meet me where the island ends

Saavun pohjoiseen kärkeen. Sinne, missä kaksi merta puskee toisiaan vasten ja majakka vartioi taivaanrantaa. Tuuli on navakka, se riepottelee takin liepeitä ja tuoksuu hennosti suolalta. Horisontti kerää harmaat pilvet vahvaan syleilyynsä, siihen josta syntyvät sateet.

Kerro, oletko täällä? Nyt kun haluaisin pysäyttää ajan ja elää samaa kesää ikuisesti. Liikkumatta mihinkään, katsoa pohjoiseen ja antaa itseni uskoa, etten milloinkaan palaa vastarannalle. Odotan taivaan repeävän, nielaisevan minut pyörteeseen jossa aika luo omat sääntönsä ja pitää minut täällä, loppuelämäni ensimmäisessä päivässä. Ikuisesti onnellisena.

Pyydän, ettet näyttäisi niin surulliselta. Ehkä tässä käy hyvin.

Sinä näytit minulle, mitä on sokeassa kulmassa. Esittelit minut sille osalle itseäni, joka haluan olla. Sen, joka kulkee varjojen ulkopuolella, ilman katkeruutta ja alakuloisuutta.

Aallot rikkovat rannan ja hiljaisuuden.

Olet todellisempi kuin pitkään aikaan. Hiuksissasi villikukkia, ruohonkorsia ja auringonvaloa, varpaasi paljaat likatahrojen alla. Kesäpuvussasi.

Hehkut lämpöä vaikka taivas usuttaa pilvet sateeksi yllemme. Luonnonilmiöt laidasta laitaan telmivät yhdessä, sulassa sovussa.

Aikaa piti olla loputtomiin, eliniäksi. Mutta sinun vuoksesi minusta on tullut ahne. Kun painan kasvoni hiuksiisi ja hengitän erilaisten tuoksujen riitasoituja, vedän syvälle keuhkoihin, ei mikään milloinkaan riitä. Tämä on minulle ilmaa, jota vailla olen ollut liian kauan. Ja miettinyt, kuinka kauan kestän hengittämättä.

Joskus heräsin aamuihin, joissa oli tyhjää tilaa. Luulin kuolevani siihen tunteeseen, painoon rinnanpohjukassa. Sanat kurkkuun takertuneena, vailla muotoa tulla nähdyksi. Asioita, jotka kätkin hiljaisuuden alle.

Sitten tulivat aamut, jotka olivat selkeitä. Tavallisia, tasapainoisia. Ja vasta jossain sydämenlyöntien välissä tajusin, että unohdin ikävöidä. Kuin olisin omaksunut vääryyttä, unohtanut riisua naamion näytöksen lopuksi.

Aamuihin on palannut onttous. Katson mitä tahansa ja mietin, että antaisin kaiken vaihdossa sitä vastaan, että olisit minulle ikuista. Etkä vain kuvainnollisesti, kanssasi selvittäisin ikuisuuden todelliset värit.

Palaisin tänne, mihin kutsut minua silloin kuin kuulen sydäntäni maailman huudoilta. Unohtaisin kaiken sen, minkä väitetään olevan tärkeää, koska tämän ei tarvitse merkitä mitään kellekään toiselle. Se on vain meille kahdelle. Meille, joiden väliin kerran jäivät valovuodet eivätkä edes unet vieneet kylliksi kauas.

Seison saaren kärjessä enkä halua pois. Pysäytetäänkö aika tähän, ollaan vain me kaksi?

Vaikka tämä on pelkkää unta, joka loppuu aamulla.

Mutta jos kerron tätä kuin iltasatua, ehkä se vielä toteutuu.

Balladi Myrskytytölle

Sinussa on tänä iltana jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Vaikken tiedä mikä poikkeaa aikaisemmasta. Vaahtopäistä kudotut hiukset nutturalla, kiinnitetty hiusneulalla ja koristeltu luonnonkukkasin. Liikkeissä tuulen sulavuus, sen mikä puhaltaa mereltä päin ja paiskoo maininkeja rantaan. Jos hukkuisin sinuun, maistaisinko suolan? Poimisinko iholta hiekkakiteitä?

