Liike

Runotorstain  haaste 345: Liike


         välissämme
lauseita
        jotka eivät tavoita
katseita
               toisistaan eksyneitä
           kaipuuta
johon emme odota
      vastausta
             kokonaisia maailmoja
               kuviteltuja kilometrejä
      etäisyyttä
joka vangitsee
                 ja silti
         voin laskea
                 lyönnit rintalastasi alla
          meitä ei tarkoitettu
       olemaan
mutta silti
         seuraan sinua
                 minne tahansa johdatat
       sillä ei ole entistä
                       johon palata
vaikka et milloinkaan
                 katsoisi takaisin
      edes vahingossa
vaikka hymysi
              muuttuisi vihaksi
vaikken kuulisi
                  mitään kaunista
       vaikka luuni murtuisivat
ja ihooni jäisi merkkejä
                     pysyn lähelläsi
     vaikka sitten varjoissa
 koska -
               ei
niitä sanoja
           en lausu ääneen
mutta jos haluat
                      siirrän vuoret luoksesi
             riennän halki tulisen sateen
   jos vain pyydät
                 yksikään liike
                                 ei ole liikaa
                           paitsi ehkä se viimeinen
                   kun lopulta kuron umpeen välimatkan
                     kuljetan sormia hiuksissasi
                   ja valehtelen,
että kaikki on hyvin

Hetki

Nopea yöllinen tekele, mutta iski tarve kirjoittaa jotain pientä ennen nukkumaan menoa. Tästä siis!

Runotorstain haaste 344: Hetki


                on niin kovasti kaikkea
                              mikä mahtuu
          sekunnin pyörähdykseen
                          kahden junavuoron väliin
                     kuun ja auringon vuoronvaihtoon
          kaikkialla on railoja
                       elämän tallelokeroita
                 hetkien piilopaikkoja
                            surua, kyyneleitä
                        niitä jotka kuivuivat
                                    painuivat ihohuokosiin
                naurua, riemua
                      nykiviä suunpieliä
          mikä silloin mahtoi olla
                     niin kovin ihmeellistä
                vuodenaikojen kiertokulkua
                         kukin omalla paikallaan
                                   vuosia
                                      jotka eivät pysyneet
                 ne ovat nyt tuolla
                               siellä missä
                           menneisyyttä rakennetaan
            eikä mikään enää
                              niitä tavoita
                                  kysyvät
                                   mistä tuntee ikuisuuden
                             sehän on vain
                                            hetki
                                   menneisyydestä katsottuna

Kulmia

Viime päivät ovat menneet nanowrimon parissa, joten ei oikein ole syntynyt mitään mitä tänne haluaisin julkaista. Tänään nanon kirjoittaminen ei ole vielä oikein maistunut, joten päätin kyhäistä jotain runotorstain uusimpaan haasteeseen ettei putki katkea.

En yleensä jaksa selitellä kirjoittamisiani sen enempää, mutta tämä haaste osoittautui todella vaikeaksi ja kirjoitin monia raakileita, ennen kuin sain nyhdettyä itsestäni mitään julkaisukelpoista. Ei tämäkään mikään mestariteos ole, mutta menkööt nyt kuitenkin.

Eli runotorstain haaste 343: Kulma


enkelinihoa
         kuin hyttysverkkoa
     sen alla
niin tavattomasti kulmia
          liitoskohtia
               ihmispalapelissä
        lapaluut
 siipien riekaleita
        irvikuvia kauneudesta
                        katoavaisuutta
     sylissä haurasta
          särkyy jo hipaisusta
   ja on vain
käsistä valuvia kulmia
         paloja
  jotka eivät sovi yhteen

Aamiainen

Runotorstain haaste 342: Ruoka

olen kattanut aamiaisen
kupeista ja kulhoista
katsovat nipsut ja hemulit
kahvi on liian vahvaa
sellaisena sinä siitä pidät
tummana ja kitkeränä
minä juon omani maidolla
sämpylät ovat uuninlämpöisiä
siemenettömiä
sellaisena sinä niistä pidät
voi sulaa kultalammikoksi
minulle kasviksia ja juustoa
sinulle savukalkkunaa
ja keitettyä kananmunaa,
keskeltä pehmeää
sellaisena sinä niistä pidät
lasissa appelsiinimehua
kuin sulaa aurinkoa
ja lautasen vierellä omena
samanlainen kuin siinä sadussa
sellaisena minä sen tarjoan
ja hymyilen
kun pala jää kurkkuun

Tuoksu

Hyvä kirja ei ole vain sen sisällä kerrottu tarina. Ulkoasu kertoo paljon, väreillä ja kirjasinten tyypillä, koolla ja muodolla. Onko kiehkuraa vai ollaanko jämäkästi suorassa viivassa.

Pitelen kirjaa käsissäni, kynnet naputtavat rytmiä. Tuttuja nousuja ja laskuja, mutta ääni ei noudata kaavaa vaan myötäilee kannen materiaalia. Jossain siellä välissä piileskelee tuoksu, väijyy suljettujen sivujen välissä kuin leopardi. Ensin näkee pelkkää savannia, sitten yhtäkkiä siinä on mukana täplää, ruusukekuvioita ja väriskaaloja.
Avaan kirjan keskeltä, satunnaisesta kohdasta, kasvoni vain muutamaa senttiä kirjainvilinän yläpuolella. Vedän syvään henkeä, tuoksu puskee päälle. Se on kirjaa, painomustetta, paperiksi veistettyä puuta ja sidosaineita. Ja se on kaikkialla, pyörähtelee onteloissa ja tuntuu hyvältä, koska se on lähtöisin jostain rakkaasta. Annan sen vyöryä ja tehdä valloitustaan. Sen haluaa liittää osaksi tarinaa. Mitä voimakkaampi ja kutkuttavampi tuoksu on sitä enemmän odottaa myös tarinalta.

Tuoksu juovuttaa minut, hengitän sitä ahnaasti kuin se olisi sormien välissä hehkuva savuke. Mielihyvä on melkein psykedeelistä, ehkä tämä onkin trippi. Makea, puinen tuoksu opastaa minua. Vie pois omista ympyröistä ja siirtää jonnekin toisaalle. Ihmemaahan, johonkin jonka ottaisi omakseen paljon mieluummin kuin sen, mihin on tyytyminen.

Kontakteja

I

Harmaassa syyspäivässä ne ovat kuin huutomerkki. Alleviivaus, joka osoittaa ettei kaikki ole niin alakuloista mitä luonto antaa ymmärtää. Pari vaaleanpunaisia kumisaappaita. Seuraan niiden kulkua, joustavia askeleita jotka ovat kuin hyppyjä jotka ponkaisevat vauhtia autuuden trampoliinilta. Yritän nostaa katsetta ylöspäin, mutta ujostuttaa liikaa. Suora katsekontakti puolitoistametriä saappaiden yläpuolella tapittaviin silmiin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Katseen kuvastava riemu tuntuu omalle mielelleni omituiselta, olen kai omaksunut liikaa teräksensävyisiä sadepäiviä ja petollista mustaa jäätä asfaltilta.

