Oven avaaminen on vaikeaa. En tiedä yrittääkö jokin sisälläni haraa väkisin vastaan kun en tunnu pystyvän niinkään yksinkertaiseen tekoon. Vain yksi loksahdus ja olen taas kotona. Miksi tätä paikkaa pitäisi edes kutsua, kun kaipaan enemmän taakse jäänyttä kuin tätä paikkaa milloinkaan? Pitäisikö hyväksyä kohtalo, rakastaa omaa sänkyä ja esineitä ympärilläni. Tyynyt ovat vääränlaisia vaikka vielä hetki sitten luulin niiden tarjoavan lohdutusta. Kaikki tila ympärillä on vierasta, jokainen neliösentti ympärillä kuuluu minulle vaikkeväi ne edes tunnu omilta. Voin tehdä mitä haluan, piilossa katseilta ja omassa rauhassa. Mutten enää osaa.
Laukun purkaminen käy työstä. Onhan tätä tehty ennenkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut näin vaikealta. Pala nousee kurkkuun kun nostan muistoja sen kätköistä, yhden kerrallaan kuin kaikki olisi liian raskasta tehdäkseni enempää. Kasa kirjekuoria muistuttaa tekemättömistä asioista, joihin pitäisi tarttua. Tavallista rutiinia, jota en pääse pakoon. Edes lepääminen ei tunnu hyvältä vaikka nukuttuja tunteja on takana liian vähän. Pelkään hetkeä ennen nukahtamista, kun pitää etsiä mukavaa asentoa ja olen hetken avuton kohde ajatuksille, jotka haluavat kelata menneitä kuukausia aina vain uudelleen vaikka muistoille antautuminen sattuu liikaa. Yritän olla onnellinen tapahtumista, mutta se poista sitä tyhjyyttä joka riippuu haamuna ympärilläni. En osaa enää astua ovesta sisään ja kutsua näkemääni kodiksi. Ehkä opin sen vielä uudelleen, mutta sekin pelottaa.
Kohtalon hyväksyminen vainoaa minua, en halua antautua sille vaan pyrin pakoon. Pelkään sen johtavan unohtamiseen ja siihen, että otteeni siitä mitä todella rakastan hellittää. Pidän mieluumin tämän tyhjyyden ympärilläni kuin unohdan kokonaan. Kun palat vähitellen löytävät paikkansa siitä, mistä yritän koota uutta alkua liitän mukaan muistoja. Yhdistän ne johonkin, annan uuden merkityksen. En anna itseni unohtaa. Pidän ajatuksesta kiinni ja pakotan itseni muistamaan kaiken mikä oli hyvää, pitämään kiinni muistoista joiden mukana voisin kadottaa myös osan itsestäni. Mikään ei ole nyt yhtä tärkeää.
Uskon, että vielä tulee se päivä jona minun ei tarvitse katoa taakseni vaan voin katsoa tulevaisuuteen rakastaen sitä, mitä siellä näen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti