katsotko minua muita kauemmin
vai olenko jo niitä
joiden kasvoja ei muisteta enää huomenna
hetken mietin
ehkei ole liian myöhäistä kääntyä takaisin
sulkea käsiä taskujesi lämpöön
olla riippuvainen sen olemassa olosta
voi kuinka ajatus jo naurattaa
kenties sinulla on jo joku toinen
jota katsot silmiin, omistat lauluja
joka sinusta juopuu
...minäkin joskus
jota syleilet
vaikka koko maailma katsoo
on kauheaa miten se ei enää haittaa
nyt kun käännyn pois
reitiltä joka kerran oli tulevaisuutta
olemme yhtälö, minä sen muuttuja
sinulla edelleen samat tahdit ja sävelet
se sama voima ja elämisen riemu
minulle kuin nikotiinia
niin onnellisesti sekaisin
silloin joskus
nyt mietin
miten helppoa se onkaan
kerran mahdotonta
pää ei sumene, maailma ei avaudu
olen vain minä
suren ainoastaan ajatusta
menetettyä euforiaa
salaisuuksista juoruilevaa hymyä
ja tietoa siitä
missä kuuluu olla
en sano hyvästejä
ehkä on vielä tienristeyksiä
joissa kohtaamme
ja olemme kuin tietäisimme jotain
mitä muut eivät
eikä se ole surullista
kun hymyilen vielä kerran
suljen ympyrän
ja sitten
hymyilen sille toiselle
seuraan syysmyrskyn silmään
niin kuin sinuakin joskus
katsoin kerran taivaalle
se oli yöaikaa
mieleen nousi ajatus
tahdonko todella kantaa
tämän vihan mukanani
aina maailman äärille asti?
haluanko lähteä sen kanssa,
ikuisesti katkerana tehdystä pahasta,
viedä sen mukanani sinne
missä kaiken pitäisi olla kaunista?
onko minulla varaa huutaa syytöksiä,
kylmän pohjoisen kansalle,
siitä samasta vihasta,
jota itse olen kurkkuun asti ahdettu?
äkkiä, sydämenlyönnissä,
savu kurkussa maistuu kauniilta.
ei kaikki täällä ole rumaa.
joillain on vilpitön hymy,
aitoutta jossain siinä,
mihin vain sattumalta nähdään.
kaikkien elämä ei riipu roolista,
itselleen ja toisille.
olen sanonut, ettei minuun voi vaikutaa.
olen minä, ilman lokeroa.
mutta vasta nyt
olen ottamassa ratkaisevaa askelta
olemaan puu josta minut on veistetty.
kaadan viimeisen seinän valheelta,
siitä miten muka ollaan oikeanlaisia,
erillään valtavirrasta.
etkö sinä muka halua nähdä,
mitä kohti muut niin kovasti kiiruhtavat?
ja opin vapautumaan vihasta
ehkä vain askel kerrallaan
kunnes opin antamaan anteeksi.
nyt tajuan, että pimeys on
vain suljetuissa silmissä.
ja vaikkei tämä ole minua varten,
ei tarvitse valita ääripäiden väliltä.
keskitiellä on hyvä olla,
vaikka kultainen se on ainoastaan saduissa.
ja kun joskus lähtiessäni
käännyn katsomaan taakseni
haluan nähdä muutakin kuin
katkeranmakuisen menneisyyden,
enemmän kuin pelkät velvollisuudet,
jotka toisivat minut vierailulle,
kesäloman mittaisille
vai onko kyse sittenkin talvilomasta?
en halua lähteä vihaisena,
vain siksi, että jokin kohdallani meni väärin.
ennen viimeistä matkaa,
olen lausunut anteeksiantoni
ja sydämeni on ajatuksia kevyempi.
Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.
Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.
Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.
Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.
Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.
Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.
Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.
Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.
Ja yhä tulee kylmempi.
Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.
Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.
Viime viikkoina blokki on kiusannut kirjoittamistani. Olen ollut väsynyt ja on muutenkin ollut kaikenlaista ajateltavaa. Eipä tuosta ajattelusta paljon fiksummaksi ole tullut, mutta erään havainnon olen kyllä tehnyt tai sanottakoon, että ymmärrän paremmin jotain minkä olen tiedostanut maaliskuusta asti, siitä pitäen kun palasin yli kolmen kuukauden reissulta takaisin Suomeen.
Termi tulikin esille jo otsikossa. Ja seuraava merkintä poikkeaa hieman blogin normaalista tyylistä, kun pohdimme aihetta kotiinpaluu blues.
Siitä on puoli vuotta kun suljin oven takanani. Lähdin kotoani seikkailuun, jonka toteutumista olin odottanut joka päivä viimeisen kahden vuoden ajan. Vaikka alkupisteessa suunnitelmaa saattoi tuskin kehua vielä takuuvarmaksi, niin silti odotin sitä enemmän kuin mitään koskaan ja päivä päivältä kasvava pakkomielle, tarve, johti lopulta siihen etten halunnut päästä irti mahdollisuudesta. Kaikenlaista on tullut tehtyä, mutta kaiken aikaisemman rinnalla tämä oli paljon suurempaa ja ainutlaatuisempaa, tähän astisen elämäni parasta aikaa.
No, palasin kyllä lähtöpisteeseen mukanani enemmän muistoja ja kokemuksia kuin uskalsin odottaa. Mikään täällä ei ole muuttunut, minulla on sama elämäntilanne, samat kotikulmat, samat piirit, samaa kaikki. Ainoa, mikä muuttui on minä itse. Olen aina haaveillut, että teen tulevaisuudessa vielä jotain suurta, mutta se on saanut olla siellä, odottamassa. Nykyisyys on riittänyt, mutta tälle hetkellä kaikki tuntuu hurjan epävarmalta. Olen palannut Suomeen, mutta yhä odotan, että sydämeni palaa kotiin. Samalla mietin, onko koti enää täällä.
Omistin kaksi vuotta elämästäni unelmalle. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä minulla oli jotain, mitä ajatella. Jotain, mihin kohdistaa toiveeni ja energiani. Vaikka huonoina hetkinä pelkäsin, ettei se sittenkään toteudu. Että kyseessä on taas yksi ohimenevä haave. Siitä puhuttiin ääneen vain valituille. Siihen hetkeen asti, kunnes sain tilausvahvistuksen reitin (ostojärjestyksessä) ensimmäisistä lentolipuista. Olin todella lähdössä. Täytyin riemulla, joka ei mahtunut sisälleni kokonaan vaan se pursuili ulos niin, että jokainen lähelleni tullut sai siitä varmasti tahtomattaankin osansa. Minun ei tarvitsisi elää Pohjolan pimeää ja kylmää talvea.
Kun omistaa elämästään kaksi vuotta jollekin ja yhtäkkiä ei olekaan enää mitään, mitä katsoa tulevaisuudessa, tuntuu tyhjältä. Pelko siitä, ettei elämässä ole enää mitään odottamisen arvoista on naurettavan suuri. Kuitenkin siitä pelosta on vaikeaa päästä irti, siihen on liian helppo takertua. Sitä oppii helposti pelkäämään kaikkea. Mitä jos teen ratkaisun, joka vie minulta mahdollisuuden lähteä uuteen seikkailuun? Mitä jos odotan sitä mahdollisuutta ikuisesti, laitan koko elämäni sen varaan ja yhtäkkiä tajuan, että koko elämäni valui ohi ilman, että tein sillä mitään?
Tuntuu pakonomaiselta saada elämäänsä edes jotain, edes pienen pieni asia jota odottaa tai tekisi elämästä hieman merkityksellisempää. Pitäisikö lähteä sinne ja tuonne? Tehdä sitä ja tätä? Vai sittenkin... vaihtoehtoja tulee sitä mukaan kuin hylkään edellisen. Ja joka kerta löydän itseni saman kysymyksen ääreltä: mitä seuraavaksi tapahtuu?
Olen herännyt kaipaukseen, niin monena aamuna, etten enää jaksa laskea. Viettämäni aika maapallon tällä laidalla tuntuu ikuisuudelta, vaikka päiviä on takana vähemmän kuin niitä, jotka vietin matkallani tuntemattomassa.
Jokaisessa kappaleessa tuntuu piilevän viesti, joka viittaa menneisiin päiviin. Toistan samoja kappaleita kerrasta toiseen ja löydän niistä elämäni parhaat päivät, enkä välitä siitä, että oikeasti ne kertovan rakkaudesta ja erossa olosta. Olenhan minäkin erossa jostain, mitä rakastan.
Palatessani mikään ei ollut muuttunut. En tiedä mitä odotin. Että kaikki tuntemani olisi kääntynyt päälaelleen? Ei, kaikki oli ennallaan kuin aika olisi pysähtynyt samalla hetkellä kun lähdin pois. Tuntuu oudolta kävellä kadulla ihmisten joukossa, kun kannan sisälläni niin suurta muistojen määrää. Kukaan ei katso minua uudelleen, heille olen vain yhdet kasvot ihmisvirrassa. Heitä ei kiinnosta mitä minulle on tapahtunut, se on heidän elämänsä kannalta merkityksetöntä.
Ainoastaan lähipiiri esittää kysymyksiä, mutta heihinkään tapahtunut ei enää vaikuta. Heille minä olen kotona. Elämä jatkuu, tulee muuta. Niin pitäisi olla, mutta silti kerta toisensa jälkeen löydän itseni lukemasta vanhoja merkintöjä ja selaamasta kuvia, jotka eivät kauneudestaan huolimatta koskaan tee oikeutta todellisuudelle. Miten tästä jatketaan? Mihin olen matkalla? Mitä pitäisi tehdä, kun haluaa uuden tarkoituksen, mutta ei pysty päästämään irti menneestä? En edes halua, koska rakastan sitä liian paljon.
Olenko itsekäs? Eikö ahneudellani ole mitään rajoja? Muut tietävät vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta minä haikailen sitä mitä en saa takaisin ja uusista seikkailuista. Tämä on kyltymätöntä janoa.
Olen käynyt vastaavaa läpi ennenkin, mutta pienemmässä mittakaavassa. Ainoa lääke on luvata itselleen, että uusi tilaisuus tulee. Eikä jättää sitä pelkäksi ohimeneväksi haaveeksi vaan todella päättää, että edessä on jotain suurempaa. Odotan sitä päivää, vaikkei sille olekaan vielä paikkaa kalenterissani.
Mitä koti merkitsee? Onko se paikka, jossa voi levätä ja elää tasaisesti ennen seuraavaa seikkailua? Vai onko se tie, joka on minulle vielä tuntematon ja joka houkuttaa minua enemmän kuin osaan kertoa?
Elokuvissa aina puhutaan siitä, että joko onnistutaan tai kuollaan yrittäessä. Se on ajatus, johon haluan uskoa. Päästää irti pelostani ja jos en muuta, niin ainakin haluan yrittää loppuun asti. Se voi sattua ja olla kohtalokasta, mutta ehkä olen kuitenkin onnellisempi kaikkeni antaneena kuin siinä pisteessä, että elämäni lopussa huomaan, etten koskaan yrittänyt tarpeeksi koska pelkäsin kaatumista.
Ja vaikka minulta odotettaisiin muuta, kieltäydyn lausumasta hyvästejä. Edessäni on vain jälleennäkemisiä. Ja uutta. Ehdottomasti, varmasti uutta.
