Joskus on omituista, miten todellisuus voi vastata täydellisesti sitä, mistä unelmoi. Unelmien varassa ihminen elää, ne antavat suunnan ja ne voi suunnitella haluamallaan tavalla. Kun jokin sellainen löytää paikkansa todellisuudessa, siitä mitä oikeasti eletään ja hengitetään, vie aikansa ymmärtää sen todella olevan olemassa. Siinä kuitenkin olen, pauhaavan ja kirkkaan joen rannalla, jonka vesi likaisenakin maistuu paremmalta kuin Suomen vedenpuhdistamoiden läpi pumpattu neste milloinkaan. Vastarannalla viherkasvillisuus nousee pystysuoraa rinnettä, joki on sinisempi kuin piirroselokuvissa. Katsellessani maisemaa mietin, mitä luontoäidin päässä mahtoi liikkua muinaisina aikoina hänen askerrellessaan kyseistä maaperää. Juu, tässä nyt on tällainen kauneudellaan leukaperät maahan loksauttava maisema niin arkisesti kuin olla voi. Tuhansia vuosia myöhemmin joku vielä keksi, että paikka olisi mitä erinomainen paikka vapaana retkeilyalueena. Mikäpä siinä.
Istun kahdelle hengelle tarkoitetun säänpieksemän ja linnunulosteilla kuorutetun kupolitelan edessä enkä voi olla hymyilemättä. Teltta on imaissut sisäänsä enemmän tavaraa, mitä sen kapasiteetin voisi ikinä kuvitella olevan ja ympärillä pörrää sorsia, joille ihmisten läsnäolo on arkisempaa kuin voi leivällä. Jos paikalla onkin jokin sääntö niiden häiritsemisen suhteen, se olisi yhtä tyhjän kanssa sillä untuvaiset sorsanpojat ovat niitä jotka tässä iholle pyrkivät. Sille, että joku niiden sukulainen päätti aamusella leikkiä kukkoa ja herätti meidät kohtuuttoman aikaisin epämääräisellä rääkäisyllä, en viitsi kantaa kaunaa. Sekin vain naurattaa ja säilyy sisäpiirin vitsinä vielä pitkään.
Viereisestä leiristä saapuu luokseni rennoin askelin kanadalainen naapurimme Eddie, sulavasti kuin olisimme elinikäisiä tuttuja. Suomalaisen jäykän ja sulkeutuneen elämän parissa kasvaneelle se on outoa, sellaisella kiehtovalla tavalla. Tämä on lopullinen todiste uskolleni siitä, että jossain ihmiset ovat avoimia ja hymyilevät aidosti, eivätkä vain mielistelläkseen.
Eddie tervehtii iloisesti ja tarjoaa minulle avokadoa ja maissikeksejä. Hetken epäröin, mutta työnnän kaikki kyyniset ajatukseni syrjään. Uusi avoimuus ja luottamus vaativat vielä totuttelua, mutta tiedän etten halua olla se ainut juro ja urpo ihminen koko alueella, jossa kaikki elävät jonkin merkillisen, suorastaan yliluonnollisen yhteishengen vallassa. Kiittäen otan yhden keksin pakkauksesta ja pyöräytän sitä kypsyyden pehmittämässä avokadossa. Keksi on hauras ja se murtuu kauhaistessaan vihreää hedelmälihaa. Poimin palaset sormiini, ne ovat paksulti maustejauheen peitossa joka takertuu sormiin paksuksi kerrokseksi rasvan ja kosteuden vaikutuksesta. Avokadon neutraalius tasoittaa keksin mausteisuutta. Silti se ei maistu tunkkaiselta, keksi rapsahtelee hampaissa kevyesti eikä jätä rippeitä hampaiden väliin tai rasvaisuutta kitalaelle. Yhdistelmä on kliseisen ilmaisun mukaisesti suoraan taivaasta, maut on kuin tarkoitettu tasapainoittamaan toisiaan.
Syödessäni tuota jumalten ruokaa kuuntelen samalla ympäristöä. Jokea, lintuja, ihmisten puhetta. En usko täydellisyyteen, mutta jos uskoisin, tämä olisi sitä. Tulevaisuus näyttää valoisalta, se on epäselvä mutta se ei pelota vaan kiehtoo. Olen tyhjän päällä, edessä siintää useita polkuja enkä ole vielä varma, minkä niistä valitsen. Pelko on kuitenkin jäänyt jonnekin merien toiselle puolelle. Tuntuu, ettei sillä ole väliä minkä suunnan valitsen. Voin unohtaa kompassit ja kartat, sillä mihin ikinä päädynkin niin täällä, kaukana kaikesta mikä on tuttua, ei voi olla kuin hyviä päätöksiä.
Viime viikkoina blokki on kiusannut kirjoittamistani. Olen ollut väsynyt ja on muutenkin ollut kaikenlaista ajateltavaa. Eipä tuosta ajattelusta paljon fiksummaksi ole tullut, mutta erään havainnon olen kyllä tehnyt tai sanottakoon, että ymmärrän paremmin jotain minkä olen tiedostanut maaliskuusta asti, siitä pitäen kun palasin yli kolmen kuukauden reissulta takaisin Suomeen.
Termi tulikin esille jo otsikossa. Ja seuraava merkintä poikkeaa hieman blogin normaalista tyylistä, kun pohdimme aihetta kotiinpaluu blues.
Siitä on puoli vuotta kun suljin oven takanani. Lähdin kotoani seikkailuun, jonka toteutumista olin odottanut joka päivä viimeisen kahden vuoden ajan. Vaikka alkupisteessa suunnitelmaa saattoi tuskin kehua vielä takuuvarmaksi, niin silti odotin sitä enemmän kuin mitään koskaan ja päivä päivältä kasvava pakkomielle, tarve, johti lopulta siihen etten halunnut päästä irti mahdollisuudesta. Kaikenlaista on tullut tehtyä, mutta kaiken aikaisemman rinnalla tämä oli paljon suurempaa ja ainutlaatuisempaa, tähän astisen elämäni parasta aikaa.
No, palasin kyllä lähtöpisteeseen mukanani enemmän muistoja ja kokemuksia kuin uskalsin odottaa. Mikään täällä ei ole muuttunut, minulla on sama elämäntilanne, samat kotikulmat, samat piirit, samaa kaikki. Ainoa, mikä muuttui on minä itse. Olen aina haaveillut, että teen tulevaisuudessa vielä jotain suurta, mutta se on saanut olla siellä, odottamassa. Nykyisyys on riittänyt, mutta tälle hetkellä kaikki tuntuu hurjan epävarmalta. Olen palannut Suomeen, mutta yhä odotan, että sydämeni palaa kotiin. Samalla mietin, onko koti enää täällä.
Omistin kaksi vuotta elämästäni unelmalle. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä minulla oli jotain, mitä ajatella. Jotain, mihin kohdistaa toiveeni ja energiani. Vaikka huonoina hetkinä pelkäsin, ettei se sittenkään toteudu. Että kyseessä on taas yksi ohimenevä haave. Siitä puhuttiin ääneen vain valituille. Siihen hetkeen asti, kunnes sain tilausvahvistuksen reitin (ostojärjestyksessä) ensimmäisistä lentolipuista. Olin todella lähdössä. Täytyin riemulla, joka ei mahtunut sisälleni kokonaan vaan se pursuili ulos niin, että jokainen lähelleni tullut sai siitä varmasti tahtomattaankin osansa. Minun ei tarvitsisi elää Pohjolan pimeää ja kylmää talvea.
Kun omistaa elämästään kaksi vuotta jollekin ja yhtäkkiä ei olekaan enää mitään, mitä katsoa tulevaisuudessa, tuntuu tyhjältä. Pelko siitä, ettei elämässä ole enää mitään odottamisen arvoista on naurettavan suuri. Kuitenkin siitä pelosta on vaikeaa päästä irti, siihen on liian helppo takertua. Sitä oppii helposti pelkäämään kaikkea. Mitä jos teen ratkaisun, joka vie minulta mahdollisuuden lähteä uuteen seikkailuun? Mitä jos odotan sitä mahdollisuutta ikuisesti, laitan koko elämäni sen varaan ja yhtäkkiä tajuan, että koko elämäni valui ohi ilman, että tein sillä mitään?