Näppäilet tuulikannelta, pudottelet nuotteja ja sointuja. Rakennat niiden ympärille maailman, kirkkaissa äänissä näen syntymän ja kasvavan lämmön. Veden hyisyys on enemmän yllyttävää kuin karkoittavaa. Metsä on täynnä ääniä ja talven hiljaisuus kuviteltua. Öisin puhaltaa yhä vinha tuuli, joka nostaa puut juurineen maasta, mutta aamussa lämpö käpertyy viereen pienen eläimen lailla.

Tunnen jotain omituista. Kuin ymmärtäisin jotain, mille kielemme ei tunne sanoja. Se on pidemmälle jalostettu versio eräistä elämän pienistä hetkistä.

Siitä kun katsoo auringonlaskua valvotun yön jälkeen, pää sumussa ja viinitahroja ylähuulella. Kun pysähtyy pellon laitaan katsomaan, kuinka kauriin vasa painautuu äitinsä kylkeen läheisyydenjanoissaan. Kun seisoo kielekkeellä uhmaamassa putoamisvaaraa. Kuten aina silloin, kun ei ole mitään sanottavaa, mutta hiljaisuus ei satu.

Vaikka kaikki tässä sanottu on vain sitä, minkä ikävä sotkee verenkiertoon. Sitä, minkä katson elokuvana uniharson läpi ja uskon.

Pelkään kohdata sinut uudelleen kaiken kuluneen ajan jälkeen. Pelkään lumouksen rauenneen, että katsot minua kuin menneisyyttä, jonka nimi hukkui lukuisissa mutkissa. Tai jotain vielä vähäisempää, kuin osani olisi pyyhitty kokonaan pois. Samoin kuin minä kirjoittaessa poistan turhia sanoja ja lauseita, jotka rikkovat rakenteen tai kertovat liikaa.

Pelkään, että muutos onkin minussa. Että vastaanotat minut lämmöllä, heittäydyt käsivarsilleni, annat itsesi minulle, mutten tiedä mitä sillä tekisin. Pelkään haikailevani muuta, vaikka sormemme ovat asettuneen lomittain. Pelkään katsovani horisonttiin, vaikka suudelmasi tekevät korvistani lämpöisen märät.

Eniten pelkään pelkoa. Että annan itseni luopua ja vasta illalla huomaan olevani surullinen. Että kaiken sen turhan ajan ainoa merkitys on muistossa, josta vuodet ovat hioneet pienen ja hauraan. Viimeisiä rippeitä jostain, mikä yhä on minulle unohtumatonta.

Jos elämä on ikuisuus, annan sen nöyränä sinulle, rakas Myrskytyttöni.

Myrskytytön haamu

Istun iltaa katsomassa, siinä samassa kohdassa keittiönpöydän ääressä. Yö on heittänyt värinsä lähiön ylle, sininen nielee harmaata, vain oksentaakseen kaiken aamun kajastuksessa.

Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.

Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.

Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.

Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.

Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.

Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.

Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.

Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.

Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.

Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.

Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.

Metsä

Löysin tän tallennettuna mun OneNote tiedostoista enkä mä ilmeisesti olekaan spämmännyt tätä blogiin ollenkaan vaikka on pitänyt?? No, tässä tämmöstä pirtsakkaa ja positiivista lätinää näin kesäpäivän riemuksi! Kirjoitettu tän vuoden helmikuun lopulla.