Rohkaisen mieleni. Pystyn tähän. Katson. Ja samassa vatsa heittää kuperkeikkaa ja supistelee, jotain oudon lämmintä poreilee siellä pohjalla. Mistä hän on tullut? Pelkkää olemisen riemua on niin paljon, että se tuntuu vyöryvän päälleni. Yritän kerätä niitä kaikkia palasia ja sijoittaa niitä johonkin, mutta sitä kaikkea kaunista on niin paljon etten tiedä mihin sen laittaisin. Kasvojen hymy on aito ja vilpitön, niin voimakas että se säikäyttää mieleni valtaistuimella laiskottelevan pessimismin henkihieveriin asti. Vallankaappaus tapahtuu. Vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat aivoissani ja nostavat kantajansa istuimelle. Uskallan hymyillä, se on varovasti suunpieliä ylöspäin nykivä liike jonka en salli paljastaa hammasriviä.

Hänen puhuessaan jostain rakkaasta ja ainutlaatuisesta, tunteita on kaikkialla. Silmissä, hymyssä ja käsissä, jotka ojentavat onnen hitusia kaikkialle ympärille. Niitä on jopa vaaleanpunaisissa kumisaappaissa, jotka nytkähtelevät riemua joka ei ihan koko voimallaan henno näyttäytyä. Hän katsoo minua alaviistosta, mutta silti tunnen olevani pieni ja alistuva. Syntyy sellainen hölmö ajatus, että olen turvassa ja voin nauraa silmät tuikkien ilman, että jotain menee pieleen. Moinen luonnollisuus on minulle luonnotonta. Kieli joka tavallisesti pysyy visusti lepopaikallaan hampaiden pakkopaidassa huulten tiiviin muurin takana poukkoilee nyt ylös alas. Sanoja tapailen, yhdistäen jotain minkä toivon olevan hauskaa. Luulisi, että moinen osoitus siitä, että elän saisi minut tärisemään, mutta ihoni on lämmin ja jos kädet liikkuvatkin, ne ovat vain liian täynnä elämää jäädäkseen paikoilleen.

Hän jatkaa matkaa, levittämään tuota merkillistä iloa jota hän kantaa mukanaan kuin talismaania jonnekin muualle. Vaikka haluaisin sanoa jotain, mikä venyttäisi keskustelua vielä hetken, en rohkene. Olisi liian itsekästä pitää se kaikki itselläni. Katson miten vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat poispäin ja huomaan hymyileväni edelleen. Hymyn tietää olevan aito, kun poskipäät eivät kipeydy. Ilon tomu on harteillani keijupölynä vielä pitkään sen jälkeen, kun vaaleanpunaiset kumisaappaat ovat poistuneet näköpiiristäni.

II

Seison ihmisten takana, yritän samaan aikaan sulautua osaksi joukkoa ja olla jotain erityistä. Ihmiset kulkevat ohi, puhuvat, eivät katso kahdesti. Olen jäänyt paikalleni magneettisessa vetovoimassa, sydän lyö ja kieli kuivuu kiinni kitalakeen. Kukaan ei ole antanut syntyessä ohjeita näihin tilanteiseen. Vai olenko minä ainut, joka jäi ilman selkänikamiin asennettua ohjelmistoa?

Kuinka toiveet toteutetaan? Onko jossain irtoripsiä tai tähdenlentoja? Mitä vain, mikä tekee ihmeistä totta. Riittäkö, jos vain toistan sitä tarpeeksi monta kertaa?

Silloin hän hymyilee, nostaa käden tervehdykseen. Tuntuu omituiselta, vuosia nuoremmalta. Vasta-alkajalta naiseuden, korkokenkien ja hienojen hajuvesien viidakossa. Sallin itseni lähettää hymyn takaisin, sanoa sen mikä vielä henkäys sitten oli jumissa kurkussa. Hän sallii minulle halauksen. Hassua miten sen toivoisi kestävän kauemmin, mutta silti siinä lämmössä ehtii ajatella kaikenlaista. Liikerataa, hengitystä, sängen raapaisua omalla iholla, kihelmöintiä vatsassa. Sitä, miten lähellä toinen on. Kosketettavissa. Kaikkea sitä mikä siinä kämmenen alla elää, liikkuu, muuttuu. Koko ajan.

Hän kysyy onko kaikki hyvin. Ei mitä kuuluu, miten voin, ei perinteisillä lauseilla. Kuin olisi jotain syytä huolehtia, jokin varjo kasvoilla tai pelko silmäkulmassa. Mutta ei, jos minulla jotain huolehdittavaa onkin en siinä hetkessä muista sitä. Kaikki mikä maailmassa on pahaa, sulkeutuu tämän kuvan ulkopuolelle. Vastaan myöntävästi. Täydennän sitä. Kaikki on loistavasti.

Haluaisin jäädä vielä siihen, mutta hänen on mentävä. En halua takertua, en halua olla syyllinen kireälle venyneisiin aikatauluihin ja myöhästelyihin. Hymyilen vielä pitkään. Vaikka jalkani vievät eteenpäin, ajatukseni ovat unohtuneet menneisyyteen. Muisto on kuin suojakilpi, se viipyilee ylläni ja antaa maailman olla vielä hetken virheetön. Vielä hetken voin olla varma, ettei mikään satuta minua.

Läpinäkyvä

Runotorstain haaste 341: Läpinäkyvä

kuvittele lasipalloa
joka on sisältä kirkasta vettä
ja ikuista lumisadetta
kuvittele sadepisaroita
niitä jotka tulevat kaukaa
kohti tuntematonta
kuvittele viinipulloa
sen luomaa vääristymää
ja kaikkea sitä vihreää
kuvitteletko?
oletko siellä?

läpinäkyvästä
on vain askel
näkymättömäksi

Ajatuksia kirjasta: Piin elämä

Sanottakoon ensin, että tämä ei ole arvostelu. Jos tämä pitäisi johonkin ryhmään luokitella, sanoisin tätä vapaamuotoiseksi esseeksi johon sekoittuu tajunnanvirta. En pyri tietoisesti spoilaamaan tai olemaan spoilaamatta, mutta varmasti yksityiskohtia juonesta on tekstin sekaan väkisinkin päätynyt. Tekstissä voi olla piirteitä, jotka saavat sen kuulostamaan arvostelulta. Mutta jottei tästä ”johdannosta” tulisi puuduttavan pitkä, sanottakoon lyhyesti, että perehdyn asioihin jotka itselleni nousivat lukijana esiin, enkä yritä keksiä väkisin jotain sanottavaa rakenteesta, tyylistä, kirjailijasta sun muista seikoista. Tämä teksti syntyi inspiraatiosta. Fiktiivisessä kirjoittamisessa se merkitsee ideaa, joka on pakko saada ulos päästä ja antaa virrata sormien kautta paperille (joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti, jos kirjoittaa koneella). Tämä teksti syntyi samanlaisesta, piinavasta joukosta ajatuksia, jotka vaativat päästä ulos pääni sisältä.

Kuva täältä

Luin Piin elämän ensimmäisen kerran vajaat kaksi vuotta sitten lomallani Bagkokissa, jonka jälkeen Suomeen palattuani kiiruhdin katsomaan elokuvaversiota. Palataan kuitenkin hetkeksi tuohon ensimmäiseen lukukokemukseen Thaimaan auringon alla. Liioittelematta voin sanoa, että päivät joina kirjaa luin en meinannut päästä edes uima-altaaseen pulikoimaan, niin perusteellisesti kirja oli liimannut minut penkkiin vaikken tavallisesti viihdy pitkiä aikoja pakahduttavassa auringon paisteessa vaan olen enemmänkin vesipeto. Kirja nauratti, itketti, hämmästytti… lyhyesti sanottuna lumosi minut. Se oli uskomaton kuin mikä tahansa satu, mutta jollain merkillisellä tavalla kirjailija Yann Martel sai minut uskomaan jokaisen kirjoittamansa sanan.

Se ehkä kirjassa on kaikkein erikoisinta. Vaikka Martel kirjoittaa mahdottomia asioita, niihin vain tahtoo uskoa. Lukijana sitä pudistelee välillä päätään ja miettii, ettei noin voi tapahtua eikä päähenkilöllä todellisuudessa olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä. Silti, kun lukijalle kirjan lopussa tarjotaan vaihtoehtoista totuutta joka on brutaali ja vastenmielinen, ei hän enää halua sitä. Lukija haluaa sen tarinan, mikä on kestänyt koko kirjan läpi, koska Martel on saanut lukijansa vakuuttumaan. Vaikka totuus olisi muualla, lukija haluaa uskoa siihen ihmeelliseen tarinaan. Kyllä, se on taianomaisempi, mutta ruusuista sekään ei missään nimessä ole vaan kärsimystä ja elämästä kamppailua.

Kuva täältä

Jos kuulee tarinan tiivistettynä ilman yksityiskohtia, sitä voisi erehtyä luulemaan huviretkeksi kauniissa, merellisissä maisemissa ylipainoisen kotikissan kanssa. Toki tarinassa on myös kauneutta, mutta se ei ole niin yksiselitteistä. Tarina on tietyllä tasolla raadollisen todellinen. Tästä päästään siihen kokemukseen, jonka koin elokuvateatterissa katsoessani leffaversiota. Painotetaan nyt, että tuosta on aika lähes kaksi vuotta ja saatan hyvin muistaa useita asioita väärin. Mutta, elokuva ei vanginnut tarinan perimmäistä ideaa lainkaan samalla tavalla kuin kirja. Elokuvaa ja kirjaa tulee tietysti aina tarkastella erikseen, mutta elokuva ei vain herättänyt niin voimakkaita tunteita kuin kirja. Se oli erikoisefektien juhlaa, kauniisti toteutettu ja hyvä elokuva. Mutta vain ja ainoastaan hyvä. Toki päähenkilöllä oli rankkaa myös elokuvassa, mutta kamppailu elämästä ei ollut läheskään yhtä armotonta kuin kirjassa ja sitä oli kaunisteltu runsaalla kädellä. Richard Parker säilyttää uhkaavuutensa läpi koko kirjan ja se on loppuun asti peto, vaikka alistuukin sen ja Piin muodostaman parivaljakon omega-yksilöksi Piin ollessa alfa. Kirjassa Pii tekee epätoivoisia ratkaisuja ja se mikä on valkokankaalla koomista, on kirjan sivuilla ahdistavaa ja vastenmielistä. Elokuva romantisoi paljon, kun taas kirja on välillä niin raskasta epätoivoa että tekisi mieli heittää se seinään. Ja silti lukemista vain jatkaa.

Kirjassa Piin avaimia selviytymiseen ovat hänen eläintarhassa kasvaneena keräämänsä tieto (kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia faktatietoja eri eläinlajeista!) ja hänen uskontonsa. En muista miten Piin uskoa elokuvassa käsiteltiin, mutta kirjassa se on yksi päähenkilön mielenkiintoisempia ominaisuuksia ja on jatkuvasti läsnä. Olen itse ateisti, mutta se ei vähennä uteliaisuuttani erilaisia uskontoja kohtaan. Pii itse on hindu, kristitty ja muslimi ja tämähän ei suinkaan ole kaikkien mielestä ihan okei. Ajatus tuntuu hullunkuriselta, mutta toisaalta… miksei? Jos ihminen on vapaa valitsemaan uskontonsa ja löytää tarvitsemansa avun ja tiedon useammasta eri lähteestä, niin voiko häntä siitä loppujen lopuksi tuomita? Näiden kahden äärimmäisen mielenkiintoisen piirteen lisäksi (tai kokonaan tilalla?) elokuvassa Piillä on ihastus, jonka hän jättää taakseen Intiaan ja jonka muistosta hän saa voimaa matkalleen. Pidän romantiikasta, ei käy kieltäminen, mutta aina ja kaikkialla? Ei. Tässäkin tapauksessa ratkaisu tuntuu jokseenkin kliseeltä. Ratkaisuhan se on tietysti tämäkin, se osa Ang Leen versiota tarinasta. Minulle tarina toimi kuitenkin paremmin ilman romantiikkaa.

Richard Parker koko komeudessaan! Kuva täältä.

Kuten jo sanoin, Richard Parker säilyttää asemansa petona kirjan loppuun asti. Pii onnistuu kovan työn ja useiden yritysten jälkeen tekemään itsestään alfan yli 200 kiloisen bengalintiikerin silmissä, mutta siitä huolimatta Richard Parker on edelleen arvaamaton ja mahdollisuus sen hyökkäämisestä on olemassa, vaikkei olekaan todennäköinen. Pii pitää Richard Parkeria lopussa selviytymisensä avaimena ja motivoijana ja pettyy, kun Richard Parker kirjan lopussa kaksikon rantauduttua Meksikoon kävelee pois katsomatta taakseen. Kuin merellä vietettyjä päiviä ei olisi koskaan ollutkaan. Richard Parker on viimeiseen asti villieläin, eikä Piin lemmikkikissa.

Piin elämä on kaunis kirja, kuten elokuvakin, mutta täysin eri ansioilla. Siinä missä elokuva painottuu enemmän matkaan ja sen ihmeisiin, on kirja tarina selviytymisestä ja siihen vaadittavasta sisusta. Se on täynnä elämää, jossa kuitenkin välillä roikutaan kiinni vain sormenpäiden varassa.

Peto

Runotorstain kuvahaasteeseen. Osa inspiraatiosta ammentui myös Life of Pi:stä (siitä kirjasta!).

syksy on kissaneläin
kirjavaturkkinen, auringonsävyinen
sumusilmäinen, vikkeläjalkainen
sylissä lämmin ja hyrisevä
mutta vain halutessaan
kyllä pedon jokainen tunnistaa
se liikkuu hiipien
pehmein kissantassuin
jäljissänsä routaa
hiljaa hengitellen
viiksien värähtelystä
nousee viima
ja kynsien hopeassa
se kantaa jäätä
katse on terästä ja myrskyä
petoeläimen traditiota
eikä sitä edes huomaa
ennen hyökkäystä
ja ihon alle leviävää jäätä

Naarasolentoja

Pitkästä aikaa päätin kirjoittaa Runostorstain haasteeseen. Tämä syntyi haasteesta 339: muotoilu.

katson peilikuvaa
siinä kajaltahrojen toisella puolella
kallistan kasvoja
vain pieni liike niskassa
kokonaan uusi muoto kaulalle
sormet taipuvat pitkälle
peukalo lepää kämmenselällä
nostan kädet
kurotan jotain mitä ei ole
luut liikahtelevat
persikanpehmeän kuoren alla
kuuluu paukahduksia
katseella kiire
nähdä koko maailma kerralla
hiuksissa satatuhatta volttia
ainakin
ei mausteilla ja kukilla elämää luoda
täytyy sekoittaa verta ja luuta
silmämunia ja kynsinauhoja
sitä mikä löytyy sieraimesta
yltäkyllin voimaa
suunnattomasti r-sanaa
ehkä liikaa lausuttua
kourallinen virheitä
ja vielä toinen harhaluuloja
niistä saadaan jumalattaria
katuhuoria, pirttihirmuja
lapsenkasvoisia enkeleitä
sekä muita naarasolentoja

Minulla on tarina

Olipa kerran… se on hyvä tapa aloittaa tarina vai mitä? Tuskin muuten niin monet tarinat alkaisivat juuri niillä sanoilla. Kaikki on joskus ollut ja vaikkei olisitkaan, on kertojan helppo vakuutta yleisölleen muuta, kun hän heti alussa sanoo näin. Onko sillä väliä mikä on ollut ja mikä ei? Tärkeintä on tarina, vain se merkitsee kuulijalle jotain. Kertoja on eri asia, hänen suhteensa tarinaan riippuu paljon siitä mikä on hänen osansa siinä. Onko se hänen itsensä sepittämää, kuulopuhetta tai jotain, minkä hän on itse nähnyt ja kokenut?

Minulla on tarina, useampikin. Meillä kaikilla on. Nyt kuitenkin kerron vain yhden ja se on totta. Sinulla on kuitenkin oikeus päättää, uskotko siihen. En vaadi sitä sinulta, se on oma päätöksesi. Toivon kuitenkin, että haluat kuulla tarinani.

Ehkä tämä on rakkaustarina. Ei, ei se ole, huutaa joku takarivissä. Minulle se on, koska en ole koskaan rakastunut mitään yhtä paljon. Osaat ehkä kuvitella sen tunteen kun mikään ei voi tulla sinun ja suuren rakkautesi väliin tai jos voikin, ei se sinua voi pidättää. Ei ole liioiteltua sanoa, että on valmis kulkemaan rakkauden takia kilometrejä toisensa jälkeen. Olen sen itse tehnyt enkä kadu yhtäkään askelta. Koskaan en ole katunut, enkä anna itseni katua jatkossakaan. Jos huomaisin tuntevani jotain sellaista, pysähtyisin ja vaihtaisin nopeasti suuntaa. Silloin tietäisin, että rakkaus on kulunut loppuun.

Mutta ei sen rakkauden tarvitse olla niin vakavaa. Koko tuo puhki kulutettu sana on sellainen, joka pitäisi yhdistää iloon ja onnellisiin aikoihin. Minulla niitä on, ihoon painuneita merkkejä, hologrammeja aivoissa, pikseleitä valokuvissa ja pieniä aarteita salaisessa paikassa. Tai ehkei niinkään salaisessa, mutta kuulostahan se noin paljon jännittävämmältä. Kuitenkin varmassa paikassa.

Rakastan monia asioita. Käsi sydäntä tunnustellen voin sanoa rakastavani kylmää asfalttia, siniseksi jäätyneitä sormia ja väsymystä raajoissa. Kun kuvittelen eteeni kylmänhuurteisen kadun, peitot joihin on takertunut syyslehtiä ja kahvin lämmittämän termospullon, yhdistän kuvaan naurun ja jännityksen, joka nousee valtapohjalta asti ja on niin vahva, että sattuu. Oksettaa, maa keinuu jalkojen alla osaamatta asettua oikein. Janoan oikeaa perspektiiviä, haluan jalkani oikeaan kohtaan lattiassa aivan kuin ne olisivat yhteen tarkoitetut osat palapeliä. Ja vaikka joskus luulen, ettei sillä ole niin väliä, huomaan kerran toisensa jälkeen olleeni väärässä. Se on sieluni nektariini, huumetta ja lankeemusta, joka viettelee minut aina uudelleen. Himoitsen sielulla ja ruumiilla, eikä rajojeni koettelu ole ongelma.

Seison pimeydessä, sen viimeisessä henkäyksessä. Kuulen rummut vain hetkeä ennen kuin mustuus särkyy ja murenee valosateen tieltä. Valojen, jotka ovat voimakkaat ja armottomat, mutta silti niin rakkaat. Joka kerta ne ovat kuin lämmin halaus joka toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Joskus sanon, ettei se ole niin tärkeää. En usko, että voisin koskaan lausua räikeämpää valhetta. Erossa oloon tottuu, haavat kuroutuvat umpeen ja paranevat. Mieli täyttyy jollain muulla ja unohtaa, miksi rakastaa niitä silmiä polttavia valoja niin paljon. Ja aina kun palaan mietin, miksi olin niin kauan poissa?

Ehken vain osaa olla uskollinen. Kun jostain on tullut vakaata ja turvallista, mieleni kaipaa jännitystä ja uusia haasteita. Siksi poistun hetkeksi sieltä, missä kaikki on niin kovin tuttua ja kaunista. Paikasta, jossa tiedän värien paikat, tunnen oikeat askelkuviot ja näen tähtisumut pääni yläpuolella. Tämä on koti, mutta ihoni alla elää jokin vahva mikä kaipaa seikkailuun jonnekin kauas tuntemattomaan. Polulle, jolle en ole vielä jälkiäni jättänyt.

Se että lähden nyt ei tarkoita, etten vielä joskus palaisi. Tämä on jotain kaunista, enkä usko tarinan olevan vielä minun osaltani loppuun kirjoitettu. Jonain päivänä tulen takaisin ja olen valmis kieppumaan siinä samassa myrskyssä, jonka silmässä minulla on aina niin valtavan hyvä olla.

Ja silloin tarinani jatkuu.

Vivica

A/N: Inspiraatio iski, siksi tällanen pieni hahmon kuvailu harjoitus tai joku sellainen.

 ***

Vivican olemuksessa on jotain, mikä saa hänet näyttämään pienemmältä mitä hän todellisuudessa on. Hän ei ole poikkeuksellisen laiha tai lyhyt, eikä edes sellainen vetäytyvä hiirulaisluonne, joka yrittää tekeytyä mahdollisimman pieneksi väistääkseen ihmisten katseet. Hän hymyilee paljon ja kädet muodostavat sanoja kilpaa huulten kanssa, piirtävät laajoja kaaria ja elehtivät vilkkaasti kuin havainnollistaakseen jotain, jonka kuvaamiseen sanat eivät riitä.

Ehkä se mikä tekee hänestä niin pienen on hänen tapansa pukeutua. Vivican ulkoinen olemus kertoo rakkaudesta lämpöön ja mukavuuteen. Hänen kerrospukeutumisensa ei ole kömpelöä pakon sanelemaa rutiinia, jonka kylmät tuulet tuovat mukanaan maapallon tälle laidalle kuukausien kuluessa kohti vuoden loppua. Hänen vaateensa ovat aina numeron tai kaksi liian suuria, riippuen siitä mihin kohtaan vaatekerrosta niiden on tarkoitus sijoittua. Ylipitkä neule pistää esiin vuosien pehmeäksi kuluttaman nahkatakin alta, se roikkuu polvissa asti ja sen sävyt ovat kuin ruska niissä kauniissa valokuvissa, joille oman kotiseudun puiden syysasut eivät vedä vertoja. Hänen kaulaliinansa on paksu ja niin pitkä, että sellaista tuskin voi löytää mistä tahansa vaatekaupasta vaan on todennäköisesti syntynyt Vivican omien tai jonkun sukulaisen käsien kautta. Vaikka kaulaliina on kiedottu kahdesti kaulan ympäri, sen reunat hipovat silti maata keräten mukaansa kurapaakkuja ja syyslehtiä. Kaulan ympäri kulkeva kaistale peittää osan Vivican suuta ja muuttaa hänen sanansa pehmeäksi muminaksi, josta on vaikea saada selvää aivan kuin se olisi jonkin kaukaisen galaksin tuntematonta kieltä.

Vivican jaloissa on säärystimet, jotka ovat räikeästi eriparia, mutta hän saa ne näyttämään täysin luonnollisilta, siltä kuin ne olisi tarkoitettu yhteen. Käsissään hänellä on värikkäät lapaset, jotka pysyvät toisissaan kiinni pitkällä villalangalla. Ne ovat erottamattomat, ikuisesti yhteensolmitut. Jos toinen lapasista katoaa, toinen katoaa sen mukana. Kun talven edetessä kadut ja puistot täyttyvät yksinäisistä, kadonneista lapasista ainakin ne pysyvät yhdessä. Kukaan ei halua kadota yksin. Vivica tietää sen ja ehkä siksi häntä helpottaa ajatus, että kadonneella lapasella olisi oma pari seuranaan jos jonain onnettomana päivänä ne unohtuisivat linja-auton takapenkille tai putoaisivat rapaiseen maahan.

Vivica on vetänyt päähänsä hupun, jonka alta sojottaa esiin likaisenvaaleita hiussuortuvia. Osa niistä riippuu kasvoilla, satunnaisina verhoina silmien edessä. Ne silmät, on vaikeaa sanoa mitä väriä ne ovat. Tuntuu, ettei koskaan ole tilaisuutta katsoa tarpeeksi pitkään ja tehdä lopullista päätöstä. Niissä on syyssateiden harmaus, viimeisten kesälehtien vihreä ja sininen pilkahdus, jonka voi erottaa aurinkoisena päivänä jään pinnasta. Niissä on syvyyttä, aivan kuin niiden kautta voisi todella kadota satujen ihmemaailmoihin. Ehkä jos katsoisin tarpeeksi pitkään, voisin löytää sen oikean tähden, joka opastaisi sinne missä kenenkään ei tarvitse kasvaa aikuiseksi.

Ripaus rakkautta, hitunen hulluutta

A/N: Tämä tuli rustattua omaelämäkirjoittamisen kotitehtävänä. Tyylilaji oli vapaa, kunhan jonkinlainen yhteys omiin kokemuksiin säilyi. Yritin aluksi kirjoittaa selkeällä tyylillä, mutten nauttinut siitä ja lopputulos oli jotain kammottavaa. Niinpä aloitin alusta ja kokeilin hieman runollisempaa tyyliä, joka ei väännä kaikkea rautalangasta ja on ehdottomasti minulle omempi tyyli. Ihanalle Roxxilleni kiitos palautteesta ja korjausehdotuksista, meikää sopii tulla nykäisemään hihasta ja lyömään jos tekstissä jokin vielä tökkii.

***

Tasainen piipitys rikkoo unen. Se voimistuu, muuttuu vaativaksi ja tuntuu tekevän majan tärykalvojen viereen ja jäävän sinne jyskyttämään. Luomet ovat liimaantuneet toisiinsa unihiekasta ja rähmästä. Haukotus venyttää suunpieliä, sattuukin hieman. Vartti, viisi minuuttia, edes hetki. Kunhan ei vielä tarvitsisi päästää irti unesta, siitä tunteesta kuin lipuisi avaruudessa tähtien keskellä.

Jostain ympyrää juoksevien ajatusten keskeltä nousee esille jotain, se on selkeää ja lähettää sähkövoltteja koko kehoon. Räpäytän silmiäni ja sen räpäyksen aikana olen herännyt. Aamu juoksee jo eteenpäin, minunkin pitäisi. Täytyy etsiä sukat jalkaan ja pukea paita oikeinpäin päälle, ehtiä junaan. Kaikki aamutoimet ovat kuin esteitä, joiden yli minun täytyy kompuroida väsyneillä raajoilla päästäkseni tavoitteeseeni.

Sanoista kliseisin ja kulutetuin on omiaan kuvaamaan tuota päivää: rakkaus. Jokainen tuntee sen joskus, jollain tapaa. Vaikka vain kevyenä sipaisuna kielen päällä kun juo oikeanlaista kahvia, rakkaus lipuu siinä kielellä kun neste valuu kohti kurkkua ja sitä kautta vatsaa lämmittämään. Mutten ole täällä puhumassa kahvista, vaikka sen mausta pidänkin. Tänä aamuna on kyse jostain suuremmasta, sellaisesta mihin saatetaan yhdistää myös sanat pakkomielle ja hulluus.

Olen lähdössä Lappiin, keskelle tuntureita ja revontulia. Jos haluat tarkemmin määritellyn sijainnin kartalta, katso sinne missä lukee Levi. Hetkinen, pitäisikö sittenkin etsiä sanaa Kittilä? Tai Sirkka, mutta lukeeko pienen kyläpahasen nimi edes kartalla? Levihän on vain itse tunturi, mutta miksi kaikki käyttävät sitä nimeä myös alueesta tunturin ympärillä? Huomaan joutuneeni kolmen nimen saartamaksi, enkä ole lainkaan varma mitä tulisi käyttää. Pidän kuitenkin eniten sanasta Levi, joten pysyttelen siinä. Pahoittelen, jos käyttämäni sana ei ole oikea.

En ota mukaani suksia tai mitään, mitä pohjoiseen matkaava tavallisesti pakkaisi mukaansa. Vain pieni kassillinen pakollista tavaraa, sellaista joita ilman nainen ei normaalistikaan kotoaan poistu. En etsi lumista maisemaa tai täydellistä hiihtolatua, olen laskenut viettäväni perillä aikaa viisitoista tuntia. Lähden vain, koska olen yllytyshullu ja täynnä jotain käsittämätöntä tunnetta, jota uskallan näin meidän kesken kutsua rakkaudeksi. Lähden nähdäkseni puolentoista tunnin keikan, jota todistan kolmessa muussakin Suomen kaupungissa saman kiertueen aikana. Silti, vaikka kappaleiden nimet ja järjestys ovat samat jokaisena iltana jokin muuttuu joka kerta. Kaikki se, mitä lavalla tapahtuu ei noudata mitään tiettyä kaavaa. Joku nauraa odottamatta, joku katsoo yleisöön ja suoraan minua silmiin. Yhdeksäänkymmeneen minuuttiin mahtuu paljon niin pieniä kuin isoja asioita. Enkä minä vaihtaisi niistä mitään pois, enkä kadu yhtäkään senttiä jonka intohimoisuuteni on minulle maksanut.

Kuljen ympyrää kahvikupin kanssa, yritän löytää ajatuksille oikeita lokeroita. Anteeksi, puhun taas kahvista. Sisälleni hiipii kauhu, aikataulu on kuin äärimmilleen venytetty kumilenkki. Yksikin virheliike ja se katkeaa, voin jo kuvitella miten lenkin katkeava pää viiltää kipeästi kämmensyrjää. Jossain kaiken sen kasvavan jännityksen alla on kuitenkin ilo, joka poreilee ja kuplii suonissa.

Haluaisin hyppiä, leijua muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella, mutta väsymys on liimannut jalkani lattiaan. Katson hieman yläviistoon, ystäväni tihrusilmiin. Kaikessa siinä aamun jännityksessä ja innossa arvostan eniten sitä, etten ole matkallani yksin. Minulla on ystävä, kumppani, pyllypari, mitä näitä nyt on. Paljon asioita, jotka voin tiivistää yhteen nimeen; Mira. Jostain nousee esiin hymy, on suurten tapahtumien aika. Sellaisten, jotka muistettaisiin pitkään ja joista puhuttaisiin nauraen.

Itsenäisyyspäivä Tampereella, tuttavallisemmin Nääsville tai Mansesteri. Auto on hyinen pakkasyön jäljiltä, vetänyt lumisen peiton aina korviin asti. Korviin, sivupeileihin. Samalla tavalla molemmat tarkastelevat, mitä ympärillä tapahtuu ja kurottavat ulospäin höröllään, valmiina toteuttamaan tehtäväänsä. Auto pysähtyy rautatieasemalle, jättää meidät kyydistä ja ajaa sitten pois, jättäen likaiset renkaanjäljet vastasataneeseen lumeen. Toivon, etteivät raiteet ole kovinkaan liukkaat. Vaikka aurinko vasta nousee, joku tulee vastaan ruskeaa pulloa heiluttaen ja kilistää kasissaan tusinaa samanlaista. Kunnia isänmaalle!

Junassa etsin mukavaa asentoa, mutta uni lipuu jossain yläpuolellani juuri sen verran, etten saa sitä kiinni. Pelkään, että matka katkeaa tai kiskot vievät harhaan, ei olisi tämän maan ratayhteyksillä ensimmäinen kerta. Yritän peittää hermostukseni vitseihin, joista on purtu päät ja hännät irti. Yleisöni on kuitenkin erinomaista ja saan vastaukseksi jotain yhtä omituista. Olo tuntuu mukavalta, jokainen eteenpäin kuljettu sentti on saavutus. Maisemat ikkunan takana muuttuvat, siinä kelautuu mukana koko Suomi. En kuitenkaan jaksa katsella sitä pitkään, enkä nauraa erikoisille paikannimille. Suljen silmäni, vaikken unia näekään. Silmät kiinni on kuitenkin paljon mukavampi haaveilla.

Suomi-neidon lantion kohdalla vaihdamme toiseen junaan. Kuljen muutaman askeleen kaupungissa, jolle sinivalkoinen kyltti julistaa nimeä Oulu. Menetetyt unet repivät silmäkulmia, mutta hätistän ne pois. Olen liian hermostunut ja onnellinen. Uskallan hetken aikaa tuntea itseni voittajaksi, maaliviiva häämöttää jo. Annan itselleni luvan haaveilla voitonjuhlista, siitä kuinka keskiyön koittaessa polkkaamme tanssilattialla kaikkien niiden shamaanien keskellä, jos nyt hieman yleistän.

Lisää tunteja rautatietä pitkin, kunnes rata päättyy. Pimeän asemarakennuksen katoksen päällä siniset kirjaimet huutavat Rovaniemeä. Saavumme kaupunkiin etuajassa, se on jotain mitä en milloinkaan osannut odottaa. Jos minulta kysytään, sitä voisi kutsua merkittäväksi tapahtumaksi maamme rataliikenteen historiassa.

Viimeiset kilometrit kohti tunturin kupeessa lepäävää kylää kuluvat linja-auton tärisevillä penkeillä. Olemme aikataulussa, putoavat tähdet tai lumimyrskyt eivät nousseet meitä vastaan. Kädet vapisevat ja väsymys vaipuu horrokseen, antaen tilaa kaikille niille positiivisille tunteille, joita ihmisestä löytyy. Kun auto lopulta pysähtyy ja laskemme jalkamme lumiseen maahan, tuntuu kuin olisimme Neil Armstrongin mukana valloittamassa kuuta.

Harhailemme kylän läpi, etsien Hullua Poroa. Tarkoitan siis tapahtumakeskusta, enkä jäkälähuurissa pitkin tunturia ravaavaa sarvipäätä. Karttaa ei ole, päässä on vain epäselvä luettelo suullisia ohjeita, joita emme osaa soveltaa käytäntöön. Monien mutkien, polkujen ja takapihojen kautta löydämme lopulta oikealle ovelle, jonka avautumiseen on vielä hetki aikaa. Pistäydymme läheiseen ravintolaan juomaan kahvia, keskelle valkoisia pöytäliinoja ja hienoja kattauksia. Televisiossa vieraat astuvat presidentin linnaan, tuoden mukanaan juhlapukujen väriloiston. Kaiken keskellä tunnen itseni eksyneeksi takkuisissa hiuksissa, koruissa ja kettingeissä.

Juomme kahvia kasvavan innostuksen vallassa, joka purkautuu hysteerisenä nauruna. Hetki ikuistuu valokuviksi, jotka ovat toinen toistaan kammottavampia. Jos joku katsookin meitä halveksien, minä en sitä huomaa. On niin kiire elää siinä hetkessä, enkä anna edes odottamattoman suureksi kasvaneen laskun pilata iltaa. Pian kello kertoo, että on aika palata kadun toiselle puolelle ja astua saliin, jossa meidän kuuluukin olla. Minulle ei ole olemassa parempaa tapaa juhlia maamme itsenäisyyttä.

Jätämme ylimääräiset tavarat Hullun Poron narikkaan ja etsimme pöydän, joka jää seinän varjoon. Olueni maistuu samalta kuin kotona, eikä odotusteni jäkälältä ja hillalta. Luulemme löytäneemme hetken rauhan, mutta joku Lapin erämaiden sankari eksyy laulamaan rakkausserenadeja korvaan. Pisteet sinnikkyydestä, mutta lopulta jokin meissä saa trubaduurin pakenemaan. Viimeisinä hetkinä ennen räjähdystä etsimme tiemme tanssilattialle, lähelle lavan reunaa. Suomalaisen iskelmän nuotit kaikuvat korvissa ja äkkiä tuntuu siltä, että jokainen kappale on omistettu meille.

Kello lyö keskiyötä, kun valot sammuvat. Hetkeksi vain, se on kuin viimeinen hengenveto. Viidakkorummut lyövät tahtia, sokaisevat valkoiset valot rikkovat pimeyden. Sykkeeni on korkealla, se on merkillinen tunne jota en usko milloinkaan unohtavani. Äkkiä koko sali täyttyy valoilla; punaisella, sinisellä, vihreällä. Se on kuin ilotulitusta jonka keskipisteessä erotan viiden ihmishahmon siluetit. Jos kuvittelen elämäni viisisakaraisena tähtenä, niin omistaisin jokaiselle heistä yhden.

Adrenaliini tekee kehostani levottoman, hypin ja tanssin kuin koko elämäni riippuisi siitä. Olen yleisön etunenässä, näkyvämpänä kuin yksikään toinen. En välitä mitä takanani tapahtuu, kunhan saan elää tämän hetken rauhassa. Tässä yhteydessä rauha toimii synonyymina hysteeriselle riehumiselle ja huudolle.

Tunnen suurta mielihyvää, kun vuorollaan jokainen lavalla olevista hahmoista pysähtyy ja katsoo meitä hetken. Ensin hämmennys, äänetön kysymys: ”Miten ihmeessä nuo tänne päätyivät?” joka sitten vaihtuu nauruun. Musiikki ei kuitenkaan katkea, se sykkii elävänä eteenpäin ravistaen kaikkea ympärillään. Kukaan muu ei huomaa, kun vaihdamme katseita. Nauran, onnesta ja ehkä vähän vahingonilosta.

Keskityn antautumaan musiikille. Annan sille kaiken itsestäni, mitään säästelemättä. Pään lävitse kulkee kaaos ja sekasorto ja kaiken sen alla käsitän olevani osana jotakin taianomaista. Kuinka sitä kaikkea edes kuvailisi? Vertaan sitä jälleen rakastumiseen. Se on paras tunne maailmassa, millään ympärillä olevalla ei ole merkitystä eikä sen toivoisi koskaan loppuvan.

Ja kuitenkin se loppuu joka kerta.

Sen kaiken jälkeen on kuitenkin hyvä nukahtaa hetkeksi. Aamulla matkustamme takaisin etelään, vain kokeaksemme sen kaiken uudelleen.

Yksinäinen lohikäärme

Author's note: Jottei blogi näyttäisi niin surullisen tyhjältä, kaivelin arkistoistani jotain julkaisukelpoista sillä välin kuin suollan jotain uutta, jonka haluan ja kehtaan laittaa tänne. Tämän tekstin ensimmäinen versio tuli naputeltua muistaakseni jo vuoden 2012 syksyllä, mutta hukattuani muistitikkuni viime vuoden lopulla se meni sitten siinä koska koneella ei ollut tekstistä kopiota. Viime tammikuussa kirjoitin tekstin uudelleen proosakurssin innoittamana, koska rakastan tämän tarinaa ja halusin kirjoittaa sen uudelleen ennen kuin unohtaisin sen kokonaan. Proosakurssilta saamani loppupalautekin tästä oli hyvää, mistä olin positiviisesti yllättynyt, koska en mielestäni ole vielä toisellakaan kirjoituskerralla saanut tätä ulos tarinaa eniten kunnioittavalla tavalla.  Mutta enempiä jaarittelematta tekstin pariin.

***

Kauan sitten, kaukana merellä kohosi saari. Se oli hyvin kaukana mantereesta, joten kesti kauan ennen kuin se löydettiin. Saari oli lähes kokonaan sakean metsän peitossa, jonka huhuttiin olevan täynnä myrkkykäärmeitä ja petoeläimiä. Keskellä saarta kohosi suuri tulivuori, jonka takia kukaan ei uskaltanut nousta maihin vielä pitkään saaren löytymisenkään jälkeen, sillä sen huipulta kohosi melkein jatkuvasti savupilviä. Pelättiin, että vuori saattaisi purkautua millä hetkellä tahansa eikä pakoon ehdittäisi tarpeeksi nopeasti.

Todellisuudessa vuoresta kohoavat savuhattarat olivat lähtöisin suuren lohikäärmeen hengityksestä. Useita vuosia sitten tuon yksilön emo oli laskeutunut tulivuoreen ja muninut sinne suuren munan, kovan kuin timantti ja sinisen kuin saarta ympäröivä meri. Se oli kuin valtava safiiri, jonka sisällä pieni lohikääre nukkui.

Emo poistui tulivuoresta nopeasti ja jätti kuoriutumattoman poikasensa oman onnensa nojaan, sillä lohikäärmeet ovat yksinäisiä olentoja ja poikaset tulevat toimeen omillaan heti kuoriutumisen jälkeen. Ne ovat välittömästi valmiita levittämään siipensä ja nousemaan taivaalle, joka on niiden valtakunta. Vapaus lentää niin kauas kuin siivet kantavat on kaikki, mitä lohikäärme tarvitsee.

Kun tuo poikanen lopulta kuoriutui, sillä oli vaikeuksia saada munan kuorta rikki. Peloissaan se ponnisti ja venytteli jalkojaan ja siipiään saadakseen kuoreen edes pienen särön. Kävi niin, että kun kuoren pinta lopulta murtui upposi suuria kuoren palasia poikasen siipiin. Se teki poikasen siivistä niin raskaat, etteivät ne pystyneet kannattelemaan lohikäärmeen painoa. Vaikka se miten räpytteli ja yritti saada ilmaa siipiensä alle, ei se hievahtanutkaan maasta ja joutui jäämään tulivuoreen, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin aukko sen huipulla.

Kuoriutuessaan lohikäärmeiden suomut ovat harmaat ja silmät valkoiset. Ympäristö, jossa lohikäärme elää, määrittää minkä värinen siitä lopulta tulee. Koska tämä yksilö oli tuomittu elämään tulivuoren sydämessä, sen suomut imivät pimeyden lohikäärmeen ympäriltä, mikä muutti ne mustiksi. Silmiinsä se sai kuitenkin taivaansinen siitä kaukaisesta pisteestä vuoren huipulla.

Päivästä toiseen lohikäärme istui katselemassa tuota pistettä, joka ei loppujen lopuksi ollut kuin muutamien siiveniskujen päässä. Lohikäärme sylki kidastaan tulta ja tuhkaa, nauttien liekkien valosta joka hetken piti sille seuraa ennen kuin hiipui.

Näin lohikäärme eli useita vuosia. Päinvastoin kuin lohikäärmeet yleensä, se haaveili mahdollisuudesta lentää muiden kaltaistensa kanssa ja ettei se joutuisi olemaan aina yksin. Oli väärin, että juuri sen täytyi elää yksin tulivuoressa. Milloinkaan se kuitenkaan lakannut unelmoimasta, että jonain päivänä se olisi tarpeeksi vahva nousemaan pois tulivuoresta ja tuntemaan tuulen siipiensä alla.

Eräänä päivänä mantereella, kaukana saaresta, alkoi liikkua huhuja tulivuoresta, jonka sydämeen saarella muinoin eläneet alkuasukkaat olivat kätkeneet satumaisen aarteen, joka koostui miljoonista kultakolikoista ja jalokivistä. Kukaan ei lopulta ollut enää varma, mistä tarina oli saanut alkunsa, mutta ei se tuntunut ketään liiemmin kiinnostavankaan. Kaikkien huulilla oli vain unelma aarteesta, joka tekisi isonkin tutkimusryhmän jokaisesta miehestä satumaisen rikkaan.

Pian alettiinkin tehdä matkajärjestelyitä. Suuri laiva varustettiin pitkää purjehdusta varten ja listaan kerättiin niiden nimet, jotka olivat kyllin rohkeita uhmaamaan tulivuorta ympäröivässä metsässä vaanivia villipetoja ja itse vuorta, joka saattoi purkautua millä hetkellä tahansa. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta siirsi pelon syrjään ihmisten sydämistä. Kun miehet palaisivat matkalta, voitaisiin vanha elämä korvata uudella ja jokaisen perheen tulevaisuus olisi turvattu.

Purjehdus kesti useita viikkoja, mutta sujui hyvin. Laiva vältti suurimmat myrskyt ja tuuli oli myötäinen lähes koko matkan. Seikkailuja janoavasta miehistöstä matka oli suorastaan tylsä, siksi heidän sydämensä hypähtivät riemusta kun saari viimeinen eräänä aamuna erottui horisontissa. Miekat ja veitset teroitettiin ja asetettiin huotriin. Se mihin aluksi oli suhtauduttu pelolla, oli muuttunut leikiksi. Miehet löivät keskenään vetoa, kuka surmaisi eniten villipetoja ja saisi aarteen lisäksi kotimatkalle mukaansa myös kauniita nahkoja ja turkiksia. Jokainen uskoi, että lähtiessään heillä olisi mukanaan uskomattomia tarinoita, joita kertoa kotona kerskuvalla äänensävyllä.

Vuorta ympäröivä metsä ei läpimitaltaan ollut erityisen suuri, eikä sen läpitaivaltamiseen mennyt muutamaa tuntia kauemmin. Puut olivat niin reheviä ja tiheässä kasvavia, ettei päivänvaloa juurikaan langennut matkalaisten reitille. Kokoajan odotettiin, että jotain yllättävää tapahtuisi, että jokin syöksyisi esiin kasvillisuuden kätköistä ja antaisi vaellukselle jonkin jännittävän käänteen, mutta mitään ei tapahtunut. Kaikkialla oli hyvin hiljaista, vain tuuli humisi puiden latvoissa kaukana matkalaisten yläpuolella. Edes tuulta ei kiinnostanut laskeutua alas, se kierteli puiden latvoissa ja suhisi kuin syösten pilkkahuutoja matkalaisille, jotka eivät olleet vielä saaneet mitään patikkaretkeä kummoisempaa odottamaltaan seikkailulta.

