rakkauteni sinuun

On sanottu, että ne jotka heräävät sudenhetkellä ovat sydämeltään surullisia.

Nykyisin pelkään nukahtaa liian varhain. Jos taas herään aamuhämärään, sydän takoen ja kammoten jotain hahmotonta.

Niinä aamuina, kuin tunnit ovat liian varhaiset, haen voimaa sinusta, Myrskytyttöni.

Siitä muistosta joka minulla vielä on.

Sinun kanssasi jokainen päivä oli seikkailu. Palaan siihen aikaan vielä silloinkin, kun aikaa ei enää ole ja päiväni käyvät vähiin. Vaikka vuodet tekevät minusta vanhan, muistan edelleen ja kaipaan aina vain enemmän. Haluan sinut jokaiseen päivääni ja vaikka mitä tapahtuisi, valitsisin aina sinut ja tekisin sen kaiken uudelleen. Vaikka universumit kääntyisivät ja aika kulkisi takaperin, palaisin aina luoksesi.

Koska muistoissa on kääntöpuolensa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, alkaa kyseenalaistaa niiden todenperäisyyttä. Tapahtuiko mitään oikeasti? Mihin asti muistoni ovat todellisia, ennen kuin ne muuttuvat uneksi? Kauneimmaksi ja rakkaimmaksi uneksi, josta kuitenkin on joskus herättävä.

Kaikki mitä sanon, kaikki kertomani, palaa samaan kohtaan. Se kaikki syntyy samasta voimavarasta. Se olet sinä, Myrskytyttöni. Rakkauteni sinuun pitää tarinani elossa.

Ennen kuin tapasin sinut, olin surullinen. Etsin niin kauan sitä, mikä tekisi minusta minut, kokonaisen ilman sydämen tyhjyyttä. Sitä mikä on vain minulle, se mitä varten synnyin. Tunnetta, joka saisi minut lopultakin ymmärtämään, mitä kodilla tarkoitetaan.

Kanssasi olin onnellinen, tavalla jota en muista tunteneeni sitten lapsuuden. Se oli niin suurta, että tuskin pystyin käsittämään sitä.

Ja siksi en muuttaisi mitään, en edes silloin kun välimatka tuntuu kipuna rintalastan alla ja minun on katsottava muualle, ettei kukaan näkisi miten paljon ikävä minuun vaikuttaa.

Se, mitä sanon ääneen, on vain pieni osa kaipuutani.

Sinun luoksesi, Myrskytyttö.

Ota vastaan se mitä sanon ja usko, että tulee päivä jona riennän yli merten ja maailman rajojen, sinne missä sinä olet.

Tartun sinua käsistä, katson syvälle silmiisi, sinne missä voin nähdä kokonaisen ekosysteemin, sellaisen mitä ei ole missään muualla.

Odota minua siihen asti, pysy sellaisena kuin olet.

Ole minua varten, koska en usko löytäväni vastaavaa mistään muualta.

Ole minulle ikuisesti Myrskytyttö.

her hair reminds me of a warm safe place

näin sinua taas viime yönä
siinä käsivarren mitan ja valovuosien päässä

                     kuten unissa yleensä

naurussasi virtaa joki jonka varteen joskus nukahdin

kuohuu ja mutkittelee arvaamattomuuttaan
              

       nostaa pintaan kylmiä väreitä

hiuksesi nuorta kevätviljaa
heinänhapsuja ja muutakin luontoa
silmissä ne aallot joihin kaaduin
          

       kai salaa tarkoituksella

kaikille koti ei merkitse turvaa

joillekin sydämen normaaliin rytmiin
                         

                     kuuluu ylikierroksia

joskus rakkaus ei sano mitään
   

                              on vain olemassa

on asioita jotka jäävät sanomatta
ne, joille en keksi kiertoilmaisuja
miten elämäni jokainen hetki vie ajatukset sinuun
se, kuinka paljon edelleen

                   rakastan sinua

ilman myrskyä ei sää koskaan ole tyyni
toisinaan uskottelen, että näinkin on hyvä
ikuisuudessa jossa horisontista ei milloinkaan nouse mustia pilviä
mutta kun kerran rakastamani asiat saavat itkemään
                                                        

                 tiedän

näin ei voi jatkua
tai kaikki on ennenaikaisesti kerrottu
kaikessa on liikaa järkeä ilman sinua

                koska olen niitä jotka elävät järjettömyydestä

meet me where the island ends

Saavun pohjoiseen kärkeen. Sinne, missä kaksi merta puskee toisiaan vasten ja majakka vartioi taivaanrantaa. Tuuli on navakka, se riepottelee takin liepeitä ja tuoksuu hennosti suolalta. Horisontti kerää harmaat pilvet vahvaan syleilyynsä, siihen josta syntyvät sateet.

Kerro, oletko täällä? Nyt kun haluaisin pysäyttää ajan ja elää samaa kesää ikuisesti. Liikkumatta mihinkään, katsoa pohjoiseen ja antaa itseni uskoa, etten milloinkaan palaa vastarannalle. Odotan taivaan repeävän, nielaisevan minut pyörteeseen jossa aika luo omat sääntönsä ja pitää minut täällä, loppuelämäni ensimmäisessä päivässä. Ikuisesti onnellisena.

Pyydän, ettet näyttäisi niin surulliselta. Ehkä tässä käy hyvin.

Sinä näytit minulle, mitä on sokeassa kulmassa. Esittelit minut sille osalle itseäni, joka haluan olla. Sen, joka kulkee varjojen ulkopuolella, ilman katkeruutta ja alakuloisuutta.

Aallot rikkovat rannan ja hiljaisuuden.

Olet todellisempi kuin pitkään aikaan. Hiuksissasi villikukkia, ruohonkorsia ja auringonvaloa, varpaasi paljaat likatahrojen alla. Kesäpuvussasi.

Hehkut lämpöä vaikka taivas usuttaa pilvet sateeksi yllemme. Luonnonilmiöt laidasta laitaan telmivät yhdessä, sulassa sovussa.

Aikaa piti olla loputtomiin, eliniäksi. Mutta sinun vuoksesi minusta on tullut ahne. Kun painan kasvoni hiuksiisi ja hengitän erilaisten tuoksujen riitasoituja, vedän syvälle keuhkoihin, ei mikään milloinkaan riitä. Tämä on minulle ilmaa, jota vailla olen ollut liian kauan. Ja miettinyt, kuinka kauan kestän hengittämättä.

Joskus heräsin aamuihin, joissa oli tyhjää tilaa. Luulin kuolevani siihen tunteeseen, painoon rinnanpohjukassa. Sanat kurkkuun takertuneena, vailla muotoa tulla nähdyksi. Asioita, jotka kätkin hiljaisuuden alle.

Sitten tulivat aamut, jotka olivat selkeitä. Tavallisia, tasapainoisia. Ja vasta jossain sydämenlyöntien välissä tajusin, että unohdin ikävöidä. Kuin olisin omaksunut vääryyttä, unohtanut riisua naamion näytöksen lopuksi.

Aamuihin on palannut onttous. Katson mitä tahansa ja mietin, että antaisin kaiken vaihdossa sitä vastaan, että olisit minulle ikuista. Etkä vain kuvainnollisesti, kanssasi selvittäisin ikuisuuden todelliset värit.

Palaisin tänne, mihin kutsut minua silloin kuin kuulen sydäntäni maailman huudoilta. Unohtaisin kaiken sen, minkä väitetään olevan tärkeää, koska tämän ei tarvitse merkitä mitään kellekään toiselle. Se on vain meille kahdelle. Meille, joiden väliin kerran jäivät valovuodet eivätkä edes unet vieneet kylliksi kauas.

Seison saaren kärjessä enkä halua pois. Pysäytetäänkö aika tähän, ollaan vain me kaksi?

Vaikka tämä on pelkkää unta, joka loppuu aamulla.

Mutta jos kerron tätä kuin iltasatua, ehkä se vielä toteutuu.

sinulle

Sydämessäni on paikka ainoastaan sinulle. Sinne on tallennettu asioita, joista en tavallisesti puhu ääneen. Yksityiskohtia jotka saavat minut mykistymään ja rauhallisen kuoren särkymään. Pieniä asioita, jotka minun käsissäni ovat kasvaneet suuriksi ja liioitelluiksi. Tarinoiksi, jotka ovat jääneet kurkunpäälle väräjämään koska pelkään, etteivät ne löydä arvoistaan vastaanottoa. Minun luonani ne ovat turvassa, aina varjeltuina ja erityisinä.

Raotan salojeni rasiaa, se on sotkuista ja hallitsematonta, poissa paikoiltaan. Ethän sinä järjestelmällisyydelle paljon arvoa anna, se miten luonto asiat painotti oli riittävää. Kurotan kättäni, viritän tuntoaistini erityisen herkäksi, annan sen koskettaa, hukkua siihen valheelliseen tunteeseen joka tuo sinut hieman lähemmäs. Muistan. Muistan huokauksia, joihin sekoittui naurua ja yhdessä ne loivat jotain tavatonta. Hiussuortuvia, joissa oli aamunvalo ja vedenvaahdon hopea. Kosketuksesi, joka vielä edelleen loimuaa ihollani jälkihehkuissaan, merkkinä omistuksesta.

Sinulle.

Vuosi valuu kohti kaamosta, hetki on muuttunut ikuisuudeksi. Osaksi jatkumoa. Toiset katsovat muualle, ripustavat punaisia sukkia takanreunalle ja hyväksyvät havunneulaset olohuoneissaan. Minä tutkin heitä kun vieraan planeetan kulttuuria ja yritän leikkiä mukana, lavastaa elämäni että se sotkeutuu toisiin.

Mietin miten luonnollista kaikki oli ennen. Nukahtaminen tähtienvalo silmäkulmissa ja kasteen maku kielellä, olla samaan aikaan niin erillään kaikesta, mutta myös niin olennainen osa jotakin.

Ei minusta ole perinteiden seuraajaksi.

Rakastuin jo kauan aikaa sitten, mutta nyt tiedän mistä voisin luopua.

Vaikka kaikesta, jos se vain antaisi hetkenkin lähempänä sinua.

Kerran epäilin, voiko tällaista tunnetta ollakaan.

Balladi Myrskytytölle

Sinussa on tänä iltana jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Vaikken tiedä mikä poikkeaa aikaisemmasta. Vaahtopäistä kudotut hiukset nutturalla, kiinnitetty hiusneulalla ja koristeltu luonnonkukkasin. Liikkeissä tuulen sulavuus, sen mikä puhaltaa mereltä päin ja paiskoo maininkeja rantaan. Jos hukkuisin sinuun, maistaisinko suolan? Poimisinko iholta hiekkakiteitä?

Näppäilet tuulikannelta, pudottelet nuotteja ja sointuja. Rakennat niiden ympärille maailman, kirkkaissa äänissä näen syntymän ja kasvavan lämmön. Veden hyisyys on enemmän yllyttävää kuin karkoittavaa. Metsä on täynnä ääniä ja talven hiljaisuus kuviteltua. Öisin puhaltaa yhä vinha tuuli, joka nostaa puut juurineen maasta, mutta aamussa lämpö käpertyy viereen pienen eläimen lailla.

Tunnen jotain omituista. Kuin ymmärtäisin jotain, mille kielemme ei tunne sanoja. Se on pidemmälle jalostettu versio eräistä elämän pienistä hetkistä.

Siitä kun katsoo auringonlaskua valvotun yön jälkeen, pää sumussa ja viinitahroja ylähuulella. Kun pysähtyy pellon laitaan katsomaan, kuinka kauriin vasa painautuu äitinsä kylkeen läheisyydenjanoissaan. Kun seisoo kielekkeellä uhmaamassa putoamisvaaraa. Kuten aina silloin, kun ei ole mitään sanottavaa, mutta hiljaisuus ei satu.

Vaikka kaikki tässä sanottu on vain sitä, minkä ikävä sotkee verenkiertoon. Sitä, minkä katson elokuvana uniharson läpi ja uskon.

Pelkään kohdata sinut uudelleen kaiken kuluneen ajan jälkeen. Pelkään lumouksen rauenneen, että katsot minua kuin menneisyyttä, jonka nimi hukkui lukuisissa mutkissa. Tai jotain vielä vähäisempää, kuin osani olisi pyyhitty kokonaan pois. Samoin kuin minä kirjoittaessa poistan turhia sanoja ja lauseita, jotka rikkovat rakenteen tai kertovat liikaa.

Pelkään, että muutos onkin minussa. Että vastaanotat minut lämmöllä, heittäydyt käsivarsilleni, annat itsesi minulle, mutten tiedä mitä sillä tekisin. Pelkään haikailevani muuta, vaikka sormemme ovat asettuneen lomittain. Pelkään katsovani horisonttiin, vaikka suudelmasi tekevät korvistani lämpöisen märät.

Eniten pelkään pelkoa. Että annan itseni luopua ja vasta illalla huomaan olevani surullinen. Että kaiken sen turhan ajan ainoa merkitys on muistossa, josta vuodet ovat hioneet pienen ja hauraan. Viimeisiä rippeitä jostain, mikä yhä on minulle unohtumatonta.

Jos elämä on ikuisuus, annan sen nöyränä sinulle, rakas Myrskytyttöni.

Myrskytytön haamu

Istun iltaa katsomassa, siinä samassa kohdassa keittiönpöydän ääressä. Yö on heittänyt värinsä lähiön ylle, sininen nielee harmaata, vain oksentaakseen kaiken aamun kajastuksessa.

Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.

Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.

Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.

Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.

Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.

Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.

Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.

Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.

Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.

Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.

Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.

Myrskytytölleni

Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.

Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.

Tuijotan merelle.

Kuvittelen sinua.

Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.

Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.

Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.

Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.

Tuijotan merelle ja kuvittelen sinua.

Myrskytyttöni 2

Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.

Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.

Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.

Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.

Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.

Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.

Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.

Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.

Ja yhä tulee kylmempi.

Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.

Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.

///

Osa 1 täällä.