Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Pitkästä aikaa pientä kirja-analyysia. Suuria juonipaljastuksia olen välttänyt, mutta jos en halua tietää kirjasta yhtään mitään älä lue eteenpäin.

Haruki Murakami on nimi, joka tulee usein vastaan blogeissa ja keskustelupalstoilla. Monet tunnustavat herran yhdeksi suosikeistaan, mutta itse olin suurta suosiota saaneiden Norwegian Woodin ja 1Q84:n jälkeen vielä vähän kahden vaiheilla. Parhaimmillaan molempia kirjoja tuli makusteltua useita sivuja kerralla, välillä taas tarinat tuntuivat pysähtyvän paikalleen enkä oikein saanut sivuja niellyksi. Mitä en ymmärtänyt, kun Murakamin teokset olivat minulle vain 'ihan kivoja'?

Sitten tartuin teokseen Sputnik-rakastettuni.

Kuva © Tammi

Sputnik ei ole tyylillisesti tai juonellisesti Murakamin vahvin teos, lisäksi siinä on monilta osin (kertojan olemus, tietyt juonenkäänteet, seksuaalisuuden läsnäolo) piirteitä, jotka muistuttavat Murakamin muista teoksista. Kuitenkin, jokin tässä kirjassa läpäisi tiensä ihoni alle. Tuntui, kuin kirja olisi puhunut minulle useilla henkilökohtaisilla tasoilla.

"Ehkä se on jossain tien päällä ja unohtanut palata kotiin. Mutta rakastuminen on aina vähän hullua. Se voi ilmaantua ihan tyhjästä ja vallata ihmisen täysin. Kuka tietää - ehkä jo huomenna."

Ennen kirjan tapahtumia Sumire, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä, ei ole koskaan ollut rakastunut tai tuntenut seksuaalista halua, joka on hänelle täydellinen mysteeri. Sumire miettii, mitä hän on kirjoittajana ilman intohimoa. Myöhemmin hän kuitenkin rakastuu pyörremyskyn lailla toiseen naiseen.

Kirja on ilmestynyt Japanissa vuonna 1999 ja vielä tänäkin päivänä homoseksualisuus on Japanissa (käsitykseni mukaan) aika hyssytelty puheenaihe. Siihen nähden Sumiren ihastumista on kuvattu hellästi ja arkisesti (hyvällä tavalla), eikä rakkauden kohteesta tehdä suurta numeroa. Sumire itse toteaakin olevansa rakastunut ja että rakkauden kohde nyt vain sattuu olemaan nainen.

Kirja ei kuitenkaan ole kertomus homoseksuaalisuudesta, vaikka sen kautta selvästi haluataan sanoa lukijalle jotain. Mitä se voisi olla? Sumire kokee intohimon puutetta, joka estää häntä etenemästä kirjailijana. Hänellä on alkuja ja loppuja, lukuisia sivuja tekstiä, mutta ei mitään valmista, missä olisi sekä alku että loppu. Ehkä tämä viittaa siihen, kun toisinaan etsimme intohimoa vääristä paikoista, kun katse pitäisi suunnata johonkin aivan muualle?

Kun kirjassa puhutaan intohimosta, ei se välttämättä tarkoita vain kahden ihmisen välistä halua. Intohimo on tärkeä osa elämää ja ihmisyyttä, se määrittelee sen keitä me olemme ja mistä pidämme. Mitä me olemme ilman intohimoa?

"Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet."

"Lähestymme koko ajan meille suodun ajan loppua ja sanomme sille hyvästit, kun se jää taaksemme. Toistamme, usein taitavasti, loputtomia arkipäiväisiä tekoja. Jätämme jälkeemme mittaamattoman tyhjyyden tunteen."

Katoaminen on sana, joka lipuu jatkuvasti kirjan pinnalla. Ehkä siihen kiteytyy kaikki, mitä Murakami haluaa kirjalla sanoa.

Kadotamme jatkuvasti ihmisiä, muistoja, taitoja ja lopussa kadotamme koko elämämme. Kaksi edellistä lainausta kirjan loppupuolelta iskivät minua naamaan kuin kunnon litsari. Jokainen, joka on pidempään elännyt vailla tietoa siitä, mitä seuraavaksi elämässä tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ymmärtää miltä se tuntuu.

Jos meillä ei ole intohimoa mihinkään, meistä tulee helposti tyhjiä kuoria. Kuten jo sanoin, jokaisella on omat intohimonsa ja ne tekevät meistä persoonia. On pienestä kiinni, milloin alamme kyseenalaistaa omaa intohimoamme. Voi rakastaa kirjoittamista, mutta omaako tarpeeksi talenttia saadakseen koskaan kokonaista kirjaa aikaan? Voi hokea muuttavansa vielä pois kotikulmilta, mutta onko sittenkään koskaan tarpeeksi rohkea toteuttamaan sitä? Voi haaveilla satuhäistä, suuresta perheestä ja omakotitalosta, mutta mitä jos ei koskaan kohtaa sitä oikeaa ihmistä, jonka kanssa jakaa se kaikki? Voi unelmoida levytyssopimuksesta, mutta entä jos lauluääni ei olekaan tarpeeksi uniikki?

