Näppäilet tuulikannelta, pudottelet nuotteja ja sointuja. Rakennat niiden ympärille maailman, kirkkaissa äänissä näen syntymän ja kasvavan lämmön. Veden hyisyys on enemmän yllyttävää kuin karkoittavaa. Metsä on täynnä ääniä ja talven hiljaisuus kuviteltua. Öisin puhaltaa yhä vinha tuuli, joka nostaa puut juurineen maasta, mutta aamussa lämpö käpertyy viereen pienen eläimen lailla.
Tunnen jotain omituista. Kuin ymmärtäisin jotain, mille kielemme ei tunne sanoja. Se on pidemmälle jalostettu versio eräistä elämän pienistä hetkistä.
Siitä kun katsoo auringonlaskua valvotun yön jälkeen, pää sumussa ja viinitahroja ylähuulella. Kun pysähtyy pellon laitaan katsomaan, kuinka kauriin vasa painautuu äitinsä kylkeen läheisyydenjanoissaan. Kun seisoo kielekkeellä uhmaamassa putoamisvaaraa. Kuten aina silloin, kun ei ole mitään sanottavaa, mutta hiljaisuus ei satu.
Vaikka kaikki tässä sanottu on vain sitä, minkä ikävä sotkee verenkiertoon. Sitä, minkä katson elokuvana uniharson läpi ja uskon.
Pelkään kohdata sinut uudelleen kaiken kuluneen ajan jälkeen. Pelkään lumouksen rauenneen, että katsot minua kuin menneisyyttä, jonka nimi hukkui lukuisissa mutkissa. Tai jotain vielä vähäisempää, kuin osani olisi pyyhitty kokonaan pois. Samoin kuin minä kirjoittaessa poistan turhia sanoja ja lauseita, jotka rikkovat rakenteen tai kertovat liikaa.
Pelkään, että muutos onkin minussa. Että vastaanotat minut lämmöllä, heittäydyt käsivarsilleni, annat itsesi minulle, mutten tiedä mitä sillä tekisin. Pelkään haikailevani muuta, vaikka sormemme ovat asettuneen lomittain. Pelkään katsovani horisonttiin, vaikka suudelmasi tekevät korvistani lämpöisen märät.
Eniten pelkään pelkoa. Että annan itseni luopua ja vasta illalla huomaan olevani surullinen. Että kaiken sen turhan ajan ainoa merkitys on muistossa, josta vuodet ovat hioneet pienen ja hauraan. Viimeisiä rippeitä jostain, mikä yhä on minulle unohtumatonta.
Jos elämä on ikuisuus, annan sen nöyränä sinulle, rakas Myrskytyttöni.
