Aamiainen

Runotorstain haaste 342: Ruoka

olen kattanut aamiaisen
kupeista ja kulhoista
katsovat nipsut ja hemulit
kahvi on liian vahvaa
sellaisena sinä siitä pidät
tummana ja kitkeränä
minä juon omani maidolla
sämpylät ovat uuninlämpöisiä
siemenettömiä
sellaisena sinä niistä pidät
voi sulaa kultalammikoksi
minulle kasviksia ja juustoa
sinulle savukalkkunaa
ja keitettyä kananmunaa,
keskeltä pehmeää
sellaisena sinä niistä pidät
lasissa appelsiinimehua
kuin sulaa aurinkoa
ja lautasen vierellä omena
samanlainen kuin siinä sadussa
sellaisena minä sen tarjoan
ja hymyilen
kun pala jää kurkkuun

Tuoksu

Hyvä kirja ei ole vain sen sisällä kerrottu tarina. Ulkoasu kertoo paljon, väreillä ja kirjasinten tyypillä, koolla ja muodolla. Onko kiehkuraa vai ollaanko jämäkästi suorassa viivassa.

Pitelen kirjaa käsissäni, kynnet naputtavat rytmiä. Tuttuja nousuja ja laskuja, mutta ääni ei noudata kaavaa vaan myötäilee kannen materiaalia. Jossain siellä välissä piileskelee tuoksu, väijyy suljettujen sivujen välissä kuin leopardi. Ensin näkee pelkkää savannia, sitten yhtäkkiä siinä on mukana täplää, ruusukekuvioita ja väriskaaloja.
Avaan kirjan keskeltä, satunnaisesta kohdasta, kasvoni vain muutamaa senttiä kirjainvilinän yläpuolella. Vedän syvään henkeä, tuoksu puskee päälle. Se on kirjaa, painomustetta, paperiksi veistettyä puuta ja sidosaineita. Ja se on kaikkialla, pyörähtelee onteloissa ja tuntuu hyvältä, koska se on lähtöisin jostain rakkaasta. Annan sen vyöryä ja tehdä valloitustaan. Sen haluaa liittää osaksi tarinaa. Mitä voimakkaampi ja kutkuttavampi tuoksu on sitä enemmän odottaa myös tarinalta.

Tuoksu juovuttaa minut, hengitän sitä ahnaasti kuin se olisi sormien välissä hehkuva savuke. Mielihyvä on melkein psykedeelistä, ehkä tämä onkin trippi. Makea, puinen tuoksu opastaa minua. Vie pois omista ympyröistä ja siirtää jonnekin toisaalle. Ihmemaahan, johonkin jonka ottaisi omakseen paljon mieluummin kuin sen, mihin on tyytyminen.

Kontakteja

I

Harmaassa syyspäivässä ne ovat kuin huutomerkki. Alleviivaus, joka osoittaa ettei kaikki ole niin alakuloista mitä luonto antaa ymmärtää. Pari vaaleanpunaisia kumisaappaita. Seuraan niiden kulkua, joustavia askeleita jotka ovat kuin hyppyjä jotka ponkaisevat vauhtia autuuden trampoliinilta. Yritän nostaa katsetta ylöspäin, mutta ujostuttaa liikaa. Suora katsekontakti puolitoistametriä saappaiden yläpuolella tapittaviin silmiin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Katseen kuvastava riemu tuntuu omalle mielelleni omituiselta, olen kai omaksunut liikaa teräksensävyisiä sadepäiviä ja petollista mustaa jäätä asfaltilta.

Rohkaisen mieleni. Pystyn tähän. Katson. Ja samassa vatsa heittää kuperkeikkaa ja supistelee, jotain oudon lämmintä poreilee siellä pohjalla. Mistä hän on tullut? Pelkkää olemisen riemua on niin paljon, että se tuntuu vyöryvän päälleni. Yritän kerätä niitä kaikkia palasia ja sijoittaa niitä johonkin, mutta sitä kaikkea kaunista on niin paljon etten tiedä mihin sen laittaisin. Kasvojen hymy on aito ja vilpitön, niin voimakas että se säikäyttää mieleni valtaistuimella laiskottelevan pessimismin henkihieveriin asti. Vallankaappaus tapahtuu. Vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat aivoissani ja nostavat kantajansa istuimelle. Uskallan hymyillä, se on varovasti suunpieliä ylöspäin nykivä liike jonka en salli paljastaa hammasriviä.

Hänen puhuessaan jostain rakkaasta ja ainutlaatuisesta, tunteita on kaikkialla. Silmissä, hymyssä ja käsissä, jotka ojentavat onnen hitusia kaikkialle ympärille. Niitä on jopa vaaleanpunaisissa kumisaappaissa, jotka nytkähtelevät riemua joka ei ihan koko voimallaan henno näyttäytyä. Hän katsoo minua alaviistosta, mutta silti tunnen olevani pieni ja alistuva. Syntyy sellainen hölmö ajatus, että olen turvassa ja voin nauraa silmät tuikkien ilman, että jotain menee pieleen. Moinen luonnollisuus on minulle luonnotonta. Kieli joka tavallisesti pysyy visusti lepopaikallaan hampaiden pakkopaidassa huulten tiiviin muurin takana poukkoilee nyt ylös alas. Sanoja tapailen, yhdistäen jotain minkä toivon olevan hauskaa. Luulisi, että moinen osoitus siitä, että elän saisi minut tärisemään, mutta ihoni on lämmin ja jos kädet liikkuvatkin, ne ovat vain liian täynnä elämää jäädäkseen paikoilleen.

Hän jatkaa matkaa, levittämään tuota merkillistä iloa jota hän kantaa mukanaan kuin talismaania jonnekin muualle. Vaikka haluaisin sanoa jotain, mikä venyttäisi keskustelua vielä hetken, en rohkene. Olisi liian itsekästä pitää se kaikki itselläni. Katson miten vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat poispäin ja huomaan hymyileväni edelleen. Hymyn tietää olevan aito, kun poskipäät eivät kipeydy. Ilon tomu on harteillani keijupölynä vielä pitkään sen jälkeen, kun vaaleanpunaiset kumisaappaat ovat poistuneet näköpiiristäni.

II

Seison ihmisten takana, yritän samaan aikaan sulautua osaksi joukkoa ja olla jotain erityistä. Ihmiset kulkevat ohi, puhuvat, eivät katso kahdesti. Olen jäänyt paikalleni magneettisessa vetovoimassa, sydän lyö ja kieli kuivuu kiinni kitalakeen. Kukaan ei ole antanut syntyessä ohjeita näihin tilanteiseen. Vai olenko minä ainut, joka jäi ilman selkänikamiin asennettua ohjelmistoa?

Kuinka toiveet toteutetaan? Onko jossain irtoripsiä tai tähdenlentoja? Mitä vain, mikä tekee ihmeistä totta. Riittäkö, jos vain toistan sitä tarpeeksi monta kertaa?

Silloin hän hymyilee, nostaa käden tervehdykseen. Tuntuu omituiselta, vuosia nuoremmalta. Vasta-alkajalta naiseuden, korkokenkien ja hienojen hajuvesien viidakossa. Sallin itseni lähettää hymyn takaisin, sanoa sen mikä vielä henkäys sitten oli jumissa kurkussa. Hän sallii minulle halauksen. Hassua miten sen toivoisi kestävän kauemmin, mutta silti siinä lämmössä ehtii ajatella kaikenlaista. Liikerataa, hengitystä, sängen raapaisua omalla iholla, kihelmöintiä vatsassa. Sitä, miten lähellä toinen on. Kosketettavissa. Kaikkea sitä mikä siinä kämmenen alla elää, liikkuu, muuttuu. Koko ajan.

Hän kysyy onko kaikki hyvin. Ei mitä kuuluu, miten voin, ei perinteisillä lauseilla. Kuin olisi jotain syytä huolehtia, jokin varjo kasvoilla tai pelko silmäkulmassa. Mutta ei, jos minulla jotain huolehdittavaa onkin en siinä hetkessä muista sitä. Kaikki mikä maailmassa on pahaa, sulkeutuu tämän kuvan ulkopuolelle. Vastaan myöntävästi. Täydennän sitä. Kaikki on loistavasti.

Haluaisin jäädä vielä siihen, mutta hänen on mentävä. En halua takertua, en halua olla syyllinen kireälle venyneisiin aikatauluihin ja myöhästelyihin. Hymyilen vielä pitkään. Vaikka jalkani vievät eteenpäin, ajatukseni ovat unohtuneet menneisyyteen. Muisto on kuin suojakilpi, se viipyilee ylläni ja antaa maailman olla vielä hetken virheetön. Vielä hetken voin olla varma, ettei mikään satuta minua.

Läpinäkyvä

Runotorstain haaste 341: Läpinäkyvä

kuvittele lasipalloa
joka on sisältä kirkasta vettä
ja ikuista lumisadetta
kuvittele sadepisaroita
niitä jotka tulevat kaukaa
kohti tuntematonta
kuvittele viinipulloa
sen luomaa vääristymää
ja kaikkea sitä vihreää
kuvitteletko?
oletko siellä?

läpinäkyvästä
on vain askel
näkymättömäksi

Ajatuksia kirjasta: Piin elämä

Sanottakoon ensin, että tämä ei ole arvostelu. Jos tämä pitäisi johonkin ryhmään luokitella, sanoisin tätä vapaamuotoiseksi esseeksi johon sekoittuu tajunnanvirta. En pyri tietoisesti spoilaamaan tai olemaan spoilaamatta, mutta varmasti yksityiskohtia juonesta on tekstin sekaan väkisinkin päätynyt. Tekstissä voi olla piirteitä, jotka saavat sen kuulostamaan arvostelulta. Mutta jottei tästä ”johdannosta” tulisi puuduttavan pitkä, sanottakoon lyhyesti, että perehdyn asioihin jotka itselleni nousivat lukijana esiin, enkä yritä keksiä väkisin jotain sanottavaa rakenteesta, tyylistä, kirjailijasta sun muista seikoista. Tämä teksti syntyi inspiraatiosta. Fiktiivisessä kirjoittamisessa se merkitsee ideaa, joka on pakko saada ulos päästä ja antaa virrata sormien kautta paperille (joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti, jos kirjoittaa koneella). Tämä teksti syntyi samanlaisesta, piinavasta joukosta ajatuksia, jotka vaativat päästä ulos pääni sisältä.

Kuva täältä

Luin Piin elämän ensimmäisen kerran vajaat kaksi vuotta sitten lomallani Bagkokissa, jonka jälkeen Suomeen palattuani kiiruhdin katsomaan elokuvaversiota. Palataan kuitenkin hetkeksi tuohon ensimmäiseen lukukokemukseen Thaimaan auringon alla. Liioittelematta voin sanoa, että päivät joina kirjaa luin en meinannut päästä edes uima-altaaseen pulikoimaan, niin perusteellisesti kirja oli liimannut minut penkkiin vaikken tavallisesti viihdy pitkiä aikoja pakahduttavassa auringon paisteessa vaan olen enemmänkin vesipeto. Kirja nauratti, itketti, hämmästytti… lyhyesti sanottuna lumosi minut. Se oli uskomaton kuin mikä tahansa satu, mutta jollain merkillisellä tavalla kirjailija Yann Martel sai minut uskomaan jokaisen kirjoittamansa sanan.

Se ehkä kirjassa on kaikkein erikoisinta. Vaikka Martel kirjoittaa mahdottomia asioita, niihin vain tahtoo uskoa. Lukijana sitä pudistelee välillä päätään ja miettii, ettei noin voi tapahtua eikä päähenkilöllä todellisuudessa olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä. Silti, kun lukijalle kirjan lopussa tarjotaan vaihtoehtoista totuutta joka on brutaali ja vastenmielinen, ei hän enää halua sitä. Lukija haluaa sen tarinan, mikä on kestänyt koko kirjan läpi, koska Martel on saanut lukijansa vakuuttumaan. Vaikka totuus olisi muualla, lukija haluaa uskoa siihen ihmeelliseen tarinaan. Kyllä, se on taianomaisempi, mutta ruusuista sekään ei missään nimessä ole vaan kärsimystä ja elämästä kamppailua.

Kuva täältä

Jos kuulee tarinan tiivistettynä ilman yksityiskohtia, sitä voisi erehtyä luulemaan huviretkeksi kauniissa, merellisissä maisemissa ylipainoisen kotikissan kanssa. Toki tarinassa on myös kauneutta, mutta se ei ole niin yksiselitteistä. Tarina on tietyllä tasolla raadollisen todellinen. Tästä päästään siihen kokemukseen, jonka koin elokuvateatterissa katsoessani leffaversiota. Painotetaan nyt, että tuosta on aika lähes kaksi vuotta ja saatan hyvin muistaa useita asioita väärin. Mutta, elokuva ei vanginnut tarinan perimmäistä ideaa lainkaan samalla tavalla kuin kirja. Elokuvaa ja kirjaa tulee tietysti aina tarkastella erikseen, mutta elokuva ei vain herättänyt niin voimakkaita tunteita kuin kirja. Se oli erikoisefektien juhlaa, kauniisti toteutettu ja hyvä elokuva. Mutta vain ja ainoastaan hyvä. Toki päähenkilöllä oli rankkaa myös elokuvassa, mutta kamppailu elämästä ei ollut läheskään yhtä armotonta kuin kirjassa ja sitä oli kaunisteltu runsaalla kädellä. Richard Parker säilyttää uhkaavuutensa läpi koko kirjan ja se on loppuun asti peto, vaikka alistuukin sen ja Piin muodostaman parivaljakon omega-yksilöksi Piin ollessa alfa. Kirjassa Pii tekee epätoivoisia ratkaisuja ja se mikä on valkokankaalla koomista, on kirjan sivuilla ahdistavaa ja vastenmielistä. Elokuva romantisoi paljon, kun taas kirja on välillä niin raskasta epätoivoa että tekisi mieli heittää se seinään. Ja silti lukemista vain jatkaa.

Kirjassa Piin avaimia selviytymiseen ovat hänen eläintarhassa kasvaneena keräämänsä tieto (kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia faktatietoja eri eläinlajeista!) ja hänen uskontonsa. En muista miten Piin uskoa elokuvassa käsiteltiin, mutta kirjassa se on yksi päähenkilön mielenkiintoisempia ominaisuuksia ja on jatkuvasti läsnä. Olen itse ateisti, mutta se ei vähennä uteliaisuuttani erilaisia uskontoja kohtaan. Pii itse on hindu, kristitty ja muslimi ja tämähän ei suinkaan ole kaikkien mielestä ihan okei. Ajatus tuntuu hullunkuriselta, mutta toisaalta… miksei? Jos ihminen on vapaa valitsemaan uskontonsa ja löytää tarvitsemansa avun ja tiedon useammasta eri lähteestä, niin voiko häntä siitä loppujen lopuksi tuomita? Näiden kahden äärimmäisen mielenkiintoisen piirteen lisäksi (tai kokonaan tilalla?) elokuvassa Piillä on ihastus, jonka hän jättää taakseen Intiaan ja jonka muistosta hän saa voimaa matkalleen. Pidän romantiikasta, ei käy kieltäminen, mutta aina ja kaikkialla? Ei. Tässäkin tapauksessa ratkaisu tuntuu jokseenkin kliseeltä. Ratkaisuhan se on tietysti tämäkin, se osa Ang Leen versiota tarinasta. Minulle tarina toimi kuitenkin paremmin ilman romantiikkaa.

Richard Parker koko komeudessaan! Kuva täältä.

Kuten jo sanoin, Richard Parker säilyttää asemansa petona kirjan loppuun asti. Pii onnistuu kovan työn ja useiden yritysten jälkeen tekemään itsestään alfan yli 200 kiloisen bengalintiikerin silmissä, mutta siitä huolimatta Richard Parker on edelleen arvaamaton ja mahdollisuus sen hyökkäämisestä on olemassa, vaikkei olekaan todennäköinen. Pii pitää Richard Parkeria lopussa selviytymisensä avaimena ja motivoijana ja pettyy, kun Richard Parker kirjan lopussa kaksikon rantauduttua Meksikoon kävelee pois katsomatta taakseen. Kuin merellä vietettyjä päiviä ei olisi koskaan ollutkaan. Richard Parker on viimeiseen asti villieläin, eikä Piin lemmikkikissa.

Piin elämä on kaunis kirja, kuten elokuvakin, mutta täysin eri ansioilla. Siinä missä elokuva painottuu enemmän matkaan ja sen ihmeisiin, on kirja tarina selviytymisestä ja siihen vaadittavasta sisusta. Se on täynnä elämää, jossa kuitenkin välillä roikutaan kiinni vain sormenpäiden varassa.

Peto

Runotorstain kuvahaasteeseen. Osa inspiraatiosta ammentui myös Life of Pi:stä (siitä kirjasta!).

syksy on kissaneläin
kirjavaturkkinen, auringonsävyinen
sumusilmäinen, vikkeläjalkainen
sylissä lämmin ja hyrisevä
mutta vain halutessaan
kyllä pedon jokainen tunnistaa
se liikkuu hiipien
pehmein kissantassuin
jäljissänsä routaa
hiljaa hengitellen
viiksien värähtelystä
nousee viima
ja kynsien hopeassa
se kantaa jäätä
katse on terästä ja myrskyä
petoeläimen traditiota
eikä sitä edes huomaa
ennen hyökkäystä
ja ihon alle leviävää jäätä

Naarasolentoja

Pitkästä aikaa päätin kirjoittaa Runostorstain haasteeseen. Tämä syntyi haasteesta 339: muotoilu.

katson peilikuvaa
siinä kajaltahrojen toisella puolella
kallistan kasvoja
vain pieni liike niskassa
kokonaan uusi muoto kaulalle
sormet taipuvat pitkälle
peukalo lepää kämmenselällä
nostan kädet
kurotan jotain mitä ei ole
luut liikahtelevat
persikanpehmeän kuoren alla
kuuluu paukahduksia
katseella kiire
nähdä koko maailma kerralla
hiuksissa satatuhatta volttia
ainakin
ei mausteilla ja kukilla elämää luoda
täytyy sekoittaa verta ja luuta
silmämunia ja kynsinauhoja
sitä mikä löytyy sieraimesta
yltäkyllin voimaa
suunnattomasti r-sanaa
ehkä liikaa lausuttua
kourallinen virheitä
ja vielä toinen harhaluuloja
niistä saadaan jumalattaria
katuhuoria, pirttihirmuja
lapsenkasvoisia enkeleitä
sekä muita naarasolentoja

Minulla on tarina

Olipa kerran… se on hyvä tapa aloittaa tarina vai mitä? Tuskin muuten niin monet tarinat alkaisivat juuri niillä sanoilla. Kaikki on joskus ollut ja vaikkei olisitkaan, on kertojan helppo vakuutta yleisölleen muuta, kun hän heti alussa sanoo näin. Onko sillä väliä mikä on ollut ja mikä ei? Tärkeintä on tarina, vain se merkitsee kuulijalle jotain. Kertoja on eri asia, hänen suhteensa tarinaan riippuu paljon siitä mikä on hänen osansa siinä. Onko se hänen itsensä sepittämää, kuulopuhetta tai jotain, minkä hän on itse nähnyt ja kokenut?

Minulla on tarina, useampikin. Meillä kaikilla on. Nyt kuitenkin kerron vain yhden ja se on totta. Sinulla on kuitenkin oikeus päättää, uskotko siihen. En vaadi sitä sinulta, se on oma päätöksesi. Toivon kuitenkin, että haluat kuulla tarinani.

Ehkä tämä on rakkaustarina. Ei, ei se ole, huutaa joku takarivissä. Minulle se on, koska en ole koskaan rakastunut mitään yhtä paljon. Osaat ehkä kuvitella sen tunteen kun mikään ei voi tulla sinun ja suuren rakkautesi väliin tai jos voikin, ei se sinua voi pidättää. Ei ole liioiteltua sanoa, että on valmis kulkemaan rakkauden takia kilometrejä toisensa jälkeen. Olen sen itse tehnyt enkä kadu yhtäkään askelta. Koskaan en ole katunut, enkä anna itseni katua jatkossakaan. Jos huomaisin tuntevani jotain sellaista, pysähtyisin ja vaihtaisin nopeasti suuntaa. Silloin tietäisin, että rakkaus on kulunut loppuun.

Mutta ei sen rakkauden tarvitse olla niin vakavaa. Koko tuo puhki kulutettu sana on sellainen, joka pitäisi yhdistää iloon ja onnellisiin aikoihin. Minulla niitä on, ihoon painuneita merkkejä, hologrammeja aivoissa, pikseleitä valokuvissa ja pieniä aarteita salaisessa paikassa. Tai ehkei niinkään salaisessa, mutta kuulostahan se noin paljon jännittävämmältä. Kuitenkin varmassa paikassa.

Rakastan monia asioita. Käsi sydäntä tunnustellen voin sanoa rakastavani kylmää asfalttia, siniseksi jäätyneitä sormia ja väsymystä raajoissa. Kun kuvittelen eteeni kylmänhuurteisen kadun, peitot joihin on takertunut syyslehtiä ja kahvin lämmittämän termospullon, yhdistän kuvaan naurun ja jännityksen, joka nousee valtapohjalta asti ja on niin vahva, että sattuu. Oksettaa, maa keinuu jalkojen alla osaamatta asettua oikein. Janoan oikeaa perspektiiviä, haluan jalkani oikeaan kohtaan lattiassa aivan kuin ne olisivat yhteen tarkoitetut osat palapeliä. Ja vaikka joskus luulen, ettei sillä ole niin väliä, huomaan kerran toisensa jälkeen olleeni väärässä. Se on sieluni nektariini, huumetta ja lankeemusta, joka viettelee minut aina uudelleen. Himoitsen sielulla ja ruumiilla, eikä rajojeni koettelu ole ongelma.

Seison pimeydessä, sen viimeisessä henkäyksessä. Kuulen rummut vain hetkeä ennen kuin mustuus särkyy ja murenee valosateen tieltä. Valojen, jotka ovat voimakkaat ja armottomat, mutta silti niin rakkaat. Joka kerta ne ovat kuin lämmin halaus joka toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Joskus sanon, ettei se ole niin tärkeää. En usko, että voisin koskaan lausua räikeämpää valhetta. Erossa oloon tottuu, haavat kuroutuvat umpeen ja paranevat. Mieli täyttyy jollain muulla ja unohtaa, miksi rakastaa niitä silmiä polttavia valoja niin paljon. Ja aina kun palaan mietin, miksi olin niin kauan poissa?

Ehken vain osaa olla uskollinen. Kun jostain on tullut vakaata ja turvallista, mieleni kaipaa jännitystä ja uusia haasteita. Siksi poistun hetkeksi sieltä, missä kaikki on niin kovin tuttua ja kaunista. Paikasta, jossa tiedän värien paikat, tunnen oikeat askelkuviot ja näen tähtisumut pääni yläpuolella. Tämä on koti, mutta ihoni alla elää jokin vahva mikä kaipaa seikkailuun jonnekin kauas tuntemattomaan. Polulle, jolle en ole vielä jälkiäni jättänyt.

Se että lähden nyt ei tarkoita, etten vielä joskus palaisi. Tämä on jotain kaunista, enkä usko tarinan olevan vielä minun osaltani loppuun kirjoitettu. Jonain päivänä tulen takaisin ja olen valmis kieppumaan siinä samassa myrskyssä, jonka silmässä minulla on aina niin valtavan hyvä olla.

Ja silloin tarinani jatkuu.

Vivica

A/N: Inspiraatio iski, siksi tällanen pieni hahmon kuvailu harjoitus tai joku sellainen.

