Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Pitkästä aikaa pientä kirja-analyysia. Suuria juonipaljastuksia olen välttänyt, mutta jos en halua tietää kirjasta yhtään mitään älä lue eteenpäin.

Haruki Murakami on nimi, joka tulee usein vastaan blogeissa ja keskustelupalstoilla. Monet tunnustavat herran yhdeksi suosikeistaan, mutta itse olin suurta suosiota saaneiden Norwegian Woodin ja 1Q84:n jälkeen vielä vähän kahden vaiheilla. Parhaimmillaan molempia kirjoja tuli makusteltua useita sivuja kerralla, välillä taas tarinat tuntuivat pysähtyvän paikalleen enkä oikein saanut sivuja niellyksi. Mitä en ymmärtänyt, kun Murakamin teokset olivat minulle vain 'ihan kivoja'?

Sitten tartuin teokseen Sputnik-rakastettuni.

Kuva © Tammi

Sputnik ei ole tyylillisesti tai juonellisesti Murakamin vahvin teos, lisäksi siinä on monilta osin (kertojan olemus, tietyt juonenkäänteet, seksuaalisuuden läsnäolo) piirteitä, jotka muistuttavat Murakamin muista teoksista. Kuitenkin, jokin tässä kirjassa läpäisi tiensä ihoni alle. Tuntui, kuin kirja olisi puhunut minulle useilla henkilökohtaisilla tasoilla.

"Ehkä se on jossain tien päällä ja unohtanut palata kotiin. Mutta rakastuminen on aina vähän hullua. Se voi ilmaantua ihan tyhjästä ja vallata ihmisen täysin. Kuka tietää - ehkä jo huomenna."

Ennen kirjan tapahtumia Sumire, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä, ei ole koskaan ollut rakastunut tai tuntenut seksuaalista halua, joka on hänelle täydellinen mysteeri. Sumire miettii, mitä hän on kirjoittajana ilman intohimoa. Myöhemmin hän kuitenkin rakastuu pyörremyskyn lailla toiseen naiseen.

Kirja on ilmestynyt Japanissa vuonna 1999 ja vielä tänäkin päivänä homoseksualisuus on Japanissa (käsitykseni mukaan) aika hyssytelty puheenaihe. Siihen nähden Sumiren ihastumista on kuvattu hellästi ja arkisesti (hyvällä tavalla), eikä rakkauden kohteesta tehdä suurta numeroa. Sumire itse toteaakin olevansa rakastunut ja että rakkauden kohde nyt vain sattuu olemaan nainen.

Kirja ei kuitenkaan ole kertomus homoseksuaalisuudesta, vaikka sen kautta selvästi haluataan sanoa lukijalle jotain. Mitä se voisi olla? Sumire kokee intohimon puutetta, joka estää häntä etenemästä kirjailijana. Hänellä on alkuja ja loppuja, lukuisia sivuja tekstiä, mutta ei mitään valmista, missä olisi sekä alku että loppu. Ehkä tämä viittaa siihen, kun toisinaan etsimme intohimoa vääristä paikoista, kun katse pitäisi suunnata johonkin aivan muualle?

Kun kirjassa puhutaan intohimosta, ei se välttämättä tarkoita vain kahden ihmisen välistä halua. Intohimo on tärkeä osa elämää ja ihmisyyttä, se määrittelee sen keitä me olemme ja mistä pidämme. Mitä me olemme ilman intohimoa?

"Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet."

"Lähestymme koko ajan meille suodun ajan loppua ja sanomme sille hyvästit, kun se jää taaksemme. Toistamme, usein taitavasti, loputtomia arkipäiväisiä tekoja. Jätämme jälkeemme mittaamattoman tyhjyyden tunteen."

Katoaminen on sana, joka lipuu jatkuvasti kirjan pinnalla. Ehkä siihen kiteytyy kaikki, mitä Murakami haluaa kirjalla sanoa.

Kadotamme jatkuvasti ihmisiä, muistoja, taitoja ja lopussa kadotamme koko elämämme. Kaksi edellistä lainausta kirjan loppupuolelta iskivät minua naamaan kuin kunnon litsari. Jokainen, joka on pidempään elännyt vailla tietoa siitä, mitä seuraavaksi elämässä tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ymmärtää miltä se tuntuu.

Jos meillä ei ole intohimoa mihinkään, meistä tulee helposti tyhjiä kuoria. Kuten jo sanoin, jokaisella on omat intohimonsa ja ne tekevät meistä persoonia. On pienestä kiinni, milloin alamme kyseenalaistaa omaa intohimoamme. Voi rakastaa kirjoittamista, mutta omaako tarpeeksi talenttia saadakseen koskaan kokonaista kirjaa aikaan? Voi hokea muuttavansa vielä pois kotikulmilta, mutta onko sittenkään koskaan tarpeeksi rohkea toteuttamaan sitä? Voi haaveilla satuhäistä, suuresta perheestä ja omakotitalosta, mutta mitä jos ei koskaan kohtaa sitä oikeaa ihmistä, jonka kanssa jakaa se kaikki? Voi unelmoida levytyssopimuksesta, mutta entä jos lauluääni ei olekaan tarpeeksi uniikki?

"En usko että sinä tässä elämänvaiheessasi kirjoittaisit mitään merkittävää, vaikka käyttäisit siihen miten paljon aikaa hyvänsä. Sinulla on kyllä tarpeeksi lahjakkuutta. Olen varma, että sinusta tulee jonakin päivänä erinomainen kirjailija. En pelkästään sano näin, minä todella uskon siihen. Sinulla on se synnynnäinen lahja. Mutta vielä ei ole oikea aika. Sinussa ei ole vielä tarvittavaa voimaa sen oven avaamiseen. Eikö sinusta itsestäsi ole koskaan tuntenut siltä?"

Yllä oleva lainaus on ihan kirjan alusta, mutta vielä kirjan päätteeksi palaan siihen. Se ei ole kaikki, mitä tarina minulle haluaa sanoa, mutta se on olennainen osa sitä. Tai sitten se vain osui niin lähelle itseäni, että haluan alleviivata sen ja nostaa jalustalle.

Meidän on annettava intohimollemme aikaa ja ymmärrettävä, että kaikki ei tapahdu hetkessä. Joskus elämänvaihe ei ole oikea, ehkä on jotain mitä pitää löytää itsestään ensin, ennen kuin on valmis ottamaan viimeisen askeleen. Mutta koskaan emme saisi kyseenalaistaa intohimoamme. Muuten voimme hyvinkin ajautua vain lipumaan elämämme läpi, emmekä huomaa mahdollisuutta kun sen aika tulee.

Vaikka tulkitsisin Sputnikia täysin väärin, se herätti minussa paljon ajatuksia ja voisin sanoa, että tarvitsin kirjaa tähän elämänvaiheeseen.