\\\\\

Nousen aamuruskon aikaan, kun hämärä on vielä keränä ympärillä, kultaisia kehiä taustalla joka taittaa värejä punaisesta oranssiin. Lumi jää paakuiksi aamutakin helmaan, jalkapohjissa se on jäistä ja narskuvaista. Verenkierto hyytyy, suonet nousevat sinisinä, korostuvat paperisen ihon läpi. Askeleissani on rauha, en edes tiedä mihin olen matkalla. Lumeen ovat painuneet pienen sorkkaeläimen jäljet. Yhtäkkiä muistan, kuin se olisi hatara muistikuva lapsuudesta, tunnun seikkailusta, askeleen ottamisesta tuntemattomaan. Onhan se hassua, kun moisia ei ole enää vuosiin ajatellut. On ollut niin paljon muuta, lapsia ja aina uusia sukupolvia. Vuodet ovat jo jättäneet jälkensä, tuhkaa hiuksiin ja juomuja silmäkulmiin. Ja vasta näin pitkän ajan jälkeen muistan, miten sitä nuorena oltiin väärässä ja vannottiin asioita, jotka on mahdoton toteuttaa.

Seuraan jälkiä metsään.

Mitä on sen toisella puolella? Vastauksia, toteutuneita unia, jotain kaunista, tuulta joka soi lempeämmin kuin täällä.

Auringonnousu tuo uuden lumisateen, joka pyyhkii jäljet tästä maailmasta.

Nyt jalatkin tuntuvat lämpimiltä.

Myrskytytölleni

Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.

Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.

Tuijotan merelle.

Kuvittelen sinua.

Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.

Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.

Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.

Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.

Tuijotan merelle ja kuvittelen sinua.

Myrskytyttöni 2

Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.

Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.

Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.

Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.

Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.

Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.

Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.

Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.

Ja yhä tulee kylmempi.

Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.

Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.

///

Osa 1 täällä.

taskussani suuri unelma

Joskus on omituista, miten todellisuus voi vastata täydellisesti sitä, mistä unelmoi. Unelmien varassa ihminen elää, ne antavat suunnan ja ne voi suunnitella haluamallaan tavalla. Kun jokin sellainen löytää paikkansa todellisuudessa, siitä mitä oikeasti eletään ja hengitetään, vie aikansa ymmärtää sen todella olevan olemassa. Siinä kuitenkin olen, pauhaavan ja kirkkaan joen rannalla, jonka vesi likaisenakin maistuu paremmalta kuin Suomen vedenpuhdistamoiden läpi pumpattu neste milloinkaan. Vastarannalla viherkasvillisuus nousee pystysuoraa rinnettä, joki on sinisempi kuin piirroselokuvissa. Katsellessani maisemaa mietin, mitä luontoäidin päässä mahtoi liikkua muinaisina aikoina hänen askerrellessaan kyseistä maaperää. Juu, tässä nyt on tällainen kauneudellaan leukaperät maahan loksauttava maisema niin arkisesti kuin olla voi. Tuhansia vuosia myöhemmin joku vielä keksi, että paikka olisi mitä erinomainen paikka vapaana retkeilyalueena. Mikäpä siinä.

Istun kahdelle hengelle tarkoitetun säänpieksemän ja linnunulosteilla kuorutetun kupolitelan edessä enkä voi olla hymyilemättä. Teltta on imaissut sisäänsä enemmän tavaraa, mitä sen kapasiteetin voisi ikinä kuvitella olevan ja ympärillä pörrää sorsia, joille ihmisten läsnäolo on arkisempaa kuin voi leivällä. Jos paikalla onkin jokin sääntö niiden häiritsemisen suhteen, se olisi yhtä tyhjän kanssa sillä untuvaiset sorsanpojat ovat niitä jotka tässä iholle pyrkivät. Sille, että joku niiden sukulainen päätti aamusella leikkiä kukkoa ja herätti meidät kohtuuttoman aikaisin epämääräisellä rääkäisyllä, en viitsi kantaa kaunaa. Sekin vain naurattaa ja säilyy sisäpiirin vitsinä vielä pitkään.

Viereisestä leiristä saapuu luokseni rennoin askelin kanadalainen naapurimme Eddie, sulavasti kuin olisimme elinikäisiä tuttuja. Suomalaisen jäykän ja sulkeutuneen elämän parissa kasvaneelle se on outoa, sellaisella kiehtovalla tavalla. Tämä on lopullinen todiste uskolleni siitä, että jossain ihmiset ovat avoimia ja hymyilevät aidosti, eivätkä vain mielistelläkseen.

Eddie tervehtii iloisesti ja tarjoaa minulle avokadoa ja maissikeksejä. Hetken epäröin, mutta työnnän kaikki kyyniset ajatukseni syrjään. Uusi avoimuus ja luottamus vaativat vielä totuttelua, mutta tiedän etten halua olla se ainut juro ja urpo ihminen koko alueella, jossa kaikki elävät jonkin merkillisen, suorastaan yliluonnollisen yhteishengen vallassa. Kiittäen otan yhden keksin pakkauksesta ja pyöräytän sitä kypsyyden pehmittämässä avokadossa. Keksi on hauras ja se murtuu kauhaistessaan vihreää hedelmälihaa. Poimin palaset sormiini, ne ovat paksulti maustejauheen peitossa joka takertuu sormiin paksuksi kerrokseksi rasvan ja kosteuden vaikutuksesta. Avokadon neutraalius tasoittaa keksin mausteisuutta. Silti se ei maistu tunkkaiselta, keksi rapsahtelee hampaissa kevyesti eikä jätä rippeitä hampaiden väliin tai rasvaisuutta kitalaelle. Yhdistelmä on kliseisen ilmaisun mukaisesti suoraan taivaasta, maut on kuin tarkoitettu tasapainoittamaan toisiaan.

Syödessäni tuota jumalten ruokaa kuuntelen samalla ympäristöä. Jokea, lintuja, ihmisten puhetta. En usko täydellisyyteen, mutta jos uskoisin, tämä olisi sitä. Tulevaisuus näyttää valoisalta, se on epäselvä mutta se ei pelota vaan kiehtoo. Olen tyhjän päällä, edessä siintää useita polkuja enkä ole vielä varma, minkä niistä valitsen. Pelko on kuitenkin jäänyt jonnekin merien toiselle puolelle. Tuntuu, ettei sillä ole väliä minkä suunnan valitsen. Voin unohtaa kompassit ja kartat, sillä mihin ikinä päädynkin niin täällä, kaukana kaikesta mikä on tuttua, ei voi olla kuin hyviä päätöksiä.

Jotta muistaisin kesän

Haluan sukeltaa syvemmälle kuin koskaan ennen. Veteen, jonka pohjaa ei näe laiturilta, sinne mitä lapsena pelkäsin. Haluan koskettaa pohjaa ja luulla hapen loppuvan, ennen kuin nousen pinnalle.

Haluan valvoa läpi yön, jona aurinko ei laske. Haluan etsiä kohdan, missä päivä vaihtuu toiseksi ja nähdä, kuinka taivas vaihtaa väriä.

Haluan kulkea luonnossa, nukkua siellä missä se on villi ja räiskyvä. Haluan nousta kallion laelle ja katsoa alas pauhaavaan koskeen. Kuvitella putoavani, koska sehän on melkein lentämistä.

Haluan nukkua taivasalla, ehkä sittenkin telttakankaan suojassa. Kuunnella tarkkaan, kuinka luonto elää yötä. Etsiä sirkkojen sirityksen, huuhkajan kutsun ja askeleet, joista en tiedä, kelle ne kuuluvat.

Haluan korviini elävää musiikkia, haluan tuntea sen rytmin ja värin, siihen kätketyn muiston. En kuitenkaan samalla lailla kun ennen, vain sen verran, että sydän sykähtää ja jää kaipaamaan.

Halun unohtaa kuluneet vuodet, taantua lapsen tasolle. Juosta ja huutaa niin, että toisia hävettää. Haluan pyöriä karusellissa ja nostaa kädet korkealle vuoristoradan huipulla. Haluan tahmata sormeni hattaralla, vaikken siitä juurikaan pidä.

Haluan etsiä oman paikkani, jostain korkealta. Jostain, minne toiset eivät katso. Jostain, missä olemassa oloni unohtuu. Kadota hetkeksi, vain hetkeksi, jonnekin kauas unieni laidalle.

Haluan nähdä uuden osan maailmaa, kokea seikkailun. Haluan maistaa eksoottista ruokaa, katsella lintuja uudessa paikassa. Unohtaa, että koti on vain muutaman pysäkin päässä.

