jälleen tähdetön yö
katson paljasta mustaa
ja haluaisin nukahtaa
kerron sydämelleni
ettei se saa särkyä
seuraan rantaviivaa
etsin kerran piirtämääni polkua
toivon, että voin yhä
nähdä sen
eikä meri ole niellyt
voi, kaikki se mitä voisin löytää
tämän pitkän, pitkän tien päästä
joka peittää puolet maailmasta
näen vain alun ja lopun
karttani on vanha, kellastunut
en näe paikkoja matkalla
silti
pelkään unohtavani
minne olen menossa
minne todella kuulun
eksyväni
syviin, tummiin vesiin
että luomani hirviöt
muuttuvat todeksi
löytävät minut
vetävät minut mukanaan
syvemmälle
kunnes hengitys pysähtyy
ja olen vain vaahtoa aaltojen huipulla
mutta ehkä joskus
jonain todella kauniina päivänä
ajaudun rantaan, kiviseen rannikkoon
ja huomaan, vihdoin
vihdoin
löytäneeni perille
nousen, eheydyn
hymyilen unohtuneella tavalla
ensin varovasti
sitten villin vapauden lailla
juoksen
tervehtimään tähtiä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti