kotiinpaluu blues

Viime viikkoina blokki on kiusannut kirjoittamistani. Olen ollut väsynyt ja on muutenkin ollut kaikenlaista ajateltavaa. Eipä tuosta ajattelusta paljon fiksummaksi ole tullut, mutta erään havainnon olen kyllä tehnyt tai sanottakoon, että ymmärrän paremmin jotain minkä olen tiedostanut maaliskuusta asti, siitä pitäen kun palasin yli kolmen kuukauden reissulta takaisin Suomeen.

Termi tulikin esille jo otsikossa. Ja seuraava merkintä poikkeaa hieman blogin normaalista tyylistä, kun pohdimme aihetta kotiinpaluu blues.

©

Siitä on puoli vuotta kun suljin oven takanani. Lähdin kotoani seikkailuun, jonka toteutumista olin odottanut joka päivä viimeisen kahden vuoden ajan. Vaikka alkupisteessa suunnitelmaa saattoi tuskin kehua vielä takuuvarmaksi, niin silti odotin sitä enemmän kuin mitään koskaan ja päivä päivältä kasvava pakkomielle, tarve, johti lopulta siihen etten halunnut päästä irti mahdollisuudesta. Kaikenlaista on tullut tehtyä, mutta kaiken aikaisemman rinnalla tämä oli paljon suurempaa ja ainutlaatuisempaa, tähän astisen elämäni parasta aikaa.

No, palasin kyllä lähtöpisteeseen mukanani enemmän muistoja ja kokemuksia kuin uskalsin odottaa. Mikään täällä ei ole muuttunut, minulla on sama elämäntilanne, samat kotikulmat, samat piirit, samaa kaikki. Ainoa, mikä muuttui on minä itse. Olen aina haaveillut, että teen tulevaisuudessa vielä jotain suurta, mutta se on saanut olla siellä, odottamassa. Nykyisyys on riittänyt, mutta tälle hetkellä kaikki tuntuu hurjan epävarmalta. Olen palannut Suomeen, mutta yhä odotan, että sydämeni palaa kotiin. Samalla mietin, onko koti enää täällä.

©

Omistin kaksi vuotta elämästäni unelmalle. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä minulla oli jotain, mitä ajatella. Jotain, mihin kohdistaa toiveeni ja energiani. Vaikka huonoina hetkinä pelkäsin, ettei se sittenkään toteudu. Että kyseessä on taas yksi ohimenevä haave. Siitä puhuttiin ääneen vain valituille. Siihen hetkeen asti, kunnes sain tilausvahvistuksen reitin (ostojärjestyksessä) ensimmäisistä lentolipuista. Olin todella lähdössä. Täytyin riemulla, joka ei mahtunut sisälleni kokonaan vaan se pursuili ulos niin, että jokainen lähelleni tullut sai siitä varmasti tahtomattaankin osansa. Minun ei tarvitsisi elää Pohjolan pimeää ja kylmää talvea.

Kun omistaa elämästään kaksi vuotta jollekin ja yhtäkkiä ei olekaan enää mitään, mitä katsoa tulevaisuudessa, tuntuu tyhjältä. Pelko siitä, ettei elämässä ole enää mitään odottamisen arvoista on naurettavan suuri. Kuitenkin siitä pelosta on vaikeaa päästä irti, siihen on liian helppo takertua. Sitä oppii helposti pelkäämään kaikkea. Mitä jos teen ratkaisun, joka vie minulta mahdollisuuden lähteä uuteen seikkailuun? Mitä jos odotan sitä mahdollisuutta ikuisesti, laitan koko elämäni sen varaan ja yhtäkkiä tajuan, että koko elämäni valui ohi ilman, että tein sillä mitään?