"En usko että sinä tässä elämänvaiheessasi kirjoittaisit mitään merkittävää, vaikka käyttäisit siihen miten paljon aikaa hyvänsä. Sinulla on kyllä tarpeeksi lahjakkuutta. Olen varma, että sinusta tulee jonakin päivänä erinomainen kirjailija. En pelkästään sano näin, minä todella uskon siihen. Sinulla on se synnynnäinen lahja. Mutta vielä ei ole oikea aika. Sinussa ei ole vielä tarvittavaa voimaa sen oven avaamiseen. Eikö sinusta itsestäsi ole koskaan tuntenut siltä?"

Yllä oleva lainaus on ihan kirjan alusta, mutta vielä kirjan päätteeksi palaan siihen. Se ei ole kaikki, mitä tarina minulle haluaa sanoa, mutta se on olennainen osa sitä. Tai sitten se vain osui niin lähelle itseäni, että haluan alleviivata sen ja nostaa jalustalle.

Meidän on annettava intohimollemme aikaa ja ymmärrettävä, että kaikki ei tapahdu hetkessä. Joskus elämänvaihe ei ole oikea, ehkä on jotain mitä pitää löytää itsestään ensin, ennen kuin on valmis ottamaan viimeisen askeleen. Mutta koskaan emme saisi kyseenalaistaa intohimoamme. Muuten voimme hyvinkin ajautua vain lipumaan elämämme läpi, emmekä huomaa mahdollisuutta kun sen aika tulee.

Vaikka tulkitsisin Sputnikia täysin väärin, se herätti minussa paljon ajatuksia ja voisin sanoa, että tarvitsin kirjaa tähän elämänvaiheeseen.

Ajatuksia kirjasta: Piin elämä

Sanottakoon ensin, että tämä ei ole arvostelu. Jos tämä pitäisi johonkin ryhmään luokitella, sanoisin tätä vapaamuotoiseksi esseeksi johon sekoittuu tajunnanvirta. En pyri tietoisesti spoilaamaan tai olemaan spoilaamatta, mutta varmasti yksityiskohtia juonesta on tekstin sekaan väkisinkin päätynyt. Tekstissä voi olla piirteitä, jotka saavat sen kuulostamaan arvostelulta. Mutta jottei tästä ”johdannosta” tulisi puuduttavan pitkä, sanottakoon lyhyesti, että perehdyn asioihin jotka itselleni nousivat lukijana esiin, enkä yritä keksiä väkisin jotain sanottavaa rakenteesta, tyylistä, kirjailijasta sun muista seikoista. Tämä teksti syntyi inspiraatiosta. Fiktiivisessä kirjoittamisessa se merkitsee ideaa, joka on pakko saada ulos päästä ja antaa virrata sormien kautta paperille (joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti, jos kirjoittaa koneella). Tämä teksti syntyi samanlaisesta, piinavasta joukosta ajatuksia, jotka vaativat päästä ulos pääni sisältä.

Kuva täältä

Luin Piin elämän ensimmäisen kerran vajaat kaksi vuotta sitten lomallani Bagkokissa, jonka jälkeen Suomeen palattuani kiiruhdin katsomaan elokuvaversiota. Palataan kuitenkin hetkeksi tuohon ensimmäiseen lukukokemukseen Thaimaan auringon alla. Liioittelematta voin sanoa, että päivät joina kirjaa luin en meinannut päästä edes uima-altaaseen pulikoimaan, niin perusteellisesti kirja oli liimannut minut penkkiin vaikken tavallisesti viihdy pitkiä aikoja pakahduttavassa auringon paisteessa vaan olen enemmänkin vesipeto. Kirja nauratti, itketti, hämmästytti… lyhyesti sanottuna lumosi minut. Se oli uskomaton kuin mikä tahansa satu, mutta jollain merkillisellä tavalla kirjailija Yann Martel sai minut uskomaan jokaisen kirjoittamansa sanan.

Se ehkä kirjassa on kaikkein erikoisinta. Vaikka Martel kirjoittaa mahdottomia asioita, niihin vain tahtoo uskoa. Lukijana sitä pudistelee välillä päätään ja miettii, ettei noin voi tapahtua eikä päähenkilöllä todellisuudessa olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä. Silti, kun lukijalle kirjan lopussa tarjotaan vaihtoehtoista totuutta joka on brutaali ja vastenmielinen, ei hän enää halua sitä. Lukija haluaa sen tarinan, mikä on kestänyt koko kirjan läpi, koska Martel on saanut lukijansa vakuuttumaan. Vaikka totuus olisi muualla, lukija haluaa uskoa siihen ihmeelliseen tarinaan. Kyllä, se on taianomaisempi, mutta ruusuista sekään ei missään nimessä ole vaan kärsimystä ja elämästä kamppailua.

