Kuulen kaiun vuosien takaa
se on lapsuuden naurua
pullanmuruja suun pielissä
viattomuuden pilke silmäkulmassa
katse taivasta kohden
rakkaissa kasvoissa
Toivoin kanelintuoksun kestävän
kuin mehujään tahmeuden sormissa
vaan loputon ei ole polkumme
taivaanrantaan se katkeaa
katoaa horisontin utuun
eikä täältä näe kauemmas
sinne missä rakkain jo vaeltaa
Voin vain toivoa
siellä olevan toisenlaista
kauniimpaa kuin rautataivas ylläni
pilvipeitossaan niin kovin tyhjä
ehkä askel on siellä kevyt
jaloissa kastenurmea
eikä soran repimää jäätä
Siellä auringonlaskun tuolla puolen
rakkain viimein saa nukahtaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti