Vivica

A/N: Inspiraatio iski, siksi tällanen pieni hahmon kuvailu harjoitus tai joku sellainen.

 ***

Vivican olemuksessa on jotain, mikä saa hänet näyttämään pienemmältä mitä hän todellisuudessa on. Hän ei ole poikkeuksellisen laiha tai lyhyt, eikä edes sellainen vetäytyvä hiirulaisluonne, joka yrittää tekeytyä mahdollisimman pieneksi väistääkseen ihmisten katseet. Hän hymyilee paljon ja kädet muodostavat sanoja kilpaa huulten kanssa, piirtävät laajoja kaaria ja elehtivät vilkkaasti kuin havainnollistaakseen jotain, jonka kuvaamiseen sanat eivät riitä.

Ehkä se mikä tekee hänestä niin pienen on hänen tapansa pukeutua. Vivican ulkoinen olemus kertoo rakkaudesta lämpöön ja mukavuuteen. Hänen kerrospukeutumisensa ei ole kömpelöä pakon sanelemaa rutiinia, jonka kylmät tuulet tuovat mukanaan maapallon tälle laidalle kuukausien kuluessa kohti vuoden loppua. Hänen vaateensa ovat aina numeron tai kaksi liian suuria, riippuen siitä mihin kohtaan vaatekerrosta niiden on tarkoitus sijoittua. Ylipitkä neule pistää esiin vuosien pehmeäksi kuluttaman nahkatakin alta, se roikkuu polvissa asti ja sen sävyt ovat kuin ruska niissä kauniissa valokuvissa, joille oman kotiseudun puiden syysasut eivät vedä vertoja. Hänen kaulaliinansa on paksu ja niin pitkä, että sellaista tuskin voi löytää mistä tahansa vaatekaupasta vaan on todennäköisesti syntynyt Vivican omien tai jonkun sukulaisen käsien kautta. Vaikka kaulaliina on kiedottu kahdesti kaulan ympäri, sen reunat hipovat silti maata keräten mukaansa kurapaakkuja ja syyslehtiä. Kaulan ympäri kulkeva kaistale peittää osan Vivican suuta ja muuttaa hänen sanansa pehmeäksi muminaksi, josta on vaikea saada selvää aivan kuin se olisi jonkin kaukaisen galaksin tuntematonta kieltä.

Vivican jaloissa on säärystimet, jotka ovat räikeästi eriparia, mutta hän saa ne näyttämään täysin luonnollisilta, siltä kuin ne olisi tarkoitettu yhteen. Käsissään hänellä on värikkäät lapaset, jotka pysyvät toisissaan kiinni pitkällä villalangalla. Ne ovat erottamattomat, ikuisesti yhteensolmitut. Jos toinen lapasista katoaa, toinen katoaa sen mukana. Kun talven edetessä kadut ja puistot täyttyvät yksinäisistä, kadonneista lapasista ainakin ne pysyvät yhdessä. Kukaan ei halua kadota yksin. Vivica tietää sen ja ehkä siksi häntä helpottaa ajatus, että kadonneella lapasella olisi oma pari seuranaan jos jonain onnettomana päivänä ne unohtuisivat linja-auton takapenkille tai putoaisivat rapaiseen maahan.

Vivica on vetänyt päähänsä hupun, jonka alta sojottaa esiin likaisenvaaleita hiussuortuvia. Osa niistä riippuu kasvoilla, satunnaisina verhoina silmien edessä. Ne silmät, on vaikeaa sanoa mitä väriä ne ovat. Tuntuu, ettei koskaan ole tilaisuutta katsoa tarpeeksi pitkään ja tehdä lopullista päätöstä. Niissä on syyssateiden harmaus, viimeisten kesälehtien vihreä ja sininen pilkahdus, jonka voi erottaa aurinkoisena päivänä jään pinnasta. Niissä on syvyyttä, aivan kuin niiden kautta voisi todella kadota satujen ihmemaailmoihin. Ehkä jos katsoisin tarpeeksi pitkään, voisin löytää sen oikean tähden, joka opastaisi sinne missä kenenkään ei tarvitse kasvaa aikuiseksi.