Löysin tän tallennettuna mun OneNote tiedostoista enkä mä ilmeisesti olekaan spämmännyt tätä blogiin ollenkaan vaikka on pitänyt?? No, tässä tämmöstä pirtsakkaa ja positiivista lätinää näin kesäpäivän riemuksi! Kirjoitettu tän vuoden helmikuun lopulla.
\\\\\
Nousen aamuruskon aikaan, kun hämärä on vielä keränä ympärillä, kultaisia kehiä taustalla joka taittaa värejä punaisesta oranssiin. Lumi jää paakuiksi aamutakin helmaan, jalkapohjissa se on jäistä ja narskuvaista. Verenkierto hyytyy, suonet nousevat sinisinä, korostuvat paperisen ihon läpi. Askeleissani on rauha, en edes tiedä mihin olen matkalla. Lumeen ovat painuneet pienen sorkkaeläimen jäljet. Yhtäkkiä muistan, kuin se olisi hatara muistikuva lapsuudesta, tunnun seikkailusta, askeleen ottamisesta tuntemattomaan. Onhan se hassua, kun moisia ei ole enää vuosiin ajatellut. On ollut niin paljon muuta, lapsia ja aina uusia sukupolvia. Vuodet ovat jo jättäneet jälkensä, tuhkaa hiuksiin ja juomuja silmäkulmiin. Ja vasta näin pitkän ajan jälkeen muistan, miten sitä nuorena oltiin väärässä ja vannottiin asioita, jotka on mahdoton toteuttaa.
Seuraan jälkiä metsään.
Mitä on sen toisella puolella? Vastauksia, toteutuneita unia, jotain kaunista, tuulta joka soi lempeämmin kuin täällä.
Auringonnousu tuo uuden lumisateen, joka pyyhkii jäljet tästä maailmasta.
Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.
Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.
Tuijotan merelle.
Kuvittelen sinua.
Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.
Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.
Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.
Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.