 ***

Vivican olemuksessa on jotain, mikä saa hänet näyttämään pienemmältä mitä hän todellisuudessa on. Hän ei ole poikkeuksellisen laiha tai lyhyt, eikä edes sellainen vetäytyvä hiirulaisluonne, joka yrittää tekeytyä mahdollisimman pieneksi väistääkseen ihmisten katseet. Hän hymyilee paljon ja kädet muodostavat sanoja kilpaa huulten kanssa, piirtävät laajoja kaaria ja elehtivät vilkkaasti kuin havainnollistaakseen jotain, jonka kuvaamiseen sanat eivät riitä.

Ehkä se mikä tekee hänestä niin pienen on hänen tapansa pukeutua. Vivican ulkoinen olemus kertoo rakkaudesta lämpöön ja mukavuuteen. Hänen kerrospukeutumisensa ei ole kömpelöä pakon sanelemaa rutiinia, jonka kylmät tuulet tuovat mukanaan maapallon tälle laidalle kuukausien kuluessa kohti vuoden loppua. Hänen vaateensa ovat aina numeron tai kaksi liian suuria, riippuen siitä mihin kohtaan vaatekerrosta niiden on tarkoitus sijoittua. Ylipitkä neule pistää esiin vuosien pehmeäksi kuluttaman nahkatakin alta, se roikkuu polvissa asti ja sen sävyt ovat kuin ruska niissä kauniissa valokuvissa, joille oman kotiseudun puiden syysasut eivät vedä vertoja. Hänen kaulaliinansa on paksu ja niin pitkä, että sellaista tuskin voi löytää mistä tahansa vaatekaupasta vaan on todennäköisesti syntynyt Vivican omien tai jonkun sukulaisen käsien kautta. Vaikka kaulaliina on kiedottu kahdesti kaulan ympäri, sen reunat hipovat silti maata keräten mukaansa kurapaakkuja ja syyslehtiä. Kaulan ympäri kulkeva kaistale peittää osan Vivican suuta ja muuttaa hänen sanansa pehmeäksi muminaksi, josta on vaikea saada selvää aivan kuin se olisi jonkin kaukaisen galaksin tuntematonta kieltä.

Vivican jaloissa on säärystimet, jotka ovat räikeästi eriparia, mutta hän saa ne näyttämään täysin luonnollisilta, siltä kuin ne olisi tarkoitettu yhteen. Käsissään hänellä on värikkäät lapaset, jotka pysyvät toisissaan kiinni pitkällä villalangalla. Ne ovat erottamattomat, ikuisesti yhteensolmitut. Jos toinen lapasista katoaa, toinen katoaa sen mukana. Kun talven edetessä kadut ja puistot täyttyvät yksinäisistä, kadonneista lapasista ainakin ne pysyvät yhdessä. Kukaan ei halua kadota yksin. Vivica tietää sen ja ehkä siksi häntä helpottaa ajatus, että kadonneella lapasella olisi oma pari seuranaan jos jonain onnettomana päivänä ne unohtuisivat linja-auton takapenkille tai putoaisivat rapaiseen maahan.

Vivica on vetänyt päähänsä hupun, jonka alta sojottaa esiin likaisenvaaleita hiussuortuvia. Osa niistä riippuu kasvoilla, satunnaisina verhoina silmien edessä. Ne silmät, on vaikeaa sanoa mitä väriä ne ovat. Tuntuu, ettei koskaan ole tilaisuutta katsoa tarpeeksi pitkään ja tehdä lopullista päätöstä. Niissä on syyssateiden harmaus, viimeisten kesälehtien vihreä ja sininen pilkahdus, jonka voi erottaa aurinkoisena päivänä jään pinnasta. Niissä on syvyyttä, aivan kuin niiden kautta voisi todella kadota satujen ihmemaailmoihin. Ehkä jos katsoisin tarpeeksi pitkään, voisin löytää sen oikean tähden, joka opastaisi sinne missä kenenkään ei tarvitse kasvaa aikuiseksi.