Linnunpoikasia

Sitä ei turhaan puhuta siipien kokeilusta elämässä, ihminen on monella tapaaa kuin linnunpoikanen. Samalla tavalla mekin huudamme huomiota, kamppailemme saadaksemme oman osamme. Tavoittelemme kaltaistemme joukossa korkeinta asemaa, mutta jokainen meitä vahvempi näkee asioiden todellisen laidan. Ehkä meistä lähtee paljon ääntä, meillä on mielipiteitä, mutta olemuksemme on heikko. Venytämme itseämme näyttääksemme suuremmilta, mutta luumme ovat hauraat ja huonosti paikoillaan kuin halvoissa huonekaluissa. Meissä on sortumavaara, niin ruumiillinen kuin henkinen. Vaikka jokainen huutaa omaa kantaansa, kaipaamme silti tunnustusta. Ei kukaan jaksa kauan taistella, jos suorittaa yksin sekä kuninkaan että sotajoukkojen osan.

Myös ihmisen elämässä on haasteita, koetuksia jotka asettavat kaiken vakaalaudalle. Kun linnunpoikaset haparoivat tiensä oksan reunalle, samalla tavalla ihminen valmistautuu tuntemattomaan, haasteeseen jossa hänen on kerättävä kokoon kaikki hänelle annettu ja hyödyntää sitä. Tässä kohtaa joukot jaetaan kahtia, on onnistujia ja häviäjiä. Jokainen taistelee paikastaan onnistujien joukossa, mutta kuinka moni voi lopulta tavoittaa unelmapaikan?

Jotkut pysähtyvät heti lähtöruutuun, eivät pysty irrottamaan kotioksasta. Ei, täällä on varmuus turvasta, miksi asettaa sitä tarjottimelle? Maailma on vaarallinen ja häilyvä, mistä tietää olevansa turvassa petolintujen kynsiltä? He jäävät siihen minkä kokevat turvapaikkana, eivätkä edes yritä. Kun he kääntävät selkänsä puhutaan rumilla sanoilla, heitä kutsutaan pelkureiksi. Ehkä on näin, ehkä syynä on pelko tai epävarmuus. Mutta voiko siinä olla myös viisautta? Ehkä oma aika ei olekaan vielä, sitä pitää vielä odottaa. Vaikka he tänään jäivät kotiin ja katsoivat taaksepäin, heillä on vielä mahdollisuus. Tulee uusia päiviä, uusi tilaisuuksia. On vain tiedettävä, milloin ei enää tarvitse perääntyä.

Horjumatonta rohkeutta ei kuitenkaan kannata odottaa. Pelkoa on aina, sen tuntee aina vatsanpohjasta sydämeen asti. Joskus se on väkevä, kiivas ja toisinaan se on niin kevyttä, että luulee olevansa peloton. Rohkeutta ei kuitenkaan ole ilman pelkoa, jos vaara ei tunnu miltään voiko puhua sen kohtaamisesta? Onko rohkea sellainen, joka ei piittaa maailmasta tai itsestään vai sellainen, joka on valmis riskeeraamaan kaiken peloistaan huolimatta? Askel tuntemattomaan on raskas, se ei ole kevyt ja helppo vaikka sitä janoaisi. Jokainen ymmärtää päätyvänsä keskelle jotain vierasta, jossa hänellä ei ole paikkaa valmiina vaan se on tehtävä itse. Pudotus tyhjyyteen vaihtuu kuitenkin nopeasti rajattomaan vapauteen, kun tuuli lopulta löytää paikkansa siipien alla. Koko maailma on sinun.

Sitten ovat ne poikaset, jotka putoavat maahan. Ne, jotka eivät muodosta liittoa tuulen kanssa. Ne, jotka eivät löydä rohkeutta pelkonsa rinnalle. Siivet räpiköivät tyhjää, kauhu tekee liikkeistä levottomia. Epätoivon huudot eivät riitä pelastukseksi. Keho osuu maahan, kimpoaa, luut taipuvat luonnottomaan muotoon, joka paikkaan koskee. Kipu on olemassa, se ei ole pelkkä kauhukuva. Kivun todellisuus tekee siitä sietämättömämpää. Maailma pyörii silmissä, jalat horjuvat, hävettää. Häpeä on niin rajatonta, että se jarruttaa tasapainon löytämistä. Kun häpeän suurimmat palat on saatu niellyksi sitä vain seisoo neulasten keskellä, katse ylhäällä missä taivas on sininen. Maan pohjalle pudonnut miettii kaikenlaista. Jokainen ajatus kuitenkin johtaa samaan kysymykseen.

