A/N: Tämä tuli rustattua omaelämäkirjoittamisen kotitehtävänä. Tyylilaji oli vapaa, kunhan jonkinlainen yhteys omiin kokemuksiin säilyi. Yritin aluksi kirjoittaa selkeällä tyylillä, mutten nauttinut siitä ja lopputulos oli jotain kammottavaa. Niinpä aloitin alusta ja kokeilin hieman runollisempaa tyyliä, joka ei väännä kaikkea rautalangasta ja on ehdottomasti minulle omempi tyyli. Ihanalle Roxxilleni kiitos palautteesta ja korjausehdotuksista, meikää sopii tulla nykäisemään hihasta ja lyömään jos tekstissä jokin vielä tökkii.
***
Tasainen piipitys rikkoo unen. Se voimistuu, muuttuu vaativaksi ja tuntuu tekevän majan tärykalvojen viereen ja jäävän sinne jyskyttämään. Luomet ovat liimaantuneet toisiinsa unihiekasta ja rähmästä. Haukotus venyttää suunpieliä, sattuukin hieman. Vartti, viisi minuuttia, edes hetki. Kunhan ei vielä tarvitsisi päästää irti unesta, siitä tunteesta kuin lipuisi avaruudessa tähtien keskellä.
Jostain ympyrää juoksevien ajatusten keskeltä nousee esille jotain, se on selkeää ja lähettää sähkövoltteja koko kehoon. Räpäytän silmiäni ja sen räpäyksen aikana olen herännyt. Aamu juoksee jo eteenpäin, minunkin pitäisi. Täytyy etsiä sukat jalkaan ja pukea paita oikeinpäin päälle, ehtiä junaan. Kaikki aamutoimet ovat kuin esteitä, joiden yli minun täytyy kompuroida väsyneillä raajoilla päästäkseni tavoitteeseeni.
Sanoista kliseisin ja kulutetuin on omiaan kuvaamaan tuota päivää: rakkaus. Jokainen tuntee sen joskus, jollain tapaa. Vaikka vain kevyenä sipaisuna kielen päällä kun juo oikeanlaista kahvia, rakkaus lipuu siinä kielellä kun neste valuu kohti kurkkua ja sitä kautta vatsaa lämmittämään. Mutten ole täällä puhumassa kahvista, vaikka sen mausta pidänkin. Tänä aamuna on kyse jostain suuremmasta, sellaisesta mihin saatetaan yhdistää myös sanat pakkomielle ja hulluus.
Olen lähdössä Lappiin, keskelle tuntureita ja revontulia. Jos haluat tarkemmin määritellyn sijainnin kartalta, katso sinne missä lukee Levi. Hetkinen, pitäisikö sittenkin etsiä sanaa Kittilä? Tai Sirkka, mutta lukeeko pienen kyläpahasen nimi edes kartalla? Levihän on vain itse tunturi, mutta miksi kaikki käyttävät sitä nimeä myös alueesta tunturin ympärillä? Huomaan joutuneeni kolmen nimen saartamaksi, enkä ole lainkaan varma mitä tulisi käyttää. Pidän kuitenkin eniten sanasta Levi, joten pysyttelen siinä. Pahoittelen, jos käyttämäni sana ei ole oikea.
En ota mukaani suksia tai mitään, mitä pohjoiseen matkaava tavallisesti pakkaisi mukaansa. Vain pieni kassillinen pakollista tavaraa, sellaista joita ilman nainen ei normaalistikaan kotoaan poistu. En etsi lumista maisemaa tai täydellistä hiihtolatua, olen laskenut viettäväni perillä aikaa viisitoista tuntia. Lähden vain, koska olen yllytyshullu ja täynnä jotain käsittämätöntä tunnetta, jota uskallan näin meidän kesken kutsua rakkaudeksi. Lähden nähdäkseni puolentoista tunnin keikan, jota todistan kolmessa muussakin Suomen kaupungissa saman kiertueen aikana. Silti, vaikka kappaleiden nimet ja järjestys ovat samat jokaisena iltana jokin muuttuu joka kerta. Kaikki se, mitä lavalla tapahtuu ei noudata mitään tiettyä kaavaa. Joku nauraa odottamatta, joku katsoo yleisöön ja suoraan minua silmiin. Yhdeksäänkymmeneen minuuttiin mahtuu paljon niin pieniä kuin isoja asioita. Enkä minä vaihtaisi niistä mitään pois, enkä kadu yhtäkään senttiä jonka intohimoisuuteni on minulle maksanut.
Kuljen ympyrää kahvikupin kanssa, yritän löytää ajatuksille oikeita lokeroita. Anteeksi, puhun taas kahvista. Sisälleni hiipii kauhu, aikataulu on kuin äärimmilleen venytetty kumilenkki. Yksikin virheliike ja se katkeaa, voin jo kuvitella miten lenkin katkeava pää viiltää kipeästi kämmensyrjää. Jossain kaiken sen kasvavan jännityksen alla on kuitenkin ilo, joka poreilee ja kuplii suonissa.
Haluaisin hyppiä, leijua muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella, mutta väsymys on liimannut jalkani lattiaan. Katson hieman yläviistoon, ystäväni tihrusilmiin. Kaikessa siinä aamun jännityksessä ja innossa arvostan eniten sitä, etten ole matkallani yksin. Minulla on ystävä, kumppani, pyllypari, mitä näitä nyt on. Paljon asioita, jotka voin tiivistää yhteen nimeen; Mira. Jostain nousee esiin hymy, on suurten tapahtumien aika. Sellaisten, jotka muistettaisiin pitkään ja joista puhuttaisiin nauraen.
Itsenäisyyspäivä Tampereella, tuttavallisemmin Nääsville tai Mansesteri. Auto on hyinen pakkasyön jäljiltä, vetänyt lumisen peiton aina korviin asti. Korviin, sivupeileihin. Samalla tavalla molemmat tarkastelevat, mitä ympärillä tapahtuu ja kurottavat ulospäin höröllään, valmiina toteuttamaan tehtäväänsä. Auto pysähtyy rautatieasemalle, jättää meidät kyydistä ja ajaa sitten pois, jättäen likaiset renkaanjäljet vastasataneeseen lumeen. Toivon, etteivät raiteet ole kovinkaan liukkaat. Vaikka aurinko vasta nousee, joku tulee vastaan ruskeaa pulloa heiluttaen ja kilistää kasissaan tusinaa samanlaista. Kunnia isänmaalle!
Junassa etsin mukavaa asentoa, mutta uni lipuu jossain yläpuolellani juuri sen verran, etten saa sitä kiinni. Pelkään, että matka katkeaa tai kiskot vievät harhaan, ei olisi tämän maan ratayhteyksillä ensimmäinen kerta. Yritän peittää hermostukseni vitseihin, joista on purtu päät ja hännät irti. Yleisöni on kuitenkin erinomaista ja saan vastaukseksi jotain yhtä omituista. Olo tuntuu mukavalta, jokainen eteenpäin kuljettu sentti on saavutus. Maisemat ikkunan takana muuttuvat, siinä kelautuu mukana koko Suomi. En kuitenkaan jaksa katsella sitä pitkään, enkä nauraa erikoisille paikannimille. Suljen silmäni, vaikken unia näekään. Silmät kiinni on kuitenkin paljon mukavampi haaveilla.
Suomi-neidon lantion kohdalla vaihdamme toiseen junaan. Kuljen muutaman askeleen kaupungissa, jolle sinivalkoinen kyltti julistaa nimeä Oulu. Menetetyt unet repivät silmäkulmia, mutta hätistän ne pois. Olen liian hermostunut ja onnellinen. Uskallan hetken aikaa tuntea itseni voittajaksi, maaliviiva häämöttää jo. Annan itselleni luvan haaveilla voitonjuhlista, siitä kuinka keskiyön koittaessa polkkaamme tanssilattialla kaikkien niiden shamaanien keskellä, jos nyt hieman yleistän.
Lisää tunteja rautatietä pitkin, kunnes rata päättyy. Pimeän asemarakennuksen katoksen päällä siniset kirjaimet huutavat Rovaniemeä. Saavumme kaupunkiin etuajassa, se on jotain mitä en milloinkaan osannut odottaa. Jos minulta kysytään, sitä voisi kutsua merkittäväksi tapahtumaksi maamme rataliikenteen historiassa.
Viimeiset kilometrit kohti tunturin kupeessa lepäävää kylää kuluvat linja-auton tärisevillä penkeillä. Olemme aikataulussa, putoavat tähdet tai lumimyrskyt eivät nousseet meitä vastaan. Kädet vapisevat ja väsymys vaipuu horrokseen, antaen tilaa kaikille niille positiivisille tunteille, joita ihmisestä löytyy. Kun auto lopulta pysähtyy ja laskemme jalkamme lumiseen maahan, tuntuu kuin olisimme Neil Armstrongin mukana valloittamassa kuuta.
Harhailemme kylän läpi, etsien Hullua Poroa. Tarkoitan siis tapahtumakeskusta, enkä jäkälähuurissa pitkin tunturia ravaavaa sarvipäätä. Karttaa ei ole, päässä on vain epäselvä luettelo suullisia ohjeita, joita emme osaa soveltaa käytäntöön. Monien mutkien, polkujen ja takapihojen kautta löydämme lopulta oikealle ovelle, jonka avautumiseen on vielä hetki aikaa. Pistäydymme läheiseen ravintolaan juomaan kahvia, keskelle valkoisia pöytäliinoja ja hienoja kattauksia. Televisiossa vieraat astuvat presidentin linnaan, tuoden mukanaan juhlapukujen väriloiston. Kaiken keskellä tunnen itseni eksyneeksi takkuisissa hiuksissa, koruissa ja kettingeissä.
Juomme kahvia kasvavan innostuksen vallassa, joka purkautuu hysteerisenä nauruna. Hetki ikuistuu valokuviksi, jotka ovat toinen toistaan kammottavampia. Jos joku katsookin meitä halveksien, minä en sitä huomaa. On niin kiire elää siinä hetkessä, enkä anna edes odottamattoman suureksi kasvaneen laskun pilata iltaa. Pian kello kertoo, että on aika palata kadun toiselle puolelle ja astua saliin, jossa meidän kuuluukin olla. Minulle ei ole olemassa parempaa tapaa juhlia maamme itsenäisyyttä.
Jätämme ylimääräiset tavarat Hullun Poron narikkaan ja etsimme pöydän, joka jää seinän varjoon. Olueni maistuu samalta kuin kotona, eikä odotusteni jäkälältä ja hillalta. Luulemme löytäneemme hetken rauhan, mutta joku Lapin erämaiden sankari eksyy laulamaan rakkausserenadeja korvaan. Pisteet sinnikkyydestä, mutta lopulta jokin meissä saa trubaduurin pakenemaan. Viimeisinä hetkinä ennen räjähdystä etsimme tiemme tanssilattialle, lähelle lavan reunaa. Suomalaisen iskelmän nuotit kaikuvat korvissa ja äkkiä tuntuu siltä, että jokainen kappale on omistettu meille.
Kello lyö keskiyötä, kun valot sammuvat. Hetkeksi vain, se on kuin viimeinen hengenveto. Viidakkorummut lyövät tahtia, sokaisevat valkoiset valot rikkovat pimeyden. Sykkeeni on korkealla, se on merkillinen tunne jota en usko milloinkaan unohtavani. Äkkiä koko sali täyttyy valoilla; punaisella, sinisellä, vihreällä. Se on kuin ilotulitusta jonka keskipisteessä erotan viiden ihmishahmon siluetit. Jos kuvittelen elämäni viisisakaraisena tähtenä, niin omistaisin jokaiselle heistä yhden.
Adrenaliini tekee kehostani levottoman, hypin ja tanssin kuin koko elämäni riippuisi siitä. Olen yleisön etunenässä, näkyvämpänä kuin yksikään toinen. En välitä mitä takanani tapahtuu, kunhan saan elää tämän hetken rauhassa. Tässä yhteydessä rauha toimii synonyymina hysteeriselle riehumiselle ja huudolle.
Tunnen suurta mielihyvää, kun vuorollaan jokainen lavalla olevista hahmoista pysähtyy ja katsoo meitä hetken. Ensin hämmennys, äänetön kysymys: ”Miten ihmeessä nuo tänne päätyivät?” joka sitten vaihtuu nauruun. Musiikki ei kuitenkaan katkea, se sykkii elävänä eteenpäin ravistaen kaikkea ympärillään. Kukaan muu ei huomaa, kun vaihdamme katseita. Nauran, onnesta ja ehkä vähän vahingonilosta.
Keskityn antautumaan musiikille. Annan sille kaiken itsestäni, mitään säästelemättä. Pään lävitse kulkee kaaos ja sekasorto ja kaiken sen alla käsitän olevani osana jotakin taianomaista. Kuinka sitä kaikkea edes kuvailisi? Vertaan sitä jälleen rakastumiseen. Se on paras tunne maailmassa, millään ympärillä olevalla ei ole merkitystä eikä sen toivoisi koskaan loppuvan.
Ja kuitenkin se loppuu joka kerta.
Sen kaiken jälkeen on kuitenkin hyvä nukahtaa hetkeksi. Aamulla matkustamme takaisin etelään, vain kokeaksemme sen kaiken uudelleen.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Yksinäinen lohikäärme
Author's note: Jottei blogi näyttäisi niin surullisen tyhjältä, kaivelin arkistoistani jotain julkaisukelpoista sillä välin kuin suollan jotain uutta, jonka haluan ja kehtaan laittaa tänne. Tämän tekstin ensimmäinen versio tuli naputeltua muistaakseni jo vuoden 2012 syksyllä, mutta hukattuani muistitikkuni viime vuoden lopulla se meni sitten siinä koska koneella ei ollut tekstistä kopiota. Viime tammikuussa kirjoitin tekstin uudelleen proosakurssin innoittamana, koska rakastan tämän tarinaa ja halusin kirjoittaa sen uudelleen ennen kuin unohtaisin sen kokonaan. Proosakurssilta saamani loppupalautekin tästä oli hyvää, mistä olin positiviisesti yllättynyt, koska en mielestäni ole vielä toisellakaan kirjoituskerralla saanut tätä ulos tarinaa eniten kunnioittavalla tavalla. Mutta enempiä jaarittelematta tekstin pariin.
***
Kauan sitten, kaukana merellä kohosi saari. Se oli hyvin kaukana mantereesta, joten kesti kauan ennen kuin se löydettiin. Saari oli lähes kokonaan sakean metsän peitossa, jonka huhuttiin olevan täynnä myrkkykäärmeitä ja petoeläimiä. Keskellä saarta kohosi suuri tulivuori, jonka takia kukaan ei uskaltanut nousta maihin vielä pitkään saaren löytymisenkään jälkeen, sillä sen huipulta kohosi melkein jatkuvasti savupilviä. Pelättiin, että vuori saattaisi purkautua millä hetkellä tahansa eikä pakoon ehdittäisi tarpeeksi nopeasti.
