taivashopeaa

uskotko tähtikirkkaisiin öihin?
täällä taivas on niin kovin kalpea
kuin kasvot ilman persoonallisia piirteitä
päivä tihkuu rajojen läpi yöhön
vielä keskiyön toisella puolella
voi erottaa rakkaat vihollisista
ja kaupungin ääriviivat

hengitän savua, toivon
että se helpottaisi
tukehduttaisi ikävän tervalla ja hiilimonoksidilla
onko se riippuvutta vai väliaikaista helpotusta
näinä päivinä on vähän asioita, joita ymmärrän

ja kaiken aikaa katson taivasta
olenko koskaan kertonut,
kuinka paljon sitä rakastan?
jossain sen toisella puolella
toisessa ajassa, toisessa paikassa
kaukana täältä
se pukee ylleen viitan
sinisestä silkistä, paljeteista
myrskypilviä vahvempaa
valosaastetta kirkkaampaa

täällä taivas on tyhjä
jos katson tarkkaan,
voin nähdä kaukaisia valoja
ne ovat sormilla laskettavissa
ei tämän näin kuulu mennä

haluan nukkua pimeässä
katsoa tähtiä valveen loppuessa
miettiä niiden nimiä ja historiaa,
paljonko niillä vielä on aikaa
pölyä, jonka ne varistavat taivaankannelle
sekaan piirrettyjä kuvioita
jalokiviä, tuhkakiviä, koristehelmiä
kaikki samaa hopeaa
siellä kristallijärven rannalla
satujen taivaat olivat totta
vielä nytkin, yritän ymmärtää

unissani palaan vielä saman taivaan alle
hetkeksi ikäväni helpottaa
tuntuu hyvältä olla ilman kyyneleitä
edes hetken
kunnes se päättyy liian valoisaan aamuun,
jota en edes erota kesäyön kirkkaudesta
joka ajoi tähdet muualle

...ja vielä kerran kauneudesta

kannan taskussani avaruutta
      et uskoisi kuinka paljon siinä on värejä
         purppuraa ja punaista
     kaikkea sinistä, hieman vihreää
mustia aukkoja, loputtomia
      kiertoratoja ja tähtipölyn polkuja
  pyrstötähtien tulihäntiä
 kuita, planeettojen suojatteja
                 renkaita, pyörteitä, asteroideja
  ja niin kovin paljon tähtiä
                      muistan jokaisen nimen ja muodostelman
        tunnen auringon, sen hohtavan tulikruunun
jota katsonut ei enää näe muuta

ja vielä, taskunpohjalle kerääntynyttä roskaa
       avaruusjätettä, tyhjyydessä ajelehtivaa romua
   kauneusvirheitä
koska kaiken voi tuhota
       kateudesta, itsekkyydestä
niin on oleva aina
   riistetään koskemattomuus kaikelta
                     omistetaan, valloitetaan
             se mikä on liian kaunista

faasinen vaihe

on aika hyväksyä
ettei tämä ole enää korjattavissa
minulta puuttuvat resurssit ja motivaatio
käyttökelvotonta
lajittelussa biojätettä
kierrätysarvotonta

en halua herätä
toistuva rutiini joka kertoo
miten heikko minusta on tullut
elän paradoksia
värejä ja liikettä, tarkentamatonta
energiavirtaa, myrskyaaltoja
kaikkialla ympärilläni
itse olen lasikupuun suljettu
sivustaseuraaja, vaiennettu

vihaan heräämistä
paluuta kulisseihin
elämän jäljitelmään
aina uudelleen
kävi kello mitä kohtaa tahansa
kasvoilla naurun jäljitelmä
naamioon kaiverettu
tähän tulee toistoa
luovun suloisesta valheesta
siitä missä kaikki on vielä totta
edes yhden tiimalasin kierroksen

miltä maailma näyttää silmien raoista?
se on paikoilleen lipuvaa maalia
kohtisuoraa pudotusta
auringonsäteitä, yksityiskohtia, harmaansävyjä
en pidä tästä kuvasta

kätken kasvoni
sataprosenttista puuvillaa
vielä unen tuoksuista
koetan vielä porttia
jos se vielä hetken
olisi minulle avoinna

komppassini karttaa pohjoista
huomasitko sanaleikin?
kansa on niin kovin ylpeää
täällä pohjantähden alla
omalle taivaalleni kaipaan etelän ristiä
gammaa ja alfaa
majakanvaloa yöhön
vain rutiinista synkkä
katso tarkemmin ja näe
loputtomat hopeakiteet

***

A/N: Tässä yksi päivä jouten ollessani innostuin kirjoittamaan pientä faktakokoelmaa itsestäni, jonka tallensin uudeksi sivuksi eli klikkaa vain tästä niin löydät sen. Miksi? Koska olen narsisti ja itsekeskeinen pikku äpärä. No ei vaineskaan, musta on vain kivaa pitää jonkinlaista kirjoittajasta -sivua blogissa, mutta koen kaikki perustiedot aika tylsiksi joten keräsinpä sitten tuollaisia 'pikku' faktoja, joiden voi oikeasti sanoa kertovan musta jotain. Lista saattaa kasvaa tulevaisuudessa jos niikseen on.

tähän voit keksiä jotain kaunista

jälleen tähdetön yö
    katson paljasta mustaa
      ja haluaisin nukahtaa
   kerron sydämelleni
  ettei se saa särkyä
      seuraan rantaviivaa
         etsin kerran piirtämääni polkua
            toivon, että voin yhä
      nähdä sen
    eikä meri ole niellyt
       voi, kaikki se mitä voisin löytää
             tämän pitkän, pitkän tien päästä
                joka peittää puolet maailmasta
      näen vain alun ja lopun
         karttani on vanha, kellastunut
     en näe paikkoja matkalla
      silti
   pelkään unohtavani
         minne olen menossa
            minne todella kuulun
     eksyväni
        syviin, tummiin vesiin
     että luomani hirviöt
        muuttuvat todeksi
             löytävät minut
       vetävät minut mukanaan
                           syvemmälle
            kunnes hengitys pysähtyy
       ja olen vain vaahtoa aaltojen huipulla
             mutta ehkä joskus
                   jonain todella kauniina päivänä
         ajaudun rantaan, kiviseen rannikkoon
              ja huomaan, vihdoin
                                vihdoin
                      löytäneeni perille
              nousen, eheydyn
                          hymyilen unohtuneella tavalla
               ensin varovasti
                        sitten villin vapauden lailla
                                                   juoksen
                                           tervehtimään tähtiä