Tuleeko vielä uutta mahdollisuutta?

Ajatuksia kirjasta: Piin elämä

Sanottakoon ensin, että tämä ei ole arvostelu. Jos tämä pitäisi johonkin ryhmään luokitella, sanoisin tätä vapaamuotoiseksi esseeksi johon sekoittuu tajunnanvirta. En pyri tietoisesti spoilaamaan tai olemaan spoilaamatta, mutta varmasti yksityiskohtia juonesta on tekstin sekaan väkisinkin päätynyt. Tekstissä voi olla piirteitä, jotka saavat sen kuulostamaan arvostelulta. Mutta jottei tästä ”johdannosta” tulisi puuduttavan pitkä, sanottakoon lyhyesti, että perehdyn asioihin jotka itselleni nousivat lukijana esiin, enkä yritä keksiä väkisin jotain sanottavaa rakenteesta, tyylistä, kirjailijasta sun muista seikoista. Tämä teksti syntyi inspiraatiosta. Fiktiivisessä kirjoittamisessa se merkitsee ideaa, joka on pakko saada ulos päästä ja antaa virrata sormien kautta paperille (joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti, jos kirjoittaa koneella). Tämä teksti syntyi samanlaisesta, piinavasta joukosta ajatuksia, jotka vaativat päästä ulos pääni sisältä.

Kuva täältä

Luin Piin elämän ensimmäisen kerran vajaat kaksi vuotta sitten lomallani Bagkokissa, jonka jälkeen Suomeen palattuani kiiruhdin katsomaan elokuvaversiota. Palataan kuitenkin hetkeksi tuohon ensimmäiseen lukukokemukseen Thaimaan auringon alla. Liioittelematta voin sanoa, että päivät joina kirjaa luin en meinannut päästä edes uima-altaaseen pulikoimaan, niin perusteellisesti kirja oli liimannut minut penkkiin vaikken tavallisesti viihdy pitkiä aikoja pakahduttavassa auringon paisteessa vaan olen enemmänkin vesipeto. Kirja nauratti, itketti, hämmästytti… lyhyesti sanottuna lumosi minut. Se oli uskomaton kuin mikä tahansa satu, mutta jollain merkillisellä tavalla kirjailija Yann Martel sai minut uskomaan jokaisen kirjoittamansa sanan.

Se ehkä kirjassa on kaikkein erikoisinta. Vaikka Martel kirjoittaa mahdottomia asioita, niihin vain tahtoo uskoa. Lukijana sitä pudistelee välillä päätään ja miettii, ettei noin voi tapahtua eikä päähenkilöllä todellisuudessa olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä. Silti, kun lukijalle kirjan lopussa tarjotaan vaihtoehtoista totuutta joka on brutaali ja vastenmielinen, ei hän enää halua sitä. Lukija haluaa sen tarinan, mikä on kestänyt koko kirjan läpi, koska Martel on saanut lukijansa vakuuttumaan. Vaikka totuus olisi muualla, lukija haluaa uskoa siihen ihmeelliseen tarinaan. Kyllä, se on taianomaisempi, mutta ruusuista sekään ei missään nimessä ole vaan kärsimystä ja elämästä kamppailua.