Haluan syödä mansikoita, vadelmia, mustikoita. Maistaa ainakin sataa erilaista jäätelöä ja julkaista niistä jokaisesta kuvan sosiaaliseen mediaan. Haluan kielelleni makuja, vanhoja ja uusia, auringonmakuisia.

Haluan juoda kahvia lämpimässä, kiirettömässä aamussa. Aamussa, jossa on aurinkoa ja vain pari pilvenhattaraa. Aamussa, joka tuoksuu mahdollisuuksilta.

Haluan nähdä punaisen mökin, muistella kuluneita viittätoista vuotta sen huomassa. Se on kasvanut siinä ajassa, muuttunut, mutta niin olen minäkin. Emme ole yhdessä kuten ennen, mutta kun olemme hymyilemme toisillemme salaliittolaisten hymyä.

Haluan meren äärelle, koska se on kauneinta. Rakastan sen tuoksua, vapautta ja kuohuvia aaltoja. Haluan kahlata rantaan ja katsoa kaukaisuuteen, sinne minne silmäni eivät näe.

 
Haluan maata nurmella ja katsoa taivasta, tuntea uneliasuuden hiipivän varpaista ylöspäin. Haluan katsoa taivasta ja kuvitella, että se on jostain muualta.

Haluan nähdä sinut. Kyllä, juuri sinut joka jaksat lukea haihattelujani. Haluan tarttua sinua kädestä, viedä minne ikinä haluat oli se sitten lähellä tai kaukana. Haluan vaalia vanhaa ja luoda uutta.

Haluan vangita sateenkaaren, eritellä sen värit purkkeihin ja kokeilla niistä jokaista omalla vuorollaan. Tai ehkä kaikkea kerralla, koska sateenkaaret ovat kauneinta.

Haluan kulkea kaupungin läpi pydystämääni sateenkaareen pukeutuneena. Haluan kulkea ihmisten edessä ja osoittaa, etten häpeä vaan rakastan.

 
Haluan sulkea maailman sälekaihdinten taa, istua sohvalla ja uppoutua kerrottuihin tarinoihin. Niiden vuoksi haluan nauraa ja itkeä, elää hetken jossain muualla.

Haluan iholleni uuden muiston. Pienen palan lapsuutta, jotain mikä on osa minua. Piiloon olkavarren taa, missä se tanssii myrkylyhdyn valossa. Koska joku välittää.

Haluan juoda itseni humalaan punaviinillä ja shampanjalla. Haluan näyttää tyhmältä, koska ei se ole niin vakavaa. Haluan kulkea aamussa hoipertelevin askelin ja rakastaa kaikkea niin, että yhä aamulla sattuu.

Haluan nähdä ukkosmyrskyn. Haluan huuhtoutua kesäsateen mukana, lentää tuulessa, tanssia salamoiden kanssa ja kuvitella, että ukkosen jyrinä on lohikäärmeen karjaisu.

 
Haluan paeta saareen kaupungin edustalla. Syödä sormin samalla kun aallot lyövät rantaan, kuin leikkiin kutsuen. Haluan jäädä sinne, myöhästyä viimeisestä lautasta ja maistaa vielä kerran kesää.

Haluan todistaa pystyväni johonkin, etten jatka epäonnistujan polkua. Pursuan halua näyttää, pystyä, nousta kerrankin jonkun toisen edelle. Todistaa jotain, ennen kaikkea itselleni.

Haluan luottaa, että kesän lopussa on jotain odottamisen arvoista. Että minulla on suunnitelma, jotain mistä on hyötyä. Jotain, mikä auttaa minut kohti oikeaa suuntaa.

Myrskytyttöni

Hän kulkee paljasjaloin, jalkapohjien iho on likaa ja takertuneita ruohonkorsia. Niitä on myös hiuksissa, multapaakkuja ja kasvistoa. Korsia, kukkia, heinää, lehtiä, neulasia, rikkaruohoa, mitä tahansa mikä voi tarttua mukaan kärrynpyörässä. Hän ei kulje selkä suorassa, ryhdikkäänä, tasamittaisin askelin vaan sinkoilee kuin nuori kauris, horjahtelee samalla lailla, kieppuu ja pitää koko kehon liikkeessä, välillä koskettaa käsillään maata ja tervehtii jaloillaan taivasta. Yllättää joka kerta, mutta muistaa tehdä kaiken nauraen.

