puolimatkassa

en tiedä mitä sanoisin sinulle,
mutten osaa olla puhumattakaan.
täällä luonto puuhaa talvea.
pimeyttä on enemmän
ja hengityksen höyrystä
tietää olevansa elossa.

suojatien valkeat raidat hohtavat timantteja,
koetan varoa askelta.
puissa yhä syystanssien värit
kuin aurinko olisi roiskinut niille maaliaan
sitä samaa jota se kantaa mukanaan
horisonttiviivalla
ennen pimeyttä
joka on pidempi kuin eilen.

millaista siellä on?
muistan, mutten enää tunne.
ymmärtäminen on jokapäiväistä
aina yhtä vaikeaa.
valvon taas öitä.
kohta valkenee uusi aamu.
kuin odottaisin
vielä joskus se jättää tulematta.

tuon esiin jotain,
pohdinnasta kasvanutta
päiväkirjasta poimittua
ilman logiikkaa, satunnaistoistossa.

nahka paloi jo alkukesästä,
niska tulenpunainen ja kipeä.
matkat ovat täällä pidempiä,
on helpompaa jäädä
---
jättää yrittämättä.
ei ole paikkaa jolle nousta
katsomaan miten valtameret
puskevat toisiaan.
muistan kuinka yössä
joku pysähtyi kertomaan tarinaa
siitä kuinka kaikki alkoi
ja esi-isät söivät ihmislihaa.
on niin paljon mihin rohkeus ei riitä,
mutta ajatus vapaapudotuksesta
kasvoi elintärkeäksi.
ja siellä korkeimmalla kohdalla
tunsin kuuman kiven ja näin
rikintuoksua hohkavat lammet.
kintereilläni hiipi pilvi
utelias kuin kissanpentu, mietti kai
"kuka tuo oikein on?"
niin paljon hulluja tarinoita
joita kerron uudelleen
kai vain itseäni varten.
pelkään milloin joku sanoo
"sä oot jo kertonut ton".

minä kuolen,
huomenna tai ainakin tulevaisuudessa.
ei tätä ikuisesti jatku
eikä jatkoaikaan ole varaa.

onko siellä jotenkin erilaista?
samalla kun päivät vierivät täällä,
kulkee aika eteenpäin toisaalla.
haluan jo lähteä uudelleen,
lukea karttaa ja katsoa kompassin nuolta,
vaikken niitä ymmärrä lainkaan.
ja silti jään
kirjeitäni kirjoittamaan.

jos valoja vannoisin
omistaisin sen sinulle.
vielä tulee päivä
jona muutan maailman
vaikka sitten vain omani.
usko vain.
sanokoot narriksi
naiiviksi haihattelijaksi.
ei näin kuulu elämää viettää
yksin
peläten
enemmän kuin voin myöntää.

kerron sinulle päivän
heti kun vain pystyn.
ja kuule
tuletko silloin puolimatkaan vastaan?

Myrskytyttöni 2

Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.

Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.

Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.

Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.

Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.

Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.

Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.

Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.

Ja yhä tulee kylmempi.

Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.

Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.

///

Osa 1 täällä.

Jotta muistaisin kesän

Haluan sukeltaa syvemmälle kuin koskaan ennen. Veteen, jonka pohjaa ei näe laiturilta, sinne mitä lapsena pelkäsin. Haluan koskettaa pohjaa ja luulla hapen loppuvan, ennen kuin nousen pinnalle.

Haluan valvoa läpi yön, jona aurinko ei laske. Haluan etsiä kohdan, missä päivä vaihtuu toiseksi ja nähdä, kuinka taivas vaihtaa väriä.

Haluan kulkea luonnossa, nukkua siellä missä se on villi ja räiskyvä. Haluan nousta kallion laelle ja katsoa alas pauhaavaan koskeen. Kuvitella putoavani, koska sehän on melkein lentämistä.

Haluan nukkua taivasalla, ehkä sittenkin telttakankaan suojassa. Kuunnella tarkkaan, kuinka luonto elää yötä. Etsiä sirkkojen sirityksen, huuhkajan kutsun ja askeleet, joista en tiedä, kelle ne kuuluvat.

Haluan korviini elävää musiikkia, haluan tuntea sen rytmin ja värin, siihen kätketyn muiston. En kuitenkaan samalla lailla kun ennen, vain sen verran, että sydän sykähtää ja jää kaipaamaan.

Halun unohtaa kuluneet vuodet, taantua lapsen tasolle. Juosta ja huutaa niin, että toisia hävettää. Haluan pyöriä karusellissa ja nostaa kädet korkealle vuoristoradan huipulla. Haluan tahmata sormeni hattaralla, vaikken siitä juurikaan pidä.

Haluan etsiä oman paikkani, jostain korkealta. Jostain, minne toiset eivät katso. Jostain, missä olemassa oloni unohtuu. Kadota hetkeksi, vain hetkeksi, jonnekin kauas unieni laidalle.

Haluan nähdä uuden osan maailmaa, kokea seikkailun. Haluan maistaa eksoottista ruokaa, katsella lintuja uudessa paikassa. Unohtaa, että koti on vain muutaman pysäkin päässä.

Haluan syödä mansikoita, vadelmia, mustikoita. Maistaa ainakin sataa erilaista jäätelöä ja julkaista niistä jokaisesta kuvan sosiaaliseen mediaan. Haluan kielelleni makuja, vanhoja ja uusia, auringonmakuisia.

Haluan juoda kahvia lämpimässä, kiirettömässä aamussa. Aamussa, jossa on aurinkoa ja vain pari pilvenhattaraa. Aamussa, joka tuoksuu mahdollisuuksilta.

Haluan nähdä punaisen mökin, muistella kuluneita viittätoista vuotta sen huomassa. Se on kasvanut siinä ajassa, muuttunut, mutta niin olen minäkin. Emme ole yhdessä kuten ennen, mutta kun olemme hymyilemme toisillemme salaliittolaisten hymyä.

Haluan meren äärelle, koska se on kauneinta. Rakastan sen tuoksua, vapautta ja kuohuvia aaltoja. Haluan kahlata rantaan ja katsoa kaukaisuuteen, sinne minne silmäni eivät näe.

 
Haluan maata nurmella ja katsoa taivasta, tuntea uneliasuuden hiipivän varpaista ylöspäin. Haluan katsoa taivasta ja kuvitella, että se on jostain muualta.

Haluan nähdä sinut. Kyllä, juuri sinut joka jaksat lukea haihattelujani. Haluan tarttua sinua kädestä, viedä minne ikinä haluat oli se sitten lähellä tai kaukana. Haluan vaalia vanhaa ja luoda uutta.

Haluan vangita sateenkaaren, eritellä sen värit purkkeihin ja kokeilla niistä jokaista omalla vuorollaan. Tai ehkä kaikkea kerralla, koska sateenkaaret ovat kauneinta.

Haluan kulkea kaupungin läpi pydystämääni sateenkaareen pukeutuneena. Haluan kulkea ihmisten edessä ja osoittaa, etten häpeä vaan rakastan.

 
Haluan sulkea maailman sälekaihdinten taa, istua sohvalla ja uppoutua kerrottuihin tarinoihin. Niiden vuoksi haluan nauraa ja itkeä, elää hetken jossain muualla.

Haluan iholleni uuden muiston. Pienen palan lapsuutta, jotain mikä on osa minua. Piiloon olkavarren taa, missä se tanssii myrkylyhdyn valossa. Koska joku välittää.

Haluan juoda itseni humalaan punaviinillä ja shampanjalla. Haluan näyttää tyhmältä, koska ei se ole niin vakavaa. Haluan kulkea aamussa hoipertelevin askelin ja rakastaa kaikkea niin, että yhä aamulla sattuu.

Haluan nähdä ukkosmyrskyn. Haluan huuhtoutua kesäsateen mukana, lentää tuulessa, tanssia salamoiden kanssa ja kuvitella, että ukkosen jyrinä on lohikäärmeen karjaisu.

 
Haluan paeta saareen kaupungin edustalla. Syödä sormin samalla kun aallot lyövät rantaan, kuin leikkiin kutsuen. Haluan jäädä sinne, myöhästyä viimeisestä lautasta ja maistaa vielä kerran kesää.

Haluan todistaa pystyväni johonkin, etten jatka epäonnistujan polkua. Pursuan halua näyttää, pystyä, nousta kerrankin jonkun toisen edelle. Todistaa jotain, ennen kaikkea itselleni.

Haluan luottaa, että kesän lopussa on jotain odottamisen arvoista. Että minulla on suunnitelma, jotain mistä on hyötyä. Jotain, mikä auttaa minut kohti oikeaa suuntaa.