©

Tuntuu pakonomaiselta saada elämäänsä edes jotain, edes pienen pieni asia jota odottaa tai tekisi elämästä hieman merkityksellisempää. Pitäisikö lähteä sinne ja tuonne? Tehdä sitä ja tätä? Vai sittenkin... vaihtoehtoja tulee sitä mukaan kuin hylkään edellisen. Ja joka kerta löydän itseni saman kysymyksen ääreltä: mitä seuraavaksi tapahtuu?

Olen herännyt kaipaukseen, niin monena aamuna, etten enää jaksa laskea. Viettämäni aika maapallon tällä laidalla tuntuu ikuisuudelta, vaikka päiviä on takana vähemmän kuin niitä, jotka vietin matkallani tuntemattomassa.

Jokaisessa kappaleessa tuntuu piilevän viesti, joka viittaa menneisiin päiviin. Toistan samoja kappaleita kerrasta toiseen ja löydän niistä elämäni parhaat päivät, enkä välitä siitä, että oikeasti ne kertovan rakkaudesta ja erossa olosta. Olenhan minäkin erossa jostain, mitä rakastan.

©

Palatessani mikään ei ollut muuttunut. En tiedä mitä odotin. Että kaikki tuntemani olisi kääntynyt päälaelleen? Ei, kaikki oli ennallaan kuin aika olisi pysähtynyt samalla hetkellä kun lähdin pois. Tuntuu oudolta kävellä kadulla ihmisten joukossa, kun kannan sisälläni niin suurta muistojen määrää. Kukaan ei katso minua uudelleen, heille olen vain yhdet kasvot ihmisvirrassa. Heitä ei kiinnosta mitä minulle on tapahtunut, se on heidän elämänsä kannalta merkityksetöntä.

Ainoastaan lähipiiri esittää kysymyksiä, mutta heihinkään tapahtunut ei enää vaikuta. Heille minä olen kotona. Elämä jatkuu, tulee muuta. Niin pitäisi olla, mutta silti kerta toisensa jälkeen löydän itseni lukemasta vanhoja merkintöjä ja selaamasta kuvia, jotka eivät kauneudestaan huolimatta koskaan tee oikeutta todellisuudelle. Miten tästä jatketaan? Mihin olen matkalla? Mitä pitäisi tehdä, kun haluaa uuden tarkoituksen, mutta ei pysty päästämään irti menneestä? En edes halua, koska rakastan sitä liian paljon.

Olenko itsekäs? Eikö ahneudellani ole mitään rajoja? Muut tietävät vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta minä haikailen sitä mitä en saa takaisin ja uusista seikkailuista. Tämä on kyltymätöntä janoa.

©

Olen käynyt vastaavaa läpi ennenkin, mutta pienemmässä mittakaavassa. Ainoa lääke on luvata itselleen, että uusi tilaisuus tulee. Eikä jättää sitä pelkäksi ohimeneväksi haaveeksi vaan todella päättää, että edessä on jotain suurempaa. Odotan sitä päivää, vaikkei sille olekaan vielä paikkaa kalenterissani.

Mitä koti merkitsee? Onko se paikka, jossa voi levätä ja elää tasaisesti ennen seuraavaa seikkailua? Vai onko se tie, joka on minulle vielä tuntematon ja joka houkuttaa minua enemmän kuin osaan kertoa?

Elokuvissa aina puhutaan siitä, että joko onnistutaan tai kuollaan yrittäessä. Se on ajatus, johon haluan uskoa. Päästää irti pelostani ja jos en muuta, niin ainakin haluan yrittää loppuun asti. Se voi sattua ja olla kohtalokasta, mutta ehkä olen kuitenkin onnellisempi kaikkeni antaneena kuin siinä pisteessä, että elämäni lopussa huomaan, etten koskaan yrittänyt tarpeeksi koska pelkäsin kaatumista.

Ja vaikka minulta odotettaisiin muuta, kieltäydyn lausumasta hyvästejä. Edessäni on vain jälleennäkemisiä. Ja uutta. Ehdottomasti, varmasti uutta.