Todellisuudessa vuoresta kohoavat savuhattarat olivat lähtöisin suuren lohikäärmeen hengityksestä. Useita vuosia sitten tuon yksilön emo oli laskeutunut tulivuoreen ja muninut sinne suuren munan, kovan kuin timantti ja sinisen kuin saarta ympäröivä meri. Se oli kuin valtava safiiri, jonka sisällä pieni lohikääre nukkui.
Emo poistui tulivuoresta nopeasti ja jätti kuoriutumattoman poikasensa oman onnensa nojaan, sillä lohikäärmeet ovat yksinäisiä olentoja ja poikaset tulevat toimeen omillaan heti kuoriutumisen jälkeen. Ne ovat välittömästi valmiita levittämään siipensä ja nousemaan taivaalle, joka on niiden valtakunta. Vapaus lentää niin kauas kuin siivet kantavat on kaikki, mitä lohikäärme tarvitsee.
Kun tuo poikanen lopulta kuoriutui, sillä oli vaikeuksia saada munan kuorta rikki. Peloissaan se ponnisti ja venytteli jalkojaan ja siipiään saadakseen kuoreen edes pienen särön. Kävi niin, että kun kuoren pinta lopulta murtui upposi suuria kuoren palasia poikasen siipiin. Se teki poikasen siivistä niin raskaat, etteivät ne pystyneet kannattelemaan lohikäärmeen painoa. Vaikka se miten räpytteli ja yritti saada ilmaa siipiensä alle, ei se hievahtanutkaan maasta ja joutui jäämään tulivuoreen, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin aukko sen huipulla.
Kuoriutuessaan lohikäärmeiden suomut ovat harmaat ja silmät valkoiset. Ympäristö, jossa lohikäärme elää, määrittää minkä värinen siitä lopulta tulee. Koska tämä yksilö oli tuomittu elämään tulivuoren sydämessä, sen suomut imivät pimeyden lohikäärmeen ympäriltä, mikä muutti ne mustiksi. Silmiinsä se sai kuitenkin taivaansinen siitä kaukaisesta pisteestä vuoren huipulla.
Päivästä toiseen lohikäärme istui katselemassa tuota pistettä, joka ei loppujen lopuksi ollut kuin muutamien siiveniskujen päässä. Lohikäärme sylki kidastaan tulta ja tuhkaa, nauttien liekkien valosta joka hetken piti sille seuraa ennen kuin hiipui.
Näin lohikäärme eli useita vuosia. Päinvastoin kuin lohikäärmeet yleensä, se haaveili mahdollisuudesta lentää muiden kaltaistensa kanssa ja ettei se joutuisi olemaan aina yksin. Oli väärin, että juuri sen täytyi elää yksin tulivuoressa. Milloinkaan se kuitenkaan lakannut unelmoimasta, että jonain päivänä se olisi tarpeeksi vahva nousemaan pois tulivuoresta ja tuntemaan tuulen siipiensä alla.
Eräänä päivänä mantereella, kaukana saaresta, alkoi liikkua huhuja tulivuoresta, jonka sydämeen saarella muinoin eläneet alkuasukkaat olivat kätkeneet satumaisen aarteen, joka koostui miljoonista kultakolikoista ja jalokivistä. Kukaan ei lopulta ollut enää varma, mistä tarina oli saanut alkunsa, mutta ei se tuntunut ketään liiemmin kiinnostavankaan. Kaikkien huulilla oli vain unelma aarteesta, joka tekisi isonkin tutkimusryhmän jokaisesta miehestä satumaisen rikkaan.
Pian alettiinkin tehdä matkajärjestelyitä. Suuri laiva varustettiin pitkää purjehdusta varten ja listaan kerättiin niiden nimet, jotka olivat kyllin rohkeita uhmaamaan tulivuorta ympäröivässä metsässä vaanivia villipetoja ja itse vuorta, joka saattoi purkautua millä hetkellä tahansa. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta siirsi pelon syrjään ihmisten sydämistä. Kun miehet palaisivat matkalta, voitaisiin vanha elämä korvata uudella ja jokaisen perheen tulevaisuus olisi turvattu.
Purjehdus kesti useita viikkoja, mutta sujui hyvin. Laiva vältti suurimmat myrskyt ja tuuli oli myötäinen lähes koko matkan. Seikkailuja janoavasta miehistöstä matka oli suorastaan tylsä, siksi heidän sydämensä hypähtivät riemusta kun saari viimeinen eräänä aamuna erottui horisontissa. Miekat ja veitset teroitettiin ja asetettiin huotriin. Se mihin aluksi oli suhtauduttu pelolla, oli muuttunut leikiksi. Miehet löivät keskenään vetoa, kuka surmaisi eniten villipetoja ja saisi aarteen lisäksi kotimatkalle mukaansa myös kauniita nahkoja ja turkiksia. Jokainen uskoi, että lähtiessään heillä olisi mukanaan uskomattomia tarinoita, joita kertoa kotona kerskuvalla äänensävyllä.