Hänen ihonsa on pronssia, hiukset mustat kuin tulivuoren hiiltynyt sydän. Silmiin katsoessa voisi luulla eksyvänsä sademetsään, ne ovat arvoituksia ja vehreyttä, vaikka ajan kanssa voisin laskea miljoonia eri sävyjä. Jossain siellä syvyyksissä asuu tuntemattomia olentoja; kiiltomatoja, pitkäjalkaisia sirkkoja ja lentokyvyttömiä lintuja. Haluan katsoa lähempää, väittää etten usko näkemättä, vaikka oikeasti haluan vain hengittää niitä outoja tuoksuja; makeista vesiä, tulikiveä ja vieraita kasveja.

Hän on saavuttamaton, jumalatar omassa maailmassaan, ei kumarra kellekään eikä vaadi hänelle kumarrettavan. Hän haluaisi ratkaista jokaisen ongelman naurulla, vaikka tarvittaessa hän osaa luoda lämpimän katseen, koskettaa niskaa ja saada uskomaan, että pilvillä todella on legendojen hopeareunukset. Hän muistuttaa hirmumyrskyä, hän on samalla tapaa varma ja rauhaton. En tiedä onko sekin osa häntä vai omaa hulluuttani, etten hae suojaa vaan jään mieluummin katselemaan levottomia tuulia, nousevia aaltoja ja kuohuvaa luontoa. Hän kieppuu myrskyn silmässä, minä ojennan käteni tyhmänrohkeasti ja olen täynnä intohimoa, halua tulla osaksi myrskyä.

Hän kulkee kuunvalossa, rakastaa jokaista tähteä loputtomuudessa. Hän kertoo minulle vieraita nimiä ja minä haluan tutustua niistä jokaiseen paremmin. Äkkiä myrskytuulet ovat pysähtyneet, kiertyneet nukkumaan yön mustan kankaan alle. Kuin niillä olisi hahmot, hän lepuuttaa käsiään niiden ohimoilla ja vahtii niiden unta. Hän laulaa omituisella kielellä, sanoja jotka ovat varmoja ja kovia, ne nousevat syvältä palleasta ja putoilevat huulilta kuin taivaan pyrstötähdet. Ja mietin, miten kukaan voi olla samaan aikaan niin kaunis ja vahva, riippumaton. Olen tervetullut jäämään, mutta en uskalla ajatella jäisikö hän suremaan lähtöäni.

Aamussa hän on lämmin ja turvallinen, kuin hehkuva kivi tulivuoren huipulla tai aurinko sinne vievällä polulla. Syleilen hehkua ja annan itseni rakastua.

Synninpäästö

Kuka minä olen? Vastaus tuntuu kadonneen johonkin matkan varrelle. Missä ovat haaveet ja suunnitelmat? Mihin ovat kadonneet sanat, joilla voisin kertoa siitä mitä sisälläni ei ole? Kykenemätön näkemään, sanomaan, tekemään. Jumissa osaamatta päättää, mihin pyrkiä seuraavaksi.

Aamuisin herään kuiviin silmiin, poskilla ei ole kaipuun siveltimen piirtämiä viivoja. Tuntuu kuin olisin nukkunut ikuisuuden, vaikka samalla olen loputtoman väsynyt. Menneisyys alkaa jo lipsua sormien välistä, vaikka ympärilläni on todisteita muusta tuntuu kuin olisin nähnyt vain unta. Niin suloista ja kaunista unta, joka kukoistaa kaikissa väreissä ja josta ei haluaisi herätä. Ja silti lasin takana nouseva päivä pakottaa muuhun ja vähitellen ne yksityiskohdat, joita niin rakastin, lipuvat johonkin jota en halua nimetä. Aamunkajo tappaa unet, nielaisee ne aina vain syvemmälle kunnes jäljellä on vain epäselviä luonnoksia, joista ei osaa enää kunnolla sanoa mikä oli totta.

Se on jo täällä. Istuu vieressäni, näykkii korvalehteä ja kuiskailee pehmeällä äänellä, että voi tehdä oloni paremmaksi. Lämpö omalla kyljellä, kosketus joka tietää tarkkaan mihin kuuluu mennä, huokauksia jotka nostavat niskakarvat pystyyn. Minä altistun houkutukselle, nielaisen syötin vaikka näen itsekin sen olevan sysimustaa valhetta. Annan itseni humaltua, tyytyä siihen mikä on annettu.

Petturi. Saastainen. Valehtelija. Tuntematon. Lista jatkuu, adjektiiveja joita syljen hymyilevälle peilikuvalleni. Kuinka hän kehtaa? Tyytyä helppoon, vilpillisiä sanoja supisevaan seireeniin jolla ei ole tarjottavana muuta kuin kourallinen kellonlyöntejä valheellisessa lohdussa. Miksi tyydyn tähän, kun voisin koskettaa jotain todellista, puhdasta ja rakastamisen arvoista, jos laiskoihin kliseisiin on turvautuminen.

En tarvitsisi peilikuvan hymyä varmistuakseni onnestani. Se haijastuisi ympäristössäni, jonka näkisin lumoavana vaikka kyseessä olisi vain kilometrikaupalla kuivaa autiomaata. En tarvitsisi väsymystä nukahtaakseni, koska tavottaisin levollisen mielen jo pelkästään seuraavan aamun tuomista mahdollisuuksista. Aamut eivät olisi rutiinia, eivät harmaita ja kylmiä. Ja jokaisen niistä kauniista aamuista aloittaisin kertomalla, kuinka paljon rakastan. Kertoisin, kuinka syvälle juurtunutta se on ja kuinka en enää milloinkaan salli itseni hairahtaa viettelijättäriin. Kuinka kaikki todella tarvitsemani on lämmintä ja yksinkertaista, että pelkkä ruumini levollisuus on merkki siitä, miten asioiden kuuluu olla. On niin paljon asioita, joita voisin kertoa täyttääkseni sen hetken aamussa, jona ei ole vielä kiire mihinkään ja päivä on vielä violettia utua horisontissa. Avaisin sydämeni, kääntäisin sen ylösalaisin ja ravistelisin niin kauan, että viimeisetkin luuragot ovat ropisseet pois sen monista salaisista taskuista.

Voisin kertoa näitä, tositarinoita, siihen päivään asti kuin maailma on pelkkää savua ja murenevaa maata. Niin kauan, kunnes viimeinenkin häpeä ja suru on vuodatettu minusta ulos. Kun olen sanonut kaiken, voin nukkua hetken kauemmin käpertyen siihen aitoon lämpöön, jota ehkä uskallan kutsua onneksi, jos vain lausun sanani varovasti.

Virhe

Minä en hengitä tätä maailmaa
       Se on kuin nauttisi syanidia
                                   persiljan kera
    Kai aterimetkin hienointa hopeaa
               Kuuntele
                     miten veitsi ja haarukka soivat yhteen
         Se värisee selkärangassa
                              kalman hajuista
                                        groteskeja nuottivirtauksia
                   Alistuneet hymyilevät
  kuin olisivat oikeasti onnellisia
                Katseissa öljyä
                           iho murenevaa paperia
                                  hampaissa sitä kuin viidakkoa
                                                         persiljaa
 Onko se vain minussa
             Kitalakeen nousevat rakkulat
                                    riekaleet kurkussa
    Se miten keho unohtaa
       mitä sen pitäisi tehdä
             Onko se vain minussa
                                         Virhe
                      Jota ei voi korjata
                                             Virhe
             Täydellisessä maailmassa
                                                  Virhe
         Persiljaa hymyilevien joukossa
                                                      Virhe
                                          Joka ei sovi
                                                           Minussa