Kuka minä olen? Vastaus tuntuu kadonneen johonkin matkan varrelle. Missä ovat haaveet ja suunnitelmat? Mihin ovat kadonneet sanat, joilla voisin kertoa siitä mitä sisälläni ei ole? Kykenemätön näkemään, sanomaan, tekemään. Jumissa osaamatta päättää, mihin pyrkiä seuraavaksi.
Aamuisin herään kuiviin silmiin, poskilla ei ole kaipuun siveltimen piirtämiä viivoja. Tuntuu kuin olisin nukkunut ikuisuuden, vaikka samalla olen loputtoman väsynyt. Menneisyys alkaa jo lipsua sormien välistä, vaikka ympärilläni on todisteita muusta tuntuu kuin olisin nähnyt vain unta. Niin suloista ja kaunista unta, joka kukoistaa kaikissa väreissä ja josta ei haluaisi herätä. Ja silti lasin takana nouseva päivä pakottaa muuhun ja vähitellen ne yksityiskohdat, joita niin rakastin, lipuvat johonkin jota en halua nimetä. Aamunkajo tappaa unet, nielaisee ne aina vain syvemmälle kunnes jäljellä on vain epäselviä luonnoksia, joista ei osaa enää kunnolla sanoa mikä oli totta.
Se on jo täällä. Istuu vieressäni, näykkii korvalehteä ja kuiskailee pehmeällä äänellä, että voi tehdä oloni paremmaksi. Lämpö omalla kyljellä, kosketus joka tietää tarkkaan mihin kuuluu mennä, huokauksia jotka nostavat niskakarvat pystyyn. Minä altistun houkutukselle, nielaisen syötin vaikka näen itsekin sen olevan sysimustaa valhetta. Annan itseni humaltua, tyytyä siihen mikä on annettu.
Petturi. Saastainen. Valehtelija. Tuntematon. Lista jatkuu, adjektiiveja joita syljen hymyilevälle peilikuvalleni. Kuinka hän kehtaa? Tyytyä helppoon, vilpillisiä sanoja supisevaan seireeniin jolla ei ole tarjottavana muuta kuin kourallinen kellonlyöntejä valheellisessa lohdussa. Miksi tyydyn tähän, kun voisin koskettaa jotain todellista, puhdasta ja rakastamisen arvoista, jos laiskoihin kliseisiin on turvautuminen.
En tarvitsisi peilikuvan hymyä varmistuakseni onnestani. Se haijastuisi ympäristössäni, jonka näkisin lumoavana vaikka kyseessä olisi vain kilometrikaupalla kuivaa autiomaata. En tarvitsisi väsymystä nukahtaakseni, koska tavottaisin levollisen mielen jo pelkästään seuraavan aamun tuomista mahdollisuuksista. Aamut eivät olisi rutiinia, eivät harmaita ja kylmiä. Ja jokaisen niistä kauniista aamuista aloittaisin kertomalla, kuinka paljon rakastan. Kertoisin, kuinka syvälle juurtunutta se on ja kuinka en enää milloinkaan salli itseni hairahtaa viettelijättäriin. Kuinka kaikki todella tarvitsemani on lämmintä ja yksinkertaista, että pelkkä ruumini levollisuus on merkki siitä, miten asioiden kuuluu olla. On niin paljon asioita, joita voisin kertoa täyttääkseni sen hetken aamussa, jona ei ole vielä kiire mihinkään ja päivä on vielä violettia utua horisontissa. Avaisin sydämeni, kääntäisin sen ylösalaisin ja ravistelisin niin kauan, että viimeisetkin luuragot ovat ropisseet pois sen monista salaisista taskuista.
Voisin kertoa näitä, tositarinoita, siihen päivään asti kuin maailma on pelkkää savua ja murenevaa maata. Niin kauan, kunnes viimeinenkin häpeä ja suru on vuodatettu minusta ulos. Kun olen sanonut kaiken, voin nukkua hetken kauemmin käpertyen siihen aitoon lämpöön, jota ehkä uskallan kutsua onneksi, jos vain lausun sanani varovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti