Jos kirjoittaisin rakkaudesta

Jos kirjoittaisin rakkaudesta, erittelisin yksitellen jokaisen tärkeän asian, pirteen, yksityiskohdan kunnes istuisemme tässä katsomassa ikuisuuden päättymistä. Jos koskaan sortuisin kirjoittamaan rakkaudesta, repisin esille jotain henkilökohtaista. Se syöksyisi ulos rinnastani, levähtäisi väliimme hahmottomana ja värisevänä, kaikille avoinna. Epäselvä muodoltaan, mutta sisällöltään kiistaton. Jos kirjoittaisin rakkaudesta itkisin silmäni turvoksiin, puheeni ottaisi tukkoisen sävyn enkä pystyisi hallitsemaan pelkoa. Jos kirjoittaisin rakkaudesta tekisin siitä kaikesta totta, siitä mitä suojelen syvällä sisimmässäni kuuden rautalukon takana. En halua sen pakenevan, koska se on hallitsematon. Villi ja kesytön. Enkä tiedä saisinko sitä enää kiinni.

Koska en kirjoita rakkaudesta, kirjoitan vertauskuvista. Voin muuttaa minkä tahansa ympäriltäni vertauskuvaksi, kielikuvaksi, metaforaksi, illuusioksi. Sanat ovat kaikkivoipia, me emme voi määrittää niiden mahtia vaan ne kulkevat kurittomasti omia polkujaan. Kaikista haalimistani sanoista luon kiertoilmaisuja, joilla viittaan siihen mistä en aio kirjoittaa. Aloittelijan silmissä puhun jostain aivan muusta.

Tiedätkö miten Aika toimii? Minulla on sinulle vastaus, se ei kysele lupia. Kun maailma tuntuu seisovan paikoillaan, se ehkä kiusaa jotakuta toista. Kun sinä käyt läpi ikuisuutta, joku toinen kokee silmänräpäyksen. Mutta vielä koittaa sinunkin vuorosi. Aika on pelkuri, se ei kestä surua ja ahdistusta, se hakeutuu niiden lähelle joilla on onnea ja rak-, sitä niin. Silloin se pyörii vinhassa kierteessä, ottaa kädestä ja vie mukanaan jonnekin kauas. Äkkiä kaksi kuukautta on kulunut, kohta kolme. Se on pitkä aika, eikä Aikaa sen jälkeen enää kiinnosta. Kuin yhden yön rakastaja se jättää sinut muuttamaan valkoista kattoa syvänsiniseksi taivaaksi.

Jokainen luulee kävelevänsä vastavirtaan. Oikeasti kukaan ei ole erityinen, mutta kukaan muu ei ole Sinä. Sinä näet jotain mitä muut eivät, samoin tuo toinen joka on myös Sinä. Te molemmat kuljette vastavirtaan, mutta silti te kohtaatte matkalla. Ja vaikka välillänne on vain käsivarren mitta, maisemanne on silti erilainen. Palikoista tehty torni, erilaisia muistoja, hetkiä, pelkoja, unelmia.

Muistot ovat kaikkialla. Maistat viiniä, katsot vuosikertaa pullossa. Et ole nähnyt lasissasi nesteen muodossa edustavien rypäleiden kasvua, mutta etiketin sanoissa on jotain tuttua. Hetken kaiveltuasi mielesi taidegalleriaa löydät etsimäsi. Toisena päivä kävelet kirjaston loputtomia hyllyrivejä ja etsit tarinoita, jotka kertoisivat jostain kauniista. Kaipaat kirjoja, joihin kirjoitetut nimet merkitsevät jotain. Se aiheuttaa sen typerän tunteen, jonka turvin jokainen meistä nostaa itsensä joskus muiden yläpuolelle. Tämä kirja on sinulle, sinä koet sen erilailla kuin yksikään toinen. Ei väliä, vaikka se on ollut olemassa jo ennen kuin opit unelmoimaan. Kotiin kävellessäsi suljet todellisuuden kuulokkeiden taakse, pyörität kerrasta toiseen samojen kappaleiden sarjaa. Piirileikkiä, joka lohduttaa hetken, ennen kuin sulkee sinut ulkopuolelle. Ei ole enää hyväilevää kättä hiuksissa, ei syliä jonka muuttaa turvaksi. Todellisuus on kylmä kevätpäivä.

Jos kirjoittaisin rakkaudesta en löytäisi sanoja. Siitä on vaikeaa puhua, siinä mennään pintaa syvemmälle, ihohuokosiin, henkilökohtaisuuksiin. On helpompaa puhua elämästä, kokemuksista, havainnoista. Muista tunteista saan kirjoittaa, mutta varovasti. Minkä tahansa tunteen saa muutettua rakkaudeksi, ja siitä en halua kirjoittaa.

En kirjoita rakkaudesta.