Vaikka he tänään jäivät kotiin ja katsoivat taaksepäin, heillä on vielä mahdollisuus. Tulee uusia päiviä, uusi tilaisuuksia. On vain tiedettävä, milloin ei enää tarvitse perääntyä.

Horjumatonta rohkeutta ei kuitenkaan kannata odottaa. Pelkoa on aina, sen tuntee aina vatsanpohjasta sydämeen asti. Joskus se on väkevä, kiivas ja toisinaan se on niin kevyttä, että luulee olevansa peloton. Rohkeutta ei kuitenkaan ole ilman pelkoa, jos vaara ei tunnu miltään voiko puhua sen kohtaamisesta? Onko rohkea sellainen, joka ei piittaa maailmasta tai itsestään vai sellainen, joka on valmis riskeeraamaan kaiken peloistaan huolimatta? Askel tuntemattomaan on raskas, se ei ole kevyt ja helppo vaikka sitä janoaisi. Jokainen ymmärtää päätyvänsä keskelle jotain vierasta, jossa hänellä ei ole paikkaa valmiina vaan se on tehtävä itse. Pudotus tyhjyyteen vaihtuu kuitenkin nopeasti rajattomaan vapauteen, kun tuuli lopulta löytää paikkansa siipien alla. Koko maailma on sinun.

Sitten ovat ne poikaset, jotka putoavat maahan. Ne, jotka eivät muodosta liittoa tuulen kanssa. Ne, jotka eivät löydä rohkeutta pelkonsa rinnalle. Siivet räpiköivät tyhjää, kauhu tekee liikkeistä levottomia. Epätoivon huudot eivät riitä pelastukseksi. Keho osuu maahan, kimpoaa, luut taipuvat luonnottomaan muotoon, joka paikkaan koskee. Kipu on olemassa, se ei ole pelkkä kauhukuva. Kivun todellisuus tekee siitä sietämättömämpää. Maailma pyörii silmissä, jalat horjuvat, hävettää. Häpeä on niin rajatonta, että se jarruttaa tasapainon löytämistä. Kun häpeän suurimmat palat on saatu niellyksi sitä vain seisoo neulasten keskellä, katse ylhäällä missä taivas on sininen. Maan pohjalle pudonnut miettii kaikenlaista. Jokainen ajatus kuitenkin johtaa samaan kysymykseen.

Tuleeko vielä uutta mahdollisuutta?

tähän voit keksiä jotain kaunista

jälleen tähdetön yö
    katson paljasta mustaa
      ja haluaisin nukahtaa
   kerron sydämelleni
  ettei se saa särkyä
      seuraan rantaviivaa
         etsin kerran piirtämääni polkua
            toivon, että voin yhä
      nähdä sen
    eikä meri ole niellyt
       voi, kaikki se mitä voisin löytää
             tämän pitkän, pitkän tien päästä
                joka peittää puolet maailmasta
      näen vain alun ja lopun
         karttani on vanha, kellastunut
     en näe paikkoja matkalla
      silti
   pelkään unohtavani
         minne olen menossa
            minne todella kuulun
     eksyväni
        syviin, tummiin vesiin
     että luomani hirviöt
        muuttuvat todeksi
             löytävät minut
       vetävät minut mukanaan
                           syvemmälle
            kunnes hengitys pysähtyy
       ja olen vain vaahtoa aaltojen huipulla
             mutta ehkä joskus
                   jonain todella kauniina päivänä
         ajaudun rantaan, kiviseen rannikkoon
              ja huomaan, vihdoin
                                vihdoin
                      löytäneeni perille
              nousen, eheydyn
                          hymyilen unohtuneella tavalla
               ensin varovasti
                        sitten villin vapauden lailla
                                                   juoksen
                                           tervehtimään tähtiä

Huomenna tai jonain toisena päivänä

Tänään katselin kun kymmeniä ilmapalloja vapautettiin taivaalle. Osa yksinään, toiset naruistaan pieniksi kimpuiksi kietoutuneina. Löysivätkö ne sovun, symbioosin vai nykikö jokainen eri suuntaan? Vaikea sanoa, mutta tuuli teki lopullisen valinnan. Tarttui niistä jokaiseen ja kuljetti jonnekin pois, värittömän taivaan toiselle laidalle. Hetken katselin niiden perään ja minut valtasi outo tunne. Halu juosta, vangita, tavoittaa, ottaa kiinni, lähteä mukaan.

Kateus nousi kurkkuun karvaaksi palaksi kun ymmärsin, että olen liian raskan lentämään tuulessa. Minun on kuljettava omin jaloin, väistettävä teennäisten hymyjen verukkeella paperilappusia tuputtavia ihmisiä ja jatkettava sitä, minkä ainoa tarkoitus on saada minut uskomaan tehneeni jotain.

Yö laskeutuu myöhään, taivas tuntuu unohtuneen harmaan sävyihin. Se on valoisuutta ilman valoa ja minä kaipaan pimeyttä, en synkyyttä. Pääni tuntuu harrastavan tekorunollisia lauseita ihan noin ajankulun vuoksi.

Vain muutamansadan metrin matkalla kotioveltani länteen voin nähdä huvipuiston. Se on pysähtynyt, eloton ja hiljainen, menneen kesän nauru liikkuu haamuna vaunujen ja ratojen yllä. Sen katsominen tekee minut surulliseksi, sillä joskus minusta tuntuu samalta. Pysähtyneeltä, vaikka kehoni muistaa yhä millaista oli pyöriä, nauraa, heittäytyä, pudota, olla elossa. Pakkolevossa sitä vain odottaa päivää, jona saa käynnistyä uudelleen. Minun täytyy odottaa kauemmin kuin huvipuiston.

Lupaan itselleni aina samaa asiaa. Huomenna nousen, huomenna tanssin, huomenna toimin, huomenna mitä tahansa. Ja jatkan sitä, vaikka minua on alkanut jo pelottaa.

Ehkei se ole niin vakavaa. Ehkei se ole vaarallista, jos halaan itseäni niin lujaa kuin pystyn, nostan sitten toisen käden hiuksiin ja sanon, ettei ehkä vielä huomenna. Mutta vielä jonain päivänä.