unohdutaanko hetkeen?

I

Varpaissani on rakkoja. Välit ovat kuivia, kuluneita, karrella. Liikkeen ja hien repimiä, kosketuksessa arkoja. Tuntuu hullulta, että päälimmäisenä tunnen haikeutta. Jokin rumissa varpaissani liikauttaa sydänalaa, saa jonkin siellä liikkeelle ja läikyttämään lämmintä euforiaa kehoni rajoille asti. Muistot lähtevät virtaamaan, se mikä on sidottu särkeviin varpaisiin. On tullut päivä, jona kalvavat kengät saavat minun nauramaan, vaikka sen kuplivassa ytimessä on myös kaipuusta itänyttä surua.

II

Päivissä on tietty kaava, rutiini jota en uskalla ajatella koska ajattelu vetää kaiken kipeän lähemmäs ja riistää autuuden maailman reunoille asti, käsivarren mitan ulottumattomiin. Joka päivä poltan kieleni kahvilla, katson taivasta, etsin soittolistalta kappaleet joissa piileskelee salaisuuksia, leikin sanoilla pitääkseni sen jonkin edes hieman lähempänä, romantisoin maailman ja nykyisyyden ympärilläni, kieltäydyn uskomasta totuuksia, etsin pakoteitä, rakennan mielikuvituksellani siltoja, nukahdan, sama jatkuu.

III

Mieleni aikakone raksuttaa menneisyyteen. Paukkuvia ruuveja, pillin vihellystä, narskuvia saranoita, värikkäitä savuhattaroita, takaperin laskemista. Nuorrutaan mieleltä ja sydämeltä, mennään takaisin alkuun. Päivään jona maailma oli jaloissa ja taivas rajaton, vaikka harmaus uumoili sadetta.

Jos voisin, pysäyttäisin kaiken siihen hetkeen. Tiedätkö sen tunteen, kun olet jostain niin varma, ettei se tarvitse ääneen lausuttuja sanoja vahvistaakseen asemaansa todellisuudessa. Se ei tarvitse ulkopuolisten hyväksyntää, vain oma varmuus riittää ja jostain syystä sen eteen ei tarvitse ponnistella. Niin vain on, kuten tähdet taivaalla tai aallot merellä tai muita kliseitä. Se, mikä löytyy etsimättä ja saapuu ilman kutsua. Odottamaton, mutta silti sen ajatuksen kanssa on niin helppo olla. Ja kun se löytää paikkansa, ei sitä enää voi ajaa pois. Olen kaivannut sitä, tunnetta joka tekee minusta sen mikä minun on tarkoitus olla, antaa elämääni sen merkityksen jonka vuoksi eletään. Meille kaikille se tulee erilaisessa hahmossa, minä löysin sen oikukkaasta maaperästä ja taivaan tuulista, jossa maistui aavistus jotain yliluonnollista.


IV

Joskus aamuhämärissä ujutan käteni tyynyn alle, tunnustelen kankaan viileämpää puolta ja kuljen lakanan rypyissä ja juovissa. Etsin viestiä, jonka joku on varkain sujauttanut tyynyni alle. Lupausta, sitä merkkiä jonka tarvitsen pysäyttääkseni pyörän ja astuakseni siitä pois.

Tule hehkuvan vuoren huipulle, sinne missä kuuma kivi nukkuu järven pohjassa.

Aloitetaan alusta.

Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna tai sen jälkeen. Odotan ja odotan lisää.

Enemmän, kauemmin, valmiina.