Kuva täältä

Jos kuulee tarinan tiivistettynä ilman yksityiskohtia, sitä voisi erehtyä luulemaan huviretkeksi kauniissa, merellisissä maisemissa ylipainoisen kotikissan kanssa. Toki tarinassa on myös kauneutta, mutta se ei ole niin yksiselitteistä. Tarina on tietyllä tasolla raadollisen todellinen. Tästä päästään siihen kokemukseen, jonka koin elokuvateatterissa katsoessani leffaversiota. Painotetaan nyt, että tuosta on aika lähes kaksi vuotta ja saatan hyvin muistaa useita asioita väärin. Mutta, elokuva ei vanginnut tarinan perimmäistä ideaa lainkaan samalla tavalla kuin kirja. Elokuvaa ja kirjaa tulee tietysti aina tarkastella erikseen, mutta elokuva ei vain herättänyt niin voimakkaita tunteita kuin kirja. Se oli erikoisefektien juhlaa, kauniisti toteutettu ja hyvä elokuva. Mutta vain ja ainoastaan hyvä. Toki päähenkilöllä oli rankkaa myös elokuvassa, mutta kamppailu elämästä ei ollut läheskään yhtä armotonta kuin kirjassa ja sitä oli kaunisteltu runsaalla kädellä. Richard Parker säilyttää uhkaavuutensa läpi koko kirjan ja se on loppuun asti peto, vaikka alistuukin sen ja Piin muodostaman parivaljakon omega-yksilöksi Piin ollessa alfa. Kirjassa Pii tekee epätoivoisia ratkaisuja ja se mikä on valkokankaalla koomista, on kirjan sivuilla ahdistavaa ja vastenmielistä. Elokuva romantisoi paljon, kun taas kirja on välillä niin raskasta epätoivoa että tekisi mieli heittää se seinään. Ja silti lukemista vain jatkaa.

Kirjassa Piin avaimia selviytymiseen ovat hänen eläintarhassa kasvaneena keräämänsä tieto (kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia faktatietoja eri eläinlajeista!) ja hänen uskontonsa. En muista miten Piin uskoa elokuvassa käsiteltiin, mutta kirjassa se on yksi päähenkilön mielenkiintoisempia ominaisuuksia ja on jatkuvasti läsnä. Olen itse ateisti, mutta se ei vähennä uteliaisuuttani erilaisia uskontoja kohtaan. Pii itse on hindu, kristitty ja muslimi ja tämähän ei suinkaan ole kaikkien mielestä ihan okei. Ajatus tuntuu hullunkuriselta, mutta toisaalta… miksei? Jos ihminen on vapaa valitsemaan uskontonsa ja löytää tarvitsemansa avun ja tiedon useammasta eri lähteestä, niin voiko häntä siitä loppujen lopuksi tuomita? Näiden kahden äärimmäisen mielenkiintoisen piirteen lisäksi (tai kokonaan tilalla?) elokuvassa Piillä on ihastus, jonka hän jättää taakseen Intiaan ja jonka muistosta hän saa voimaa matkalleen. Pidän romantiikasta, ei käy kieltäminen, mutta aina ja kaikkialla? Ei. Tässäkin tapauksessa ratkaisu tuntuu jokseenkin kliseeltä. Ratkaisuhan se on tietysti tämäkin, se osa Ang Leen versiota tarinasta. Minulle tarina toimi kuitenkin paremmin ilman romantiikkaa.

Richard Parker koko komeudessaan! Kuva täältä.

Kuten jo sanoin, Richard Parker säilyttää asemansa petona kirjan loppuun asti. Pii onnistuu kovan työn ja useiden yritysten jälkeen tekemään itsestään alfan yli 200 kiloisen bengalintiikerin silmissä, mutta siitä huolimatta Richard Parker on edelleen arvaamaton ja mahdollisuus sen hyökkäämisestä on olemassa, vaikkei olekaan todennäköinen. Pii pitää Richard Parkeria lopussa selviytymisensä avaimena ja motivoijana ja pettyy, kun Richard Parker kirjan lopussa kaksikon rantauduttua Meksikoon kävelee pois katsomatta taakseen. Kuin merellä vietettyjä päiviä ei olisi koskaan ollutkaan. Richard Parker on viimeiseen asti villieläin, eikä Piin lemmikkikissa.

Piin elämä on kaunis kirja, kuten elokuvakin, mutta täysin eri ansioilla. Siinä missä elokuva painottuu enemmän matkaan ja sen ihmeisiin, on kirja tarina selviytymisestä ja siihen vaadittavasta sisusta. Se on täynnä elämää, jossa kuitenkin välillä roikutaan kiinni vain sormenpäiden varassa.