Vuorta ympäröivä metsä ei läpimitaltaan ollut erityisen suuri, eikä sen läpitaivaltamiseen mennyt muutamaa tuntia kauemmin. Puut olivat niin reheviä ja tiheässä kasvavia, ettei päivänvaloa juurikaan langennut matkalaisten reitille. Kokoajan odotettiin, että jotain yllättävää tapahtuisi, että jokin syöksyisi esiin kasvillisuuden kätköistä ja antaisi vaellukselle jonkin jännittävän käänteen, mutta mitään ei tapahtunut. Kaikkialla oli hyvin hiljaista, vain tuuli humisi puiden latvoissa kaukana matkalaisten yläpuolella. Edes tuulta ei kiinnostanut laskeutua alas, se kierteli puiden latvoissa ja suhisi kuin syösten pilkkahuutoja matkalaisille, jotka eivät olleet vielä saaneet mitään patikkaretkeä kummoisempaa odottamaltaan seikkailulta.
Lopulta seurue saapui tulivuorelle, joka kohosi korkealle heidän yläpuolelleen ja jonka huippu oli kietoutunut sumuverhoon. Oli mahdotonta sanoa, sylkikö tulivuori juuri silläkin hetkellä savuhattaroita ja kipinöitä.
Miehet rohkaisivat sydämensä ja lähtivät kiipeämään kohti huippua.
Se mitä he vuoresta löysivät ei vastannut sitä, mitä he olivat odottaneet. Ei ollut kulta-aarretta tai satumaisia jalokiviä, vain vanha lohikäärme jonka kerran niin siniset silmät olivat nyt valkoiset ja suomut halkeilleet. Se valitti hiljaa, murahteli ja kiersi ympyrää. Valtava pyrstö piiskasi ilmaa ja kurkussa syttyivät lieskat, jotka olivat vain heikkoja välähdyksiä niistä komeista liekeistä, joita se oli nuorempana sylkenyt.
Matkalaiset eivät olleet kovinkaan ilahtuneita löydöstään. Heiltä oli viety mahdollisuus rikastua ja ainut kohdattu petokin oli vain raihnainen lohikäärme, joka ei edes jaksanut välittää muusta kuin omasta surkeudestaan.
Miesten huomio kiinnittyi kuitenkin suuriin, safiirimaisiin kuorenpaloihin lohikäärmeen siivissä, jotka olivat jalokiviä heidän silmissään. Vuosien kuluessa ne olivat muurautuneet tiukasti kiinni suomuihin, kuin niiden olisi kuulunutkin olla siinä. Miehet silmäilivät toisiaan ja hymyilivät, ehkei matkalta tarvitsisikaan lähteä kotiin tyhjin käsin. Jos he eivät saisi mukaan muuta, niin ainakin säihkyvät kivet lohikäärmeen siivistä. Lisko oli niin vanha ja säälittävä, että se tuskin jaksaisi laittaa vastaan.
Koska jalokivet olivat tiukasti kiinni lihassa, joutuivat miehet käyttämään paljon voimaa niiden irrottamiseen. Miekat iskettiin syvälle lohikäärmeen nahan ja jalokivien väliin, jotka kaivettiin esiin miekan terän repiessä lohikäärmeen nahkaa. Miekat värjääntyivät paksulla, tummalla verellä, mutta se ei estänyt miehiä jatkamasta urakkaansa. Heidän mielessään oli vain palkinto, joka heitä odotti. Lohikäärme valitti ja sylki savunauhoja, mutta sen vastustelu oli hyvin heikkoa. Se alistui kidutettavaksi, mikä oli lunastus sen vuosien yksinäisyydelle. Nyt kun joku vihdoin oli astunut sen vuoreen, se joutui tuntemaan täysin uudenlaisen tuskan.
Kun työ oli tehty, miehet lähtivät. Kukaan ei välittänyt lohikäärmeestä, jonka siivet olivat riekaleiset ja ryöstetyt. Kukaan ei kääntynyt katsomaan taakseen. He lähtivät kotimatkalle voittajina.
Jäätyään yksin lohikäärme kohotti päänsä kohti luolan kattoa, siihen pisteeseen mistä taivas näkyi. Taivas oli alkanut pukeutua auringonlaskun sävyihin, syvään punaiseen ja lempeään oranssiin. Vaikka lohikäärme oli ollut sokea jo pitkään, nyt se tuntui jälleen näkevän taivaan, joka oli nyt kauniimpi kuin koskaan ennen.
Lohikäärme levitti siipensä, riekaleisesta nahasta putosi maahan paksuja veripisaroita. Ensimmäistä kertaa siivet eivät tuntuneet raskailta ja lohikäärme tunsi ilmavirran tarttuvan niihin. Hitaasti, kuin peläten liian äkkinäisen liikkeen pilaavan kaiken, lohikäärme nousi takajaloilleen. Paksuja veripisaroita putoili lisää, kuin maata piiskaava irvokas rankkasade. Lohikäärme iski siipensä ilman halki ja ponnisti irti maasta. Siivet halkoivat ilmaa uudelleen ja uudelleen ja vähitellen lohikäärme nousi korkeammalle. Vuoren sydän, josta se ei ollut koskaan ennen poistunut, jäi sen taakse tummaksi pisteeksi.
