meet me where the island ends

Saavun pohjoiseen kärkeen. Sinne, missä kaksi merta puskee toisiaan vasten ja majakka vartioi taivaanrantaa. Tuuli on navakka, se riepottelee takin liepeitä ja tuoksuu hennosti suolalta. Horisontti kerää harmaat pilvet vahvaan syleilyynsä, siihen josta syntyvät sateet.

Kerro, oletko täällä? Nyt kun haluaisin pysäyttää ajan ja elää samaa kesää ikuisesti. Liikkumatta mihinkään, katsoa pohjoiseen ja antaa itseni uskoa, etten milloinkaan palaa vastarannalle. Odotan taivaan repeävän, nielaisevan minut pyörteeseen jossa aika luo omat sääntönsä ja pitää minut täällä, loppuelämäni ensimmäisessä päivässä. Ikuisesti onnellisena.

Pyydän, ettet näyttäisi niin surulliselta. Ehkä tässä käy hyvin.

Sinä näytit minulle, mitä on sokeassa kulmassa. Esittelit minut sille osalle itseäni, joka haluan olla. Sen, joka kulkee varjojen ulkopuolella, ilman katkeruutta ja alakuloisuutta.

Aallot rikkovat rannan ja hiljaisuuden.

Olet todellisempi kuin pitkään aikaan. Hiuksissasi villikukkia, ruohonkorsia ja auringonvaloa, varpaasi paljaat likatahrojen alla. Kesäpuvussasi.

Hehkut lämpöä vaikka taivas usuttaa pilvet sateeksi yllemme. Luonnonilmiöt laidasta laitaan telmivät yhdessä, sulassa sovussa.

Aikaa piti olla loputtomiin, eliniäksi. Mutta sinun vuoksesi minusta on tullut ahne. Kun painan kasvoni hiuksiisi ja hengitän erilaisten tuoksujen riitasoituja, vedän syvälle keuhkoihin, ei mikään milloinkaan riitä. Tämä on minulle ilmaa, jota vailla olen ollut liian kauan. Ja miettinyt, kuinka kauan kestän hengittämättä.

Joskus heräsin aamuihin, joissa oli tyhjää tilaa. Luulin kuolevani siihen tunteeseen, painoon rinnanpohjukassa. Sanat kurkkuun takertuneena, vailla muotoa tulla nähdyksi. Asioita, jotka kätkin hiljaisuuden alle.

Sitten tulivat aamut, jotka olivat selkeitä. Tavallisia, tasapainoisia. Ja vasta jossain sydämenlyöntien välissä tajusin, että unohdin ikävöidä. Kuin olisin omaksunut vääryyttä, unohtanut riisua naamion näytöksen lopuksi.

Aamuihin on palannut onttous. Katson mitä tahansa ja mietin, että antaisin kaiken vaihdossa sitä vastaan, että olisit minulle ikuista. Etkä vain kuvainnollisesti, kanssasi selvittäisin ikuisuuden todelliset värit.

Palaisin tänne, mihin kutsut minua silloin kuin kuulen sydäntäni maailman huudoilta. Unohtaisin kaiken sen, minkä väitetään olevan tärkeää, koska tämän ei tarvitse merkitä mitään kellekään toiselle. Se on vain meille kahdelle. Meille, joiden väliin kerran jäivät valovuodet eivätkä edes unet vieneet kylliksi kauas.

Seison saaren kärjessä enkä halua pois. Pysäytetäänkö aika tähän, ollaan vain me kaksi?

Vaikka tämä on pelkkää unta, joka loppuu aamulla.

Mutta jos kerron tätä kuin iltasatua, ehkä se vielä toteutuu.

Myrskytytön haamu

Istun iltaa katsomassa, siinä samassa kohdassa keittiönpöydän ääressä. Yö on heittänyt värinsä lähiön ylle, sininen nielee harmaata, vain oksentaakseen kaiken aamun kajastuksessa.

Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.

Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.

Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.

Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.

Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.

Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.

Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.

Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.

Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.

Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.

Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.

Myrskytytölleni

Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.

Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.

Tuijotan merelle.

Kuvittelen sinua.

Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.

Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.

Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.

Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.

Tuijotan merelle ja kuvittelen sinua.

viinitarhuriksi horisonttiin

joskus
laskevan auringon aikaan
pysähdyn rantaan
katse unohtuu horisonttiin
ja hetkeksi maailma pysähtyy
vain minua varten

siellä haaveni ovat turvassa
kauas taivaanrantaan sijoitettuina
sen toiselle puolelle
päinvastaiseen aikaan
eikö aurinko pian jo nouse?

olisiko tuuli tänään myötäinen
luoteesta kaakkoon
minulla on sille annettavaa
vain pieni pyyntö
sinne kauas vietäväksi
eihän se paljoa paina

joskus piirsin haaveni
tähän samaiseen rantaan
mutta maailmasta ahneelle
se ei riitä milloinkaan

jäisikö kukaan perääni katsomaan?
juoruamaan, päätään pudistamaan
'kai on tyttö hulluksi syntynyt
lähti viinitarhuriksi horisonttiin'
tarttuisiko kukaan kädestä
vielä kerran
sanoen
'rakas, rakas, palaathan pian kotiin?'
hymyilisin vain
kunpa tietäisin, mitä se tarkoittaa
ehkä vielä opin

tänään pyydän vain vähän
se on viestini tuulelle
'pidäthän sydämestäni huolta
kunnes palaan sitä hakemaan'

