rakkauteni sinuun

On sanottu, että ne jotka heräävät sudenhetkellä ovat sydämeltään surullisia.

Nykyisin pelkään nukahtaa liian varhain. Jos taas herään aamuhämärään, sydän takoen ja kammoten jotain hahmotonta.

Niinä aamuina, kuin tunnit ovat liian varhaiset, haen voimaa sinusta, Myrskytyttöni.

Siitä muistosta joka minulla vielä on.

Sinun kanssasi jokainen päivä oli seikkailu. Palaan siihen aikaan vielä silloinkin, kun aikaa ei enää ole ja päiväni käyvät vähiin. Vaikka vuodet tekevät minusta vanhan, muistan edelleen ja kaipaan aina vain enemmän. Haluan sinut jokaiseen päivääni ja vaikka mitä tapahtuisi, valitsisin aina sinut ja tekisin sen kaiken uudelleen. Vaikka universumit kääntyisivät ja aika kulkisi takaperin, palaisin aina luoksesi.

Koska muistoissa on kääntöpuolensa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, alkaa kyseenalaistaa niiden todenperäisyyttä. Tapahtuiko mitään oikeasti? Mihin asti muistoni ovat todellisia, ennen kuin ne muuttuvat uneksi? Kauneimmaksi ja rakkaimmaksi uneksi, josta kuitenkin on joskus herättävä.

Kaikki mitä sanon, kaikki kertomani, palaa samaan kohtaan. Se kaikki syntyy samasta voimavarasta. Se olet sinä, Myrskytyttöni. Rakkauteni sinuun pitää tarinani elossa.

Ennen kuin tapasin sinut, olin surullinen. Etsin niin kauan sitä, mikä tekisi minusta minut, kokonaisen ilman sydämen tyhjyyttä. Sitä mikä on vain minulle, se mitä varten synnyin. Tunnetta, joka saisi minut lopultakin ymmärtämään, mitä kodilla tarkoitetaan.

Kanssasi olin onnellinen, tavalla jota en muista tunteneeni sitten lapsuuden. Se oli niin suurta, että tuskin pystyin käsittämään sitä.

Ja siksi en muuttaisi mitään, en edes silloin kun välimatka tuntuