matkalle jääneet

I

laatikossa dinosauruksia
meidän kahden salaisuus
jo alusta asti
siinä oli jotain erityistä
ihastuinko silloin ensimmäistä kertaa?
joskus kadun päivää
jona en enää vastannut kirjeisiin


II

kahden kadun risteyksessä
uuden päivän nousukohdassa
vuodenaikaan katsomatta
repussani dalmatialaisia
odotin ja olin odotettu
kunnes maailma muuttui
se sama tapahtuu useimmille
siinä kohtaa lapsuutta
on niin helppoa päästää irti


III

seisoin luokkahuoneen ovella
vuotta nuorempien
ekaluokkalainen, haiseva nainen
vieläkö se kaikuu pihoilla?
mietin
kävelinkö jo silloin elämässä takaperin?
pysähdyinkö jo silloin
olemaan ikäisiäni nuorempi?
ehkä, mutta käsi omassani
ei kaivannut selityksiä


IV

olin se joka punasteli takapulpetissa
tuskin edes muistamisen arvoinen
piirsin itsekseni hiljaa
joskus uskalsin hymyillä
kirjoittaa jotain ystävänpäiväkorttiin
joka ei onnistunut olemaan salainen
ja siitä mikä kerran oli suurta
ei ole enää muuta sanottavaa


V

se oli ensimmäisten kertojen aikaa
alkoholia, tupakkaa, juhlintaa
opittiin olemaan holtittomia
kunhan aikamme ensin
rakensimme koteja lelukoirille
ja taas puhuin ikuisuudesta
kunnes käsikirjoitus muuttui
olisiko meillä enää puhuttavaa?
vai pälyilisimmekö toisiamme
kahvikuppien yli
kuin jotain täysin vierasta?
silti toivon, että sinulla on kaikki hyvin


VI

muistan kuinka kirjoitin nimet
yläasteen vessakopin seinään
niiden, jotka olivat rakkaita
osat kolmilehtistä apilaa
vannoin sitä tarinaa jatketaan
mutta kerran niin rakasta
en enää tunne ollenkaan


VII

sinä kesänä kaupunki oli jaloissani
ja minä
aina jossain huipulla, ylhäällä
en edes oikeasti kovin korkealla
palavaa muskottipähkinää
vaikka sanoin
tämä on pysyvää
katosivat päivät
kuin savun tuoksu hengityksestä

taskussani suuri unelma

Joskus on omituista, miten todellisuus voi vastata täydellisesti sitä, mistä unelmoi. Unelmien varassa ihminen elää, ne antavat suunnan ja ne voi suunnitella haluamallaan tavalla. Kun jokin sellainen löytää paikkansa todellisuudessa, siitä mitä oikeasti eletään ja hengitetään, vie aikansa ymmärtää sen todella olevan olemassa. Siinä kuitenkin olen, pauhaavan ja kirkkaan joen rannalla, jonka vesi likaisenakin maistuu paremmalta kuin Suomen vedenpuhdistamoiden läpi pumpattu neste milloinkaan. Vastarannalla viherkasvillisuus nousee pystysuoraa rinnettä, joki on sinisempi kuin piirroselokuvissa. Katsellessani maisemaa mietin, mitä luontoäidin päässä mahtoi liikkua muinaisina aikoina hänen askerrellessaan kyseistä maaperää. Juu, tässä nyt on tällainen kauneudellaan leukaperät maahan loksauttava maisema niin arkisesti kuin olla voi. Tuhansia vuosia myöhemmin joku vielä keksi, että paikka olisi mitä erinomainen paikka vapaana retkeilyalueena. Mikäpä siinä.

Istun kahdelle hengelle tarkoitetun säänpieksemän ja linnunulosteilla kuorutetun kupolitelan edessä enkä voi olla hymyilemättä. Teltta on imaissut sisäänsä enemmän tavaraa, mitä sen kapasiteetin voisi ikinä kuvitella olevan ja ympärillä pörrää sorsia, joille ihmisten läsnäolo on arkisempaa kuin voi leivällä. Jos paikalla onkin jokin sääntö niiden häiritsemisen suhteen, se olisi yhtä tyhjän kanssa sillä untuvaiset sorsanpojat ovat niitä jotka tässä iholle pyrkivät. Sille, että joku niiden sukulainen päätti aamusella leikkiä kukkoa ja herätti meidät kohtuuttoman aikaisin epämääräisellä rääkäisyllä, en viitsi kantaa kaunaa. Sekin vain naurattaa ja säilyy sisäpiirin vitsinä vielä pitkään.

Viereisestä leiristä saapuu luokseni rennoin askelin kanadalainen naapurimme Eddie, sulavasti kuin olisimme elinikäisiä tuttuja. Suomalaisen jäykän ja sulkeutuneen elämän parissa kasvaneelle se on outoa, sellaisella kiehtovalla tavalla. Tämä on lopullinen todiste uskolleni siitä, että jossain ihmiset ovat avoimia ja hymyilevät aidosti, eivätkä vain mielistelläkseen.

Eddie tervehtii iloisesti ja tarjoaa minulle avokadoa ja maissikeksejä. Hetken epäröin, mutta työnnän kaikki kyyniset ajatukseni syrjään. Uusi avoimuus ja luottamus vaativat vielä totuttelua, mutta tiedän etten halua olla se ainut juro ja urpo ihminen koko alueella, jossa kaikki elävät jonkin merkillisen, suorastaan yliluonnollisen yhteishengen vallassa. Kiittäen otan yhden keksin pakkauksesta ja pyöräytän sitä kypsyyden pehmittämässä avokadossa. Keksi on hauras ja se murtuu kauhaistessaan vihreää hedelmälihaa. Poimin palaset sormiini, ne ovat paksulti maustejauheen peitossa joka takertuu sormiin paksuksi kerrokseksi rasvan ja kosteuden vaikutuksesta. Avokadon neutraalius tasoittaa keksin mausteisuutta. Silti se ei maistu tunkkaiselta, keksi rapsahtelee hampaissa kevyesti eikä jätä rippeitä hampaiden väliin tai rasvaisuutta kitalaelle. Yhdistelmä on kliseisen ilmaisun mukaisesti suoraan taivaasta, maut on kuin tarkoitettu tasapainoittamaan toisiaan.

Syödessäni tuota jumalten ruokaa kuuntelen samalla ympäristöä. Jokea, lintuja, ihmisten puhetta. En usko täydellisyyteen, mutta jos uskoisin, tämä olisi sitä. Tulevaisuus näyttää valoisalta, se on epäselvä mutta se ei pelota vaan kiehtoo. Olen tyhjän päällä, edessä siintää useita polkuja enkä ole vielä varma, minkä niistä valitsen. Pelko on kuitenkin jäänyt jonnekin merien toiselle puolelle. Tuntuu, ettei sillä ole väliä minkä suunnan valitsen. Voin unohtaa kompassit ja kartat, sillä mihin ikinä päädynkin niin täällä, kaukana kaikesta mikä on tuttua, ei voi olla kuin hyviä päätöksiä.

Taivaanrannoista

Kuulen kaiun vuosien takaa
        se on lapsuuden naurua
             pullanmuruja suun pielissä
                viattomuuden pilke silmäkulmassa
      katse taivasta kohden
                 rakkaissa kasvoissa

  Toivoin kanelintuoksun kestävän
       kuin mehujään tahmeuden sormissa
             vaan loputon ei ole polkumme
   taivaanrantaan se katkeaa
           katoaa horisontin utuun
                eikä täältä näe kauemmas
                        sinne missä rakkain jo vaeltaa

        Voin vain toivoa
               siellä olevan toisenlaista
                   kauniimpaa kuin rautataivas ylläni
                             pilvipeitossaan niin kovin tyhjä
                ehkä askel on siellä kevyt
                          jaloissa kastenurmea
                                   eikä soran repimää jäätä

                      Siellä auringonlaskun tuolla puolen
                                     rakkain viimein saa nukahtaa