Kuva täältä

Jos kuulee tarinan tiivistettynä ilman yksityiskohtia, sitä voisi erehtyä luulemaan huviretkeksi kauniissa, merellisissä maisemissa ylipainoisen kotikissan kanssa. Toki tarinassa on myös kauneutta, mutta se ei ole niin yksiselitteistä. Tarina on tietyllä tasolla raadollisen todellinen. Tästä päästään siihen kokemukseen, jonka koin elokuvateatterissa katsoessani leffaversiota. Painotetaan nyt, että tuosta on aika lähes kaksi vuotta ja saatan hyvin muistaa useita asioita väärin. Mutta, elokuva ei vanginnut tarinan perimmäistä ideaa lainkaan samalla tavalla kuin kirja. Elokuvaa ja kirjaa tulee tietysti aina tarkastella erikseen, mutta elokuva ei vain herättänyt niin voimakkaita tunteita kuin kirja. Se oli erikoisefektien juhlaa, kauniisti toteutettu ja hyvä elokuva. Mutta vain ja ainoastaan hyvä. Toki päähenkilöllä oli rankkaa myös elokuvassa, mutta kamppailu elämästä ei ollut läheskään yhtä armotonta kuin kirjassa ja sitä oli kaunisteltu runsaalla kädellä. Richard Parker säilyttää uhkaavuutensa läpi koko kirjan ja se on loppuun asti peto, vaikka alistuukin sen ja Piin muodostaman parivaljakon omega-yksilöksi Piin ollessa alfa. Kirjassa Pii tekee epätoivoisia ratkaisuja ja se mikä on valkokankaalla koomista, on kirjan sivuilla ahdistavaa ja vastenmielistä. Elokuva romantisoi paljon, kun taas kirja on välillä niin raskasta epätoivoa että tekisi mieli heittää se seinään. Ja silti lukemista vain jatkaa.

Kirjassa Piin avaimia selviytymiseen ovat hänen eläintarhassa kasvaneena keräämänsä tieto (kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia faktatietoja eri eläinlajeista!) ja hänen uskontonsa. En muista miten Piin uskoa elokuvassa käsiteltiin, mutta kirjassa se on yksi päähenkilön mielenkiintoisempia ominaisuuksia ja on jatkuvasti läsnä. Olen itse ateisti, mutta se ei vähennä uteliaisuuttani erilaisia uskontoja kohtaan. Pii itse on hindu, kristitty ja muslimi ja tämähän ei suinkaan ole kaikkien mielestä ihan okei. Ajatus tuntuu hullunkuriselta, mutta toisaalta… miksei? Jos ihminen on vapaa valitsemaan uskontonsa ja löytää tarvitsemansa avun ja tiedon useammasta eri lähteestä, niin voiko häntä siitä loppujen lopuksi tuomita? Näiden kahden äärimmäisen mielenkiintoisen piirteen lisäksi (tai kokonaan tilalla?) elokuvassa Piillä on ihastus, jonka hän jättää taakseen Intiaan ja jonka muistosta hän saa voimaa matkalleen. Pidän romantiikasta, ei käy kieltäminen, mutta aina ja kaikkialla? Ei. Tässäkin tapauksessa ratkaisu tuntuu jokseenkin kliseeltä. Ratkaisuhan se on tietysti tämäkin, se osa Ang Leen versiota tarinasta. Minulle tarina toimi kuitenkin paremmin ilman romantiikkaa.

Richard Parker koko komeudessaan! Kuva täältä.

Kuten jo sanoin, Richard Parker säilyttää asemansa petona kirjan loppuun asti. Pii onnistuu kovan työn ja useiden yritysten jälkeen tekemään itsestään alfan yli 200 kiloisen bengalintiikerin silmissä, mutta siitä huolimatta Richard Parker on edelleen arvaamaton ja mahdollisuus sen hyökkäämisestä on olemassa, vaikkei olekaan todennäköinen. Pii pitää Richard Parkeria lopussa selviytymisensä avaimena ja motivoijana ja pettyy, kun Richard Parker kirjan lopussa kaksikon rantauduttua Meksikoon kävelee pois katsomatta taakseen. Kuin merellä vietettyjä päiviä ei olisi koskaan ollutkaan. Richard Parker on viimeiseen asti villieläin, eikä Piin lemmikkikissa.

Piin elämä on kaunis kirja, kuten elokuvakin, mutta täysin eri ansioilla. Siinä missä elokuva painottuu enemmän matkaan ja sen ihmeisiin, on kirja tarina selviytymisestä ja siihen vaadittavasta sisusta. Se on täynnä elämää, jossa kuitenkin välillä roikutaan kiinni vain sormenpäiden varassa.