Sitä ei turhaan puhuta siipien kokeilusta elämässä, ihminen on monella tapaaa kuin linnunpoikanen. Samalla tavalla mekin huudamme huomiota, kamppailemme saadaksemme oman osamme. Tavoittelemme kaltaistemme joukossa korkeinta asemaa, mutta jokainen meitä vahvempi näkee asioiden todellisen laidan. Ehkä meistä lähtee paljon ääntä, meillä on mielipiteitä, mutta olemuksemme on heikko. Venytämme itseämme näyttääksemme suuremmilta, mutta luumme ovat hauraat ja huonosti paikoillaan kuin halvoissa huonekaluissa. Meissä on sortumavaara, niin ruumiillinen kuin henkinen. Vaikka jokainen huutaa omaa kantaansa, kaipaamme silti tunnustusta. Ei kukaan jaksa kauan taistella, jos suorittaa yksin sekä kuninkaan että sotajoukkojen osan.
Myös ihmisen elämässä on haasteita, koetuksia jotka asettavat kaiken vakaalaudalle. Kun linnunpoikaset haparoivat tiensä oksan reunalle, samalla tavalla ihminen valmistautuu tuntemattomaan, haasteeseen jossa hänen on kerättävä kokoon kaikki hänelle annettu ja hyödyntää sitä. Tässä kohtaa joukot jaetaan kahtia, on onnistujia ja häviäjiä. Jokainen taistelee paikastaan onnistujien joukossa, mutta kuinka moni voi lopulta tavoittaa unelmapaikan?
Jotkut pysähtyvät heti lähtöruutuun, eivät pysty irrottamaan kotioksasta. Ei, täällä on varmuus turvasta, miksi asettaa sitä tarjottimelle? Maailma on vaarallinen ja häilyvä, mistä tietää olevansa turvassa petolintujen kynsiltä? He jäävät siihen minkä kokevat turvapaikkana, eivätkä edes yritä. Kun he kääntävät selkänsä puhutaan rumilla sanoilla, heitä kutsutaan pelkureiksi. Ehkä on näin, ehkä syynä on pelko tai epävarmuus. Mutta voiko siinä olla myös viisautta? Ehkä oma aika ei olekaan vielä, sitä pitää vielä odottaa. Vaikka he tänään jäivät kotiin ja katsoivat taaksepäin, heillä on vielä mahdollisuus. Tulee uusia päiviä, uusi tilaisuuksia. On vain tiedettävä, milloin ei enää tarvitse perääntyä.
Horjumatonta rohkeutta ei kuitenkaan kannata odottaa. Pelkoa on aina, sen tuntee aina vatsanpohjasta sydämeen asti. Joskus se on väkevä, kiivas ja toisinaan se on niin kevyttä, että luulee olevansa peloton. Rohkeutta ei kuitenkaan ole ilman pelkoa, jos vaara ei tunnu miltään voiko puhua sen kohtaamisesta? Onko rohkea sellainen, joka ei piittaa maailmasta tai itsestään vai sellainen, joka on valmis riskeeraamaan kaiken peloistaan huolimatta? Askel tuntemattomaan on raskas, se ei ole kevyt ja helppo vaikka sitä janoaisi. Jokainen ymmärtää päätyvänsä keskelle jotain vierasta, jossa hänellä ei ole paikkaa valmiina vaan se on tehtävä itse. Pudotus tyhjyyteen vaihtuu kuitenkin nopeasti rajattomaan vapauteen, kun tuuli lopulta löytää paikkansa siipien alla. Koko maailma on sinun.
Sitten ovat ne poikaset, jotka putoavat maahan. Ne, jotka eivät muodosta liittoa tuulen kanssa. Ne, jotka eivät löydä rohkeutta pelkonsa rinnalle. Siivet räpiköivät tyhjää, kauhu tekee liikkeistä levottomia. Epätoivon huudot eivät riitä pelastukseksi. Keho osuu maahan, kimpoaa, luut taipuvat luonnottomaan muotoon, joka paikkaan koskee. Kipu on olemassa, se ei ole pelkkä kauhukuva. Kivun todellisuus tekee siitä sietämättömämpää. Maailma pyörii silmissä, jalat horjuvat, hävettää. Häpeä on niin rajatonta, että se jarruttaa tasapainon löytämistä. Kun häpeän suurimmat palat on saatu niellyksi sitä vain seisoo neulasten keskellä, katse ylhäällä missä taivas on sininen. Maan pohjalle pudonnut miettii kaikenlaista. Jokainen ajatus kuitenkin johtaa samaan kysymykseen.
Tuleeko vielä uutta mahdollisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti