unohdutaanko hetkeen?

I

Varpaissani on rakkoja. Välit ovat kuivia, kuluneita, karrella. Liikkeen ja hien repimiä, kosketuksessa arkoja. Tuntuu hullulta, että päälimmäisenä tunnen haikeutta. Jokin rumissa varpaissani liikauttaa sydänalaa, saa jonkin siellä liikkeelle ja läikyttämään lämmintä euforiaa kehoni rajoille asti. Muistot lähtevät virtaamaan, se mikä on sidottu särkeviin varpaisiin. On tullut päivä, jona kalvavat kengät saavat minun nauramaan, vaikka sen kuplivassa ytimessä on myös kaipuusta itänyttä surua.

II

Päivissä on tietty kaava, rutiini jota en uskalla ajatella koska ajattelu vetää kaiken kipeän lähemmäs ja riistää autuuden maailman reunoille asti, käsivarren mitan ulottumattomiin. Joka päivä poltan kieleni kahvilla, katson taivasta, etsin soittolistalta kappaleet joissa piileskelee salaisuuksia, leikin sanoilla pitääkseni sen jonkin edes hieman lähempänä, romantisoin maailman ja nykyisyyden ympärilläni, kieltäydyn uskomasta totuuksia, etsin pakoteitä, rakennan mielikuvituksellani siltoja, nukahdan, sama jatkuu.

III

Mieleni aikakone raksuttaa menneisyyteen. Paukkuvia ruuveja, pillin vihellystä, narskuvia saranoita, värikkäitä savuhattaroita, takaperin laskemista. Nuorrutaan mieleltä ja sydämeltä, mennään takaisin alkuun. Päivään jona maailma oli jaloissa ja taivas rajaton, vaikka harmaus uumoili sadetta.

Jos voisin, pysäyttäisin kaiken siihen hetkeen. Tiedätkö sen tunteen, kun olet jostain niin varma, ettei se tarvitse ääneen lausuttuja sanoja vahvistaakseen asemaansa todellisuudessa. Se ei tarvitse ulkopuolisten hyväksyntää, vain oma varmuus riittää ja jostain syystä sen eteen ei tarvitse ponnistella. Niin vain on, kuten tähdet taivaalla tai aallot merellä tai muita kliseitä. Se, mikä löytyy etsimättä ja saapuu ilman kutsua. Odottamaton, mutta silti sen ajatuksen kanssa on niin helppo olla. Ja kun se löytää paikkansa, ei sitä enää voi ajaa pois. Olen kaivannut sitä, tunnetta joka tekee minusta sen mikä minun on tarkoitus olla, antaa elämääni sen merkityksen jonka vuoksi eletään. Meille kaikille se tulee erilaisessa hahmossa, minä löysin sen oikukkaasta maaperästä ja taivaan tuulista, jossa maistui aavistus jotain yliluonnollista.


IV

Joskus aamuhämärissä ujutan käteni tyynyn alle, tunnustelen kankaan viileämpää puolta ja kuljen lakanan rypyissä ja juovissa. Etsin viestiä, jonka joku on varkain sujauttanut tyynyni alle. Lupausta, sitä merkkiä jonka tarvitsen pysäyttääkseni pyörän ja astuakseni siitä pois.

Tule hehkuvan vuoren huipulle, sinne missä kuuma kivi nukkuu järven pohjassa.

Aloitetaan alusta.

Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna tai sen jälkeen. Odotan ja odotan lisää.

Enemmän, kauemmin, valmiina.

Metsä

Löysin tän tallennettuna mun OneNote tiedostoista enkä mä ilmeisesti olekaan spämmännyt tätä blogiin ollenkaan vaikka on pitänyt?? No, tässä tämmöstä pirtsakkaa ja positiivista lätinää näin kesäpäivän riemuksi! Kirjoitettu tän vuoden helmikuun lopulla.

\\\\\

Nousen aamuruskon aikaan, kun hämärä on vielä keränä ympärillä, kultaisia kehiä taustalla joka taittaa värejä punaisesta oranssiin. Lumi jää paakuiksi aamutakin helmaan, jalkapohjissa se on jäistä ja narskuvaista. Verenkierto hyytyy, suonet nousevat sinisinä, korostuvat paperisen ihon läpi. Askeleissani on rauha, en edes tiedä mihin olen matkalla. Lumeen ovat painuneet pienen sorkkaeläimen jäljet. Yhtäkkiä muistan, kuin se olisi hatara muistikuva lapsuudesta, tunnun seikkailusta, askeleen ottamisesta tuntemattomaan. Onhan se hassua, kun moisia ei ole enää vuosiin ajatellut. On ollut niin paljon muuta, lapsia ja aina uusia sukupolvia. Vuodet ovat jo jättäneet jälkensä, tuhkaa hiuksiin ja juomuja silmäkulmiin. Ja vasta näin pitkän ajan jälkeen muistan, miten sitä nuorena oltiin väärässä ja vannottiin asioita, jotka on mahdoton toteuttaa.

Seuraan jälkiä metsään.

Mitä on sen toisella puolella? Vastauksia, toteutuneita unia, jotain kaunista, tuulta joka soi lempeämmin kuin täällä.

Auringonnousu tuo uuden lumisateen, joka pyyhkii jäljet tästä maailmasta.

Nyt jalatkin tuntuvat lämpimiltä.

Myrskytytölleni

Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.

Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.

Tuijotan merelle.

Kuvittelen sinua.

Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.

Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.

Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.

Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.

Tuijotan merelle ja kuvittelen sinua.

jos yöllä on hallaa

painan ihoa lasiin
vaihdan lämpöä
turrutan sormenpäitä
kuura luo taidetta
alkaen reunoista

pohjolan tuuli ulvoo
lyö pyrstöään ikkunaan
pauke kuin riitasointuja
hengitän kylmää
kun askeleet käyvät ovella

jäätyykö järvi umpeen?
ratsastaako jäärouva pihaan
lumesta luodulla ratsullaan
uhrilahjaksi tehty
pyyntö, älä silmiin katso meitä
valitse toinen ovi

jos yöllä on hallaa
kulkeeko se ikkunani ali
jäiset tassut puutarhassa
jäljissään hopeista routaa
kuin maahan laskeutunutta
tähtien pölyä

jos yöllä on hallaa
saalistaako se pihassani
viattomia taimia
maasta tuskin nousseita
jääkö sato korjaamatta
jos talven viimeinen huuto
pääsee kotiini riehumaan

kylmä huokaa ikkunaan
sorrun anelemaan
pyydän, kierrä pihani kaukaa
vapauta raivosi muualla
anna minulle hetki aikaa
saada taimeni kasvamaan

matkalle jääneet

I

laatikossa dinosauruksia
meidän kahden salaisuus
jo alusta asti
siinä oli jotain erityistä
ihastuinko silloin ensimmäistä kertaa?
joskus kadun päivää
jona en enää vastannut kirjeisiin


II

kahden kadun risteyksessä
uuden päivän nousukohdassa
vuodenaikaan katsomatta
repussani dalmatialaisia
odotin ja olin odotettu
kunnes maailma muuttui
se sama tapahtuu useimmille
siinä kohtaa lapsuutta
on niin helppoa päästää irti


III

seisoin luokkahuoneen ovella
vuotta nuorempien
ekaluokkalainen, haiseva nainen
vieläkö se kaikuu pihoilla?
mietin
kävelinkö jo silloin elämässä takaperin?
pysähdyinkö jo silloin
olemaan ikäisiäni nuorempi?
ehkä, mutta käsi omassani
ei kaivannut selityksiä


IV

olin se joka punasteli takapulpetissa
tuskin edes muistamisen arvoinen
piirsin itsekseni hiljaa
joskus uskalsin hymyillä
kirjoittaa jotain ystävänpäiväkorttiin
joka ei onnistunut olemaan salainen
ja siitä mikä kerran oli suurta
ei ole enää muuta sanottavaa


V

se oli ensimmäisten kertojen aikaa
alkoholia, tupakkaa, juhlintaa
opittiin olemaan holtittomia
kunhan aikamme ensin
rakensimme koteja lelukoirille
ja taas puhuin ikuisuudesta
kunnes käsikirjoitus muuttui
olisiko meillä enää puhuttavaa?
vai pälyilisimmekö toisiamme
kahvikuppien yli
kuin jotain täysin vierasta?
silti toivon, että sinulla on kaikki hyvin


VI

muistan kuinka kirjoitin nimet
yläasteen vessakopin seinään
niiden, jotka olivat rakkaita
osat kolmilehtistä apilaa
vannoin sitä tarinaa jatketaan
mutta kerran niin rakasta
en enää tunne ollenkaan


VII

sinä kesänä kaupunki oli jaloissani
ja minä
aina jossain huipulla, ylhäällä
en edes oikeasti kovin korkealla
palavaa muskottipähkinää
vaikka sanoin
tämä on pysyvää
katosivat päivät
kuin savun tuoksu hengityksestä

viinitarhuriksi horisonttiin

joskus
laskevan auringon aikaan
pysähdyn rantaan
katse unohtuu horisonttiin
ja hetkeksi maailma pysähtyy
vain minua varten

siellä haaveni ovat turvassa
kauas taivaanrantaan sijoitettuina
sen toiselle puolelle
päinvastaiseen aikaan
eikö aurinko pian jo nouse?