Lopulta seurue saapui tulivuorelle, joka kohosi korkealle heidän yläpuolelleen ja jonka huippu oli kietoutunut sumuverhoon. Oli mahdotonta sanoa, sylkikö tulivuori juuri silläkin hetkellä savuhattaroita ja kipinöitä.

Miehet rohkaisivat sydämensä ja lähtivät kiipeämään kohti huippua.

Se mitä he vuoresta löysivät ei vastannut sitä, mitä he olivat odottaneet. Ei ollut kulta-aarretta tai satumaisia jalokiviä, vain vanha lohikäärme jonka kerran niin siniset silmät olivat nyt valkoiset ja suomut halkeilleet. Se valitti hiljaa, murahteli ja kiersi ympyrää. Valtava pyrstö piiskasi ilmaa ja kurkussa syttyivät lieskat, jotka olivat vain heikkoja välähdyksiä niistä komeista liekeistä, joita se oli nuorempana sylkenyt.

Matkalaiset eivät olleet kovinkaan ilahtuneita löydöstään. Heiltä oli viety mahdollisuus rikastua ja ainut kohdattu petokin oli vain raihnainen lohikäärme, joka ei edes jaksanut välittää muusta kuin omasta surkeudestaan.

Miesten huomio kiinnittyi kuitenkin suuriin, safiirimaisiin kuorenpaloihin lohikäärmeen siivissä, jotka olivat jalokiviä heidän silmissään. Vuosien kuluessa ne olivat muurautuneet tiukasti kiinni suomuihin, kuin niiden olisi kuulunutkin olla siinä. Miehet silmäilivät toisiaan ja hymyilivät, ehkei matkalta tarvitsisikaan lähteä kotiin tyhjin käsin. Jos he eivät saisi mukaan muuta, niin ainakin säihkyvät kivet lohikäärmeen siivistä. Lisko oli niin vanha ja säälittävä, että se tuskin jaksaisi laittaa vastaan.

Koska jalokivet olivat tiukasti kiinni lihassa, joutuivat miehet käyttämään paljon voimaa niiden irrottamiseen. Miekat iskettiin syvälle lohikäärmeen nahan ja jalokivien väliin, jotka kaivettiin esiin miekan terän repiessä lohikäärmeen nahkaa. Miekat värjääntyivät paksulla, tummalla verellä, mutta se ei estänyt miehiä jatkamasta urakkaansa. Heidän mielessään oli vain palkinto, joka heitä odotti. Lohikäärme valitti ja sylki savunauhoja, mutta sen vastustelu oli hyvin heikkoa. Se alistui kidutettavaksi, mikä oli lunastus sen vuosien yksinäisyydelle. Nyt kun joku vihdoin oli astunut sen vuoreen, se joutui tuntemaan täysin uudenlaisen tuskan.

Kun työ oli tehty, miehet lähtivät. Kukaan ei välittänyt lohikäärmeestä, jonka siivet olivat riekaleiset ja ryöstetyt. Kukaan ei kääntynyt katsomaan taakseen. He lähtivät kotimatkalle voittajina.

Jäätyään yksin lohikäärme kohotti päänsä kohti luolan kattoa, siihen pisteeseen mistä taivas näkyi. Taivas oli alkanut pukeutua auringonlaskun sävyihin, syvään punaiseen ja lempeään oranssiin. Vaikka lohikäärme oli ollut sokea jo pitkään, nyt se tuntui jälleen näkevän taivaan, joka oli nyt kauniimpi kuin koskaan ennen.

Lohikäärme levitti siipensä, riekaleisesta nahasta putosi maahan paksuja veripisaroita. Ensimmäistä kertaa siivet eivät tuntuneet raskailta ja lohikäärme tunsi ilmavirran tarttuvan niihin. Hitaasti, kuin peläten liian äkkinäisen liikkeen pilaavan kaiken, lohikäärme nousi takajaloilleen. Paksuja veripisaroita putoili lisää, kuin maata piiskaava irvokas rankkasade. Lohikäärme iski siipensä ilman halki ja ponnisti irti maasta. Siivet halkoivat ilmaa uudelleen ja uudelleen ja vähitellen lohikäärme nousi korkeammalle. Vuoren sydän, josta se ei ollut koskaan ennen poistunut, jäi sen taakse tummaksi pisteeksi.

Huipulla lohikäärme pysähtyi. Se oli viimein saavuttanut paikan, johon se oli kaivannut koko elämänsä. Silti se ei pitänyt kiirettä, vaan nautti jokaisesta sekunnista. Ensin se työnsi ulos pelkän päänsä, nauttien vieraista tuoksuista jotka täyttivät sen sieraimet. Laskevan auringon viimeiset säteet silittivät lohikäärmeen kuonoa kuin toivottaen sen tervetulleeksi uuteen maailmaan. Rohkaistuneena lohikäärme nousi tulivuoren harjalle, levitti jälleen siipeensä ja syöksyi kohti taivasta. Tuuli teki pesän lohikäärmeen siipien suojaan ja kuljetti sen taivaankannen halki kauas horisonttiin, jossa sen sylkemät lieskat sekoittuivat auringonlaskun väreihin.

Alussa oli idea, mutta ideassa ei ollut alkua

Idean saaminen ei ole vaikeaa. Tarina voi tulla vastaan milloin tahansa ja missä tahansa, joskus sitä vain pysähtyy ja huomaa, että on löytänyt sen. Kuitenkin jostain siitä sotkuja ja solmuja täynnä olevasta kerästä pitäisi löytää alku, jokin asia mikä sysää kaiken liikkeelle. Joskus se saattaa löytyä helposti, sattumalta, mutta toisinaan sitä huomaa jäljittävänsä epätoivoisesti päivästä toiseen pääsemättä yhtään sen lähemmäksi ratkaisua. Mielessä pyörii kysymyksiä. Mikä on tarpeellista? Mitä yleisö haluaa kuulla? Onko idea tarpeeksi hyvä? Joskus alun luulee löytäneensä, mutta sitten tulee taas ajatelleeksi sitä uudelleen ja tajuaa lähtöruudun olevan jossain ihan muualla. Kun on lopulta ratkaisun alkuasetelman kaavan, siitä tulee nauttia. Pelkkä alku on jo paljon, vaikka ratkaistavia ongelmia olisikin vielä runsaasti jäljellä.

Myös blogi tarvitsee alun. Se on tässä. Mitätön ja tuskin merkityksellinen, satunnaisia pohdintoja kun tuntui, että jotain pitäisi sanoa. Aloittaminen on vaikeaa, silti se on pakko tehdä, että voi päästä eteenpäin kohti tavoitetta. Tähän viestiin on tallennettu pieniä asioita, hiirenhäntiä, jotka paljastavat jotain minusta ja siitä, mitä haluan tulevaisuudessa sanoa.

Haluan blogin, joka ei rajoita. Paikan, jonne voin tallentaa kaikki ne sanat jotka eivät muualle sovi. Tänne en kirjoita omasta elämästäni tai ympäristöstäni, tämä on läpileikkaus pääni sisälle ja kaikkeen siihen, mikä siellä elää ja kukoistaa. Yksikään tänne kirjoittamani sana ei välttämättä ole totta, mutta ette voi olla siitä varmoja.