Linnunpoikasia

Sitä ei turhaan puhuta siipien kokeilusta elämässä, ihminen on monella tapaaa kuin linnunpoikanen. Samalla tavalla mekin huudamme huomiota, kamppailemme saadaksemme oman osamme. Tavoittelemme kaltaistemme joukossa korkeinta asemaa, mutta jokainen meitä vahvempi näkee asioiden todellisen laidan. Ehkä meistä lähtee paljon ääntä, meillä on mielipiteitä, mutta olemuksemme on heikko. Venytämme itseämme näyttääksemme suuremmilta, mutta luumme ovat hauraat ja huonosti paikoillaan kuin halvoissa huonekaluissa. Meissä on sortumavaara, niin ruumiillinen kuin henkinen. Vaikka jokainen huutaa omaa kantaansa, kaipaamme silti tunnustusta. Ei kukaan jaksa kauan taistella, jos suorittaa yksin sekä kuninkaan että sotajoukkojen osan.

Myös ihmisen elämässä on haasteita, koetuksia jotka asettavat kaiken vakaalaudalle. Kun linnunpoikaset haparoivat tiensä oksan reunalle, samalla tavalla ihminen valmistautuu tuntemattomaan, haasteeseen jossa hänen on kerättävä kokoon kaikki hänelle annettu ja hyödyntää sitä. Tässä kohtaa joukot jaetaan kahtia, on onnistujia ja häviäjiä. Jokainen taistelee paikastaan onnistujien joukossa, mutta kuinka moni voi lopulta tavoittaa unelmapaikan?

Jotkut pysähtyvät heti lähtöruutuun, eivät pysty irrottamaan kotioksasta. Ei, täällä on varmuus turvasta, miksi asettaa sitä tarjottimelle? Maailma on vaarallinen ja häilyvä, mistä tietää olevansa turvassa petolintujen kynsiltä? He jäävät siihen minkä kokevat turvapaikkana, eivätkä edes yritä. Kun he kääntävät selkänsä puhutaan rumilla sanoilla, heitä kutsutaan pelkureiksi. Ehkä on näin, ehkä syynä on pelko tai epävarmuus. Mutta voiko siinä olla myös viisautta? Ehkä oma aika ei olekaan vielä, sitä pitää vielä odottaa. Vaikka he tänään jäivät kotiin ja katsoivat taaksepäin, heillä on vielä mahdollisuus. Tulee uusia päiviä, uusi tilaisuuksia. On vain tiedettävä, milloin ei enää tarvitse perääntyä.

Horjumatonta rohkeutta ei kuitenkaan kannata odottaa. Pelkoa on aina, sen tuntee aina vatsanpohjasta sydämeen asti. Joskus se on väkevä, kiivas ja toisinaan se on niin kevyttä, että luulee olevansa peloton. Rohkeutta ei kuitenkaan ole ilman pelkoa, jos vaara ei tunnu miltään voiko puhua sen kohtaamisesta? Onko rohkea sellainen, joka ei piittaa maailmasta tai itsestään vai sellainen, joka on valmis riskeeraamaan kaiken peloistaan huolimatta? Askel tuntemattomaan on raskas, se ei ole kevyt ja helppo vaikka sitä janoaisi. Jokainen ymmärtää päätyvänsä keskelle jotain vierasta, jossa hänellä ei ole paikkaa valmiina vaan se on tehtävä itse. Pudotus tyhjyyteen vaihtuu kuitenkin nopeasti rajattomaan vapauteen, kun tuuli lopulta löytää paikkansa siipien alla. Koko maailma on sinun.

Sitten ovat ne poikaset, jotka putoavat maahan. Ne, jotka eivät muodosta liittoa tuulen kanssa. Ne, jotka eivät löydä rohkeutta pelkonsa rinnalle. Siivet räpiköivät tyhjää, kauhu tekee liikkeistä levottomia. Epätoivon huudot eivät riitä pelastukseksi. Keho osuu maahan, kimpoaa, luut taipuvat luonnottomaan muotoon, joka paikkaan koskee. Kipu on olemassa, se ei ole pelkkä kauhukuva. Kivun todellisuus tekee siitä sietämättömämpää. Maailma pyörii silmissä, jalat horjuvat, hävettää. Häpeä on niin rajatonta, että se jarruttaa tasapainon löytämistä. Kun häpeän suurimmat palat on saatu niellyksi sitä vain seisoo neulasten keskellä, katse ylhäällä missä taivas on sininen. Maan pohjalle pudonnut miettii kaikenlaista. Jokainen ajatus kuitenkin johtaa samaan kysymykseen.

Tuleeko vielä uutta mahdollisuutta?