Huipulla lohikäärme pysähtyi. Se oli viimein saavuttanut paikan, johon se oli kaivannut koko elämänsä. Silti se ei pitänyt kiirettä, vaan nautti jokaisesta sekunnista. Ensin se työnsi ulos pelkän päänsä, nauttien vieraista tuoksuista jotka täyttivät sen sieraimet. Laskevan auringon viimeiset säteet silittivät lohikäärmeen kuonoa kuin toivottaen sen tervetulleeksi uuteen maailmaan. Rohkaistuneena lohikäärme nousi tulivuoren harjalle, levitti jälleen siipeensä ja syöksyi kohti taivasta. Tuuli teki pesän lohikäärmeen siipien suojaan ja kuljetti sen taivaankannen halki kauas horisonttiin, jossa sen sylkemät lieskat sekoittuivat auringonlaskun väreihin.
***
Kauan sitten, kaukana merellä kohosi saari. Se oli hyvin kaukana mantereesta, joten kesti kauan ennen kuin se löydettiin. Saari oli lähes kokonaan sakean metsän peitossa, jonka huhuttiin olevan täynnä myrkkykäärmeitä ja petoeläimiä. Keskellä saarta kohosi suuri tulivuori, jonka takia kukaan ei uskaltanut nousta maihin vielä pitkään saaren löytymisenkään jälkeen, sillä sen huipulta kohosi melkein jatkuvasti savupilviä. Pelättiin, että vuori saattaisi purkautua millä hetkellä tahansa eikä pakoon ehdittäisi tarpeeksi nopeasti.
Todellisuudessa vuoresta kohoavat savuhattarat olivat lähtöisin suuren lohikäärmeen hengityksestä. Useita vuosia sitten tuon yksilön emo oli laskeutunut tulivuoreen ja muninut sinne suuren munan, kovan kuin timantti ja sinisen kuin saarta ympäröivä meri. Se oli kuin valtava safiiri, jonka sisällä pieni lohikääre nukkui.
Emo poistui tulivuoresta nopeasti ja jätti kuoriutumattoman poikasensa oman onnensa nojaan, sillä lohikäärmeet ovat yksinäisiä olentoja ja poikaset tulevat toimeen omillaan heti kuoriutumisen jälkeen. Ne ovat välittömästi valmiita levittämään siipensä ja nousemaan taivaalle, joka on niiden valtakunta. Vapaus lentää niin kauas kuin siivet kantavat on kaikki, mitä lohikäärme tarvitsee.
Kun tuo poikanen lopulta kuoriutui, sillä oli vaikeuksia saada munan kuorta rikki. Peloissaan se ponnisti ja venytteli jalkojaan ja siipiään saadakseen kuoreen edes pienen särön. Kävi niin, että kun kuoren pinta lopulta murtui upposi suuria kuoren palasia poikasen siipiin. Se teki poikasen siivistä niin raskaat, etteivät ne pystyneet kannattelemaan lohikäärmeen painoa. Vaikka se miten räpytteli ja yritti saada ilmaa siipiensä alle, ei se hievahtanutkaan maasta ja joutui jäämään tulivuoreen, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin aukko sen huipulla.
Kuoriutuessaan lohikäärmeiden suomut ovat harmaat ja silmät valkoiset. Ympäristö, jossa lohikäärme elää, määrittää minkä värinen siitä lopulta tulee. Koska tämä yksilö oli tuomittu elämään tulivuoren sydämessä, sen suomut imivät pimeyden lohikäärmeen ympäriltä, mikä muutti ne mustiksi. Silmiinsä se sai kuitenkin taivaansinen siitä kaukaisesta pisteestä vuoren huipulla.
Päivästä toiseen lohikäärme istui katselemassa tuota pistettä, joka ei loppujen lopuksi ollut kuin muutamien siiveniskujen päässä. Lohikäärme sylki kidastaan tulta ja tuhkaa, nauttien liekkien valosta joka hetken piti sille seuraa ennen kuin hiipui.
Näin lohikäärme eli useita vuosia. Päinvastoin kuin lohikäärmeet yleensä, se haaveili mahdollisuudesta lentää muiden kaltaistensa kanssa ja ettei se joutuisi olemaan aina yksin. Oli väärin, että juuri sen täytyi elää yksin tulivuoressa. Milloinkaan se kuitenkaan lakannut unelmoimasta, että jonain päivänä se olisi tarpeeksi vahva nousemaan pois tulivuoresta ja tuntemaan tuulen siipiensä alla.
Eräänä päivänä mantereella, kaukana saaresta, alkoi liikkua huhuja tulivuoresta, jonka sydämeen saarella muinoin eläneet alkuasukkaat olivat kätkeneet satumaisen aarteen, joka koostui miljoonista kultakolikoista ja jalokivistä. Kukaan ei lopulta ollut enää varma, mistä tarina oli saanut alkunsa, mutta ei se tuntunut ketään liiemmin kiinnostavankaan. Kaikkien huulilla oli vain unelma aarteesta, joka tekisi isonkin tutkimusryhmän jokaisesta miehestä satumaisen rikkaan.
Pian alettiinkin tehdä matkajärjestelyitä. Suuri laiva varustettiin pitkää purjehdusta varten ja listaan kerättiin niiden nimet, jotka olivat kyllin rohkeita uhmaamaan tulivuorta ympäröivässä metsässä vaanivia villipetoja ja itse vuorta, joka saattoi purkautua millä hetkellä tahansa. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta siirsi pelon syrjään ihmisten sydämistä. Kun miehet palaisivat matkalta, voitaisiin vanha elämä korvata uudella ja jokaisen perheen tulevaisuus olisi turvattu.
Purjehdus kesti useita viikkoja, mutta sujui hyvin. Laiva vältti suurimmat myrskyt ja tuuli oli myötäinen lähes koko matkan. Seikkailuja janoavasta miehistöstä matka oli suorastaan tylsä, siksi heidän sydämensä hypähtivät riemusta kun saari viimeinen eräänä aamuna erottui horisontissa. Miekat ja veitset teroitettiin ja asetettiin huotriin. Se mihin aluksi oli suhtauduttu pelolla, oli muuttunut leikiksi. Miehet löivät keskenään vetoa, kuka surmaisi eniten villipetoja ja saisi aarteen lisäksi kotimatkalle mukaansa myös kauniita nahkoja ja turkiksia. Jokainen uskoi, että lähtiessään heillä olisi mukanaan uskomattomia tarinoita, joita kertoa kotona kerskuvalla äänensävyllä.
Vuorta ympäröivä metsä ei läpimitaltaan ollut erityisen suuri, eikä sen läpitaivaltamiseen mennyt muutamaa tuntia kauemmin. Puut olivat niin reheviä ja tiheässä kasvavia, ettei päivänvaloa juurikaan langennut matkalaisten reitille. Kokoajan odotettiin, että jotain yllättävää tapahtuisi, että jokin syöksyisi esiin kasvillisuuden kätköistä ja antaisi vaellukselle jonkin jännittävän käänteen, mutta mitään ei tapahtunut. Kaikkialla oli hyvin hiljaista, vain tuuli humisi puiden latvoissa kaukana matkalaisten yläpuolella. Edes tuulta ei kiinnostanut laskeutua alas, se kierteli puiden latvoissa ja suhisi kuin syösten pilkkahuutoja matkalaisille, jotka eivät olleet vielä saaneet mitään patikkaretkeä kummoisempaa odottamaltaan seikkailulta.
Lopulta seurue saapui tulivuorelle, joka kohosi korkealle heidän yläpuolelleen ja jonka huippu oli kietoutunut sumuverhoon. Oli mahdotonta sanoa, sylkikö tulivuori juuri silläkin hetkellä savuhattaroita ja kipinöitä.
Miehet rohkaisivat sydämensä ja lähtivät kiipeämään kohti huippua.
Se mitä he vuoresta löysivät ei vastannut sitä, mitä he olivat odottaneet. Ei ollut kulta-aarretta tai satumaisia jalokiviä, vain vanha lohikäärme jonka kerran niin siniset silmät olivat nyt valkoiset ja suomut halkeilleet. Se valitti hiljaa, murahteli ja kiersi ympyrää. Valtava pyrstö piiskasi ilmaa ja kurkussa syttyivät lieskat, jotka olivat vain heikkoja välähdyksiä niistä komeista liekeistä, joita se oli nuorempana sylkenyt.
Matkalaiset eivät olleet kovinkaan ilahtuneita löydöstään. Heiltä oli viety mahdollisuus rikastua ja ainut kohdattu petokin oli vain raihnainen lohikäärme, joka ei edes jaksanut välittää muusta kuin omasta surkeudestaan.
Miesten huomio kiinnittyi kuitenkin suuriin, safiirimaisiin kuorenpaloihin lohikäärmeen siivissä, jotka olivat jalokiviä heidän silmissään. Vuosien kuluessa ne olivat muurautuneet tiukasti kiinni suomuihin, kuin niiden olisi kuulunutkin olla siinä. Miehet silmäilivät toisiaan ja hymyilivät, ehkei matkalta tarvitsisikaan lähteä kotiin tyhjin käsin. Jos he eivät saisi mukaan muuta, niin ainakin säihkyvät kivet lohikäärmeen siivistä. Lisko oli niin vanha ja säälittävä, että se tuskin jaksaisi laittaa vastaan.
Koska jalokivet olivat tiukasti kiinni lihassa, joutuivat miehet käyttämään paljon voimaa niiden irrottamiseen. Miekat iskettiin syvälle lohikäärmeen nahan ja jalokivien väliin, jotka kaivettiin esiin miekan terän repiessä lohikäärmeen nahkaa. Miekat värjääntyivät paksulla, tummalla verellä, mutta se ei estänyt miehiä jatkamasta urakkaansa. Heidän mielessään oli vain palkinto, joka heitä odotti. Lohikäärme valitti ja sylki savunauhoja, mutta sen vastustelu oli hyvin heikkoa. Se alistui kidutettavaksi, mikä oli lunastus sen vuosien yksinäisyydelle. Nyt kun joku vihdoin oli astunut sen vuoreen, se joutui tuntemaan täysin uudenlaisen tuskan.
Kun työ oli tehty, miehet lähtivät. Kukaan ei välittänyt lohikäärmeestä, jonka siivet olivat riekaleiset ja ryöstetyt. Kukaan ei kääntynyt katsomaan taakseen. He lähtivät kotimatkalle voittajina.
Jäätyään yksin lohikäärme kohotti päänsä kohti luolan kattoa, siihen pisteeseen mistä taivas näkyi. Taivas oli alkanut pukeutua auringonlaskun sävyihin, syvään punaiseen ja lempeään oranssiin. Vaikka lohikäärme oli ollut sokea jo pitkään, nyt se tuntui jälleen näkevän taivaan, joka oli nyt kauniimpi kuin koskaan ennen.
Lohikäärme levitti siipensä, riekaleisesta nahasta putosi maahan paksuja veripisaroita. Ensimmäistä kertaa siivet eivät tuntuneet raskailta ja lohikäärme tunsi ilmavirran tarttuvan niihin. Hitaasti, kuin peläten liian äkkinäisen liikkeen pilaavan kaiken, lohikäärme nousi takajaloilleen. Paksuja veripisaroita putoili lisää, kuin maata piiskaava irvokas rankkasade. Lohikäärme iski siipensä ilman halki ja ponnisti irti maasta. Siivet halkoivat ilmaa uudelleen ja uudelleen ja vähitellen lohikäärme nousi korkeammalle. Vuoren sydän, josta se ei ollut koskaan ennen poistunut, jäi sen taakse tummaksi pisteeksi.
Huipulla lohikäärme pysähtyi. Se oli viimein saavuttanut paikan, johon se oli kaivannut koko elämänsä. Silti se ei pitänyt kiirettä, vaan nautti jokaisesta sekunnista. Ensin se työnsi ulos pelkän päänsä, nauttien vieraista tuoksuista jotka täyttivät sen sieraimet. Laskevan auringon viimeiset säteet silittivät lohikäärmeen kuonoa kuin toivottaen sen tervetulleeksi uuteen maailmaan. Rohkaistuneena lohikäärme nousi tulivuoren harjalle, levitti jälleen siipeensä ja syöksyi kohti taivasta. Tuuli teki pesän lohikäärmeen siipien suojaan ja kuljetti sen taivaankannen halki kauas horisonttiin, jossa sen sylkemät lieskat sekoittuivat auringonlaskun väreihin.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Alussa oli idea, mutta ideassa ei ollut alkua
Idean saaminen ei ole vaikeaa. Tarina voi tulla vastaan milloin tahansa ja missä tahansa, joskus sitä vain pysähtyy ja huomaa, että on löytänyt sen. Kuitenkin jostain siitä sotkuja ja solmuja täynnä olevasta kerästä pitäisi löytää alku, jokin asia mikä sysää kaiken liikkeelle. Joskus se saattaa löytyä helposti, sattumalta, mutta toisinaan sitä huomaa jäljittävänsä epätoivoisesti päivästä toiseen pääsemättä yhtään sen lähemmäksi ratkaisua. Mielessä pyörii kysymyksiä. Mikä on tarpeellista? Mitä yleisö haluaa kuulla? Onko idea tarpeeksi hyvä? Joskus alun luulee löytäneensä, mutta sitten tulee taas ajatelleeksi sitä uudelleen ja tajuaa lähtöruudun olevan jossain ihan muualla. Kun on lopulta ratkaisun alkuasetelman kaavan, siitä tulee nauttia. Pelkkä alku on jo paljon, vaikka ratkaistavia ongelmia olisikin vielä runsaasti jäljellä.
Myös blogi tarvitsee alun. Se on tässä. Mitätön ja tuskin merkityksellinen, satunnaisia pohdintoja kun tuntui, että jotain pitäisi sanoa. Aloittaminen on vaikeaa, silti se on pakko tehdä, että voi päästä eteenpäin kohti tavoitetta. Tähän viestiin on tallennettu pieniä asioita, hiirenhäntiä, jotka paljastavat jotain minusta ja siitä, mitä haluan tulevaisuudessa sanoa.
Haluan blogin, joka ei rajoita. Paikan, jonne voin tallentaa kaikki ne sanat jotka eivät muualle sovi. Tänne en kirjoita omasta elämästäni tai ympäristöstäni, tämä on läpileikkaus pääni sisälle ja kaikkeen siihen, mikä siellä elää ja kukoistaa. Yksikään tänne kirjoittamani sana ei välttämättä ole totta, mutta ette voi olla siitä varmoja.
Myös blogi tarvitsee alun. Se on tässä. Mitätön ja tuskin merkityksellinen, satunnaisia pohdintoja kun tuntui, että jotain pitäisi sanoa. Aloittaminen on vaikeaa, silti se on pakko tehdä, että voi päästä eteenpäin kohti tavoitetta. Tähän viestiin on tallennettu pieniä asioita, hiirenhäntiä, jotka paljastavat jotain minusta ja siitä, mitä haluan tulevaisuudessa sanoa.
Haluan blogin, joka ei rajoita. Paikan, jonne voin tallentaa kaikki ne sanat jotka eivät muualle sovi. Tänne en kirjoita omasta elämästäni tai ympäristöstäni, tämä on läpileikkaus pääni sisälle ja kaikkeen siihen, mikä siellä elää ja kukoistaa. Yksikään tänne kirjoittamani sana ei välttämättä ole totta, mutta ette voi olla siitä varmoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)