Tuntuu pakonomaiselta saada elämäänsä edes jotain, edes pienen pieni asia jota odottaa tai tekisi elämästä hieman merkityksellisempää. Pitäisikö lähteä sinne ja tuonne? Tehdä sitä ja tätä? Vai sittenkin... vaihtoehtoja tulee sitä mukaan kuin hylkään edellisen. Ja joka kerta löydän itseni saman kysymyksen ääreltä: mitä seuraavaksi tapahtuu?
Olen herännyt kaipaukseen, niin monena aamuna, etten enää jaksa laskea. Viettämäni aika maapallon tällä laidalla tuntuu ikuisuudelta, vaikka päiviä on takana vähemmän kuin niitä, jotka vietin matkallani tuntemattomassa.
Jokaisessa kappaleessa tuntuu piilevän viesti, joka viittaa menneisiin päiviin. Toistan samoja kappaleita kerrasta toiseen ja löydän niistä elämäni parhaat päivät, enkä välitä siitä, että oikeasti ne kertovan rakkaudesta ja erossa olosta. Olenhan minäkin erossa jostain, mitä rakastan.
Palatessani mikään ei ollut muuttunut. En tiedä mitä odotin. Että kaikki tuntemani olisi kääntynyt päälaelleen? Ei, kaikki oli ennallaan kuin aika olisi pysähtynyt samalla hetkellä kun lähdin pois. Tuntuu oudolta kävellä kadulla ihmisten joukossa, kun kannan sisälläni niin suurta muistojen määrää. Kukaan ei katso minua uudelleen, heille olen vain yhdet kasvot ihmisvirrassa. Heitä ei kiinnosta mitä minulle on tapahtunut, se on heidän elämänsä kannalta merkityksetöntä.
Ainoastaan lähipiiri esittää kysymyksiä, mutta heihinkään tapahtunut ei enää vaikuta. Heille minä olen kotona. Elämä jatkuu, tulee muuta. Niin pitäisi olla, mutta silti kerta toisensa jälkeen löydän itseni lukemasta vanhoja merkintöjä ja selaamasta kuvia, jotka eivät kauneudestaan huolimatta koskaan tee oikeutta todellisuudelle. Miten tästä jatketaan? Mihin olen matkalla? Mitä pitäisi tehdä, kun haluaa uuden tarkoituksen, mutta ei pysty päästämään irti menneestä? En edes halua, koska rakastan sitä liian paljon.
Olenko itsekäs? Eikö ahneudellani ole mitään rajoja? Muut tietävät vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta minä haikailen sitä mitä en saa takaisin ja uusista seikkailuista. Tämä on kyltymätöntä janoa.
Olen käynyt vastaavaa läpi ennenkin, mutta pienemmässä mittakaavassa. Ainoa lääke on luvata itselleen, että uusi tilaisuus tulee. Eikä jättää sitä pelkäksi ohimeneväksi haaveeksi vaan todella päättää, että edessä on jotain suurempaa. Odotan sitä päivää, vaikkei sille olekaan vielä paikkaa kalenterissani.
Mitä koti merkitsee? Onko se paikka, jossa voi levätä ja elää tasaisesti ennen seuraavaa seikkailua? Vai onko se tie, joka on minulle vielä tuntematon ja joka houkuttaa minua enemmän kuin osaan kertoa?
Elokuvissa aina puhutaan siitä, että joko onnistutaan tai kuollaan yrittäessä. Se on ajatus, johon haluan uskoa. Päästää irti pelostani ja jos en muuta, niin ainakin haluan yrittää loppuun asti. Se voi sattua ja olla kohtalokasta, mutta ehkä olen kuitenkin onnellisempi kaikkeni antaneena kuin siinä pisteessä, että elämäni lopussa huomaan, etten koskaan yrittänyt tarpeeksi koska pelkäsin kaatumista.
Ja vaikka minulta odotettaisiin muuta, kieltäydyn lausumasta hyvästejä. Edessäni on vain jälleennäkemisiä. Ja uutta. Ehdottomasti, varmasti uutta.