olisiko tuuli tänään myötäinen
luoteesta kaakkoon
minulla on sille annettavaa
vain pieni pyyntö
sinne kauas vietäväksi
eihän se paljoa paina

joskus piirsin haaveni
tähän samaiseen rantaan
mutta maailmasta ahneelle
se ei riitä milloinkaan

jäisikö kukaan perääni katsomaan?
juoruamaan, päätään pudistamaan
'kai on tyttö hulluksi syntynyt
lähti viinitarhuriksi horisonttiin'
tarttuisiko kukaan kädestä
vielä kerran
sanoen
'rakas, rakas, palaathan pian kotiin?'
hymyilisin vain
kunpa tietäisin, mitä se tarkoittaa
ehkä vielä opin

tänään pyydän vain vähän
se on viestini tuulelle
'pidäthän sydämestäni huolta
kunnes palaan sitä hakemaan'

sadetta maailman toiselta puolen

Sade on kuin narsistinen rakastaja. On vaikeaa löytää itsestään vihaa sitä kohtaan, vaikka syitä olisi. Koko omaisuuteni muistuttaa tuoksultaan pienen jyrsijän häkkiä, jota omistaja ei ole vaivautunut hetkeen putsaamaan. Kosteus on imeytynyt niin syvälle kuituihin, ettei pelkkä huoneilma riitä häivyttämään sitä. Painoa on varmasti kilottain enemmän kuin kaiken ollessa kuivaa. Odotan, milloin ensimmäiset homeitiöt pilkistävät esiin saumoista. Palestiilaishuivin sininen on liuennut ja täplittänyt valkoisen hupparin, jaloissa tuntuu epävielyttävää nahkeutta, iho on ryppyinen kuin vanhuksella ja käteni lipsuu matkalaukun kahvalla. Nyt ei sada, mutta silti sateen haamu leijailee ylläni. Horisonttiin kerääntyvät tummat pilvet lupaavat, että näkymätön hiiviskelijä saa pian konkreettisen olemuksen.

Silti siinä on jotain kaunista. Luonto huhkuu puhtautta ja raikkautta, sademetsän puiden tuoksu tuntuu nouseen pinnalle, se on terävämpi kuin kuivalla säällä. Hengitän tuoksua sisään,tuntuu kuin olisin flunssassa ja hengittäisin jotain limakalvoja ärsyttävää. Tuoksu huumaa ajatukseni, tunnen sen vaikutuksen varpaissa asti. Muistelen, miten kotitaloni pihalle kerääntyy sateella laumoittan kastematoja. Kuva on kaukainen, kuin se olisi takauma jostain menneestä elämästä. Se ei kuuluu siihen maailmaan, jossa nyt elän. Se on kaukana poissa ja pelkkä mahdollisuus siitä, että palaisin samaan paikkaan useampana iltana peräkanaa on absurdi. Jättäessäni matkalaukkuni bussin kuljettajalle tiedän, että näin tämän kuuluu mennä. 

Olen helpottunut, että ehdin bussin suojaan ennen sateen alkamista. Samalla tiedän, ettei mieleni olisi juurikaan synkempi vaikka olisin kulkenut kaksi kilometriä sateessa, matkalaukkua ja sen päälle kiinnitettyä urheilukassia perässäni raahaten. Minulla on ajatus, joka tekee kaikesta vaivan arvoista. Tuntuu hullulta, miten kauaksi olen tullut siitä osasta minua, jolle tihkusadekin riitti tekosyyksi vetäytyä neljän seinän suojaan tekemään jotain päämäärätöntä. Sillä hetkellä paluu menneeseen tuntuu mahdottomalta, en ole enää samanlainen. Olen onnelinen ja kaikista mukanani kulkevista märistä vaatteista huolimatta tuntuu kevyeltä. Silti, jossain sen onnellisen minän kyynärvarren takaa pilkistää hahmo, joka odottaa vuoroaan. Minä kieltäydyn näkemästä sitä.

vie mut reunalle ja yli

minulle annettiin kulkurinsydän
pysäyttämätön, levoton
syke kolibrin siiveniskuja
kuin lentoon lähdössä
kymmeniä kertoja sekunnissa

unessa näkee kauas
taivaanrannan laitamille
satumaihin
niihin joista lapsille kerrotaan
eilisen unet ovat huomisen haasteita
niitä jotka synnyin voittamaan

todellisuus on rikki
siinä on säröjä, vuotokohtia
kurkistusikkunoita
uskooko kukaan jos sanon
katsovani niihin vain kerran

yhä käsi hapuilee
vaikka eihän kadonnutta
voi enää tavoittaa

joku vakuuttaa
kyllä sydän vielä toipuu
mutta mitä tietävät ne
joilla sydämessä on normaali tahti

minä tiedän
irtipäästäminen on pelkkää legendaa
sanovat, vielä maailma sinutkin nujertaa
nauran ja uhoan
koettakoon onneaan