unohdutaanko hetkeen?

I

Varpaissani on rakkoja. Välit ovat kuivia, kuluneita, karrella. Liikkeen ja hien repimiä, kosketuksessa arkoja. Tuntuu hullulta, että päälimmäisenä tunnen haikeutta. Jokin rumissa varpaissani liikauttaa sydänalaa, saa jonkin siellä liikkeelle ja läikyttämään lämmintä euforiaa kehoni rajoille asti. Muistot lähtevät virtaamaan, se mikä on sidottu särkeviin varpaisiin. On tullut päivä, jona kalvavat kengät saavat minun nauramaan, vaikka sen kuplivassa ytimessä on myös kaipuusta itänyttä surua.

II

Päivissä on tietty kaava, rutiini jota en uskalla ajatella koska ajattelu vetää kaiken kipeän lähemmäs ja riistää autuuden maailman reunoille asti, käsivarren mitan ulottumattomiin. Joka päivä poltan kieleni kahvilla, katson taivasta, etsin soittolistalta kappaleet joissa piileskelee salaisuuksia, leikin sanoilla pitääkseni sen jonkin edes hieman lähempänä, romantisoin maailman ja nykyisyyden ympärilläni, kieltäydyn uskomasta totuuksia, etsin pakoteitä, rakennan mielikuvituksellani siltoja, nukahdan, sama jatkuu.

III

Mieleni aikakone raksuttaa menneisyyteen. Paukkuvia ruuveja, pillin vihellystä, narskuvia saranoita, värikkäitä savuhattaroita, takaperin laskemista. Nuorrutaan mieleltä ja sydämeltä, mennään takaisin alkuun. Päivään jona maailma oli jaloissa ja taivas rajaton, vaikka harmaus uumoili sadetta.

Jos voisin, pysäyttäisin kaiken siihen hetkeen. Tiedätkö sen tunteen, kun olet jostain niin varma, ettei se tarvitse ääneen lausuttuja sanoja vahvistaakseen asemaansa todellisuudessa. Se ei tarvitse ulkopuolisten hyväksyntää, vain oma varmuus riittää ja jostain syystä sen eteen ei tarvitse ponnistella. Niin vain on, kuten tähdet taivaalla tai aallot merellä tai muita kliseitä. Se, mikä löytyy etsimättä ja saapuu ilman kutsua. Odottamaton, mutta silti sen ajatuksen kanssa on niin helppo olla. Ja kun se löytää paikkansa, ei sitä enää voi ajaa pois. Olen kaivannut sitä, tunnetta joka tekee minusta sen mikä minun on tarkoitus olla, antaa elämääni sen merkityksen jonka vuoksi eletään. Meille kaikille se tulee erilaisessa hahmossa, minä löysin sen oikukkaasta maaperästä ja taivaan tuulista, jossa maistui aavistus jotain yliluonnollista.


IV

Joskus aamuhämärissä ujutan käteni tyynyn alle, tunnustelen kankaan viileämpää puolta ja kuljen lakanan rypyissä ja juovissa. Etsin viestiä, jonka joku on varkain sujauttanut tyynyni alle. Lupausta, sitä merkkiä jonka tarvitsen pysäyttääkseni pyörän ja astuakseni siitä pois.

Tule hehkuvan vuoren huipulle, sinne missä kuuma kivi nukkuu järven pohjassa.

Aloitetaan alusta.

Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna tai sen jälkeen. Odotan ja odotan lisää.

Enemmän, kauemmin, valmiina.

Myrskytytölleni

Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.

Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.

Tuijotan merelle.

Kuvittelen sinua.

Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.

Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.

Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.

Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.

Tuijotan merelle ja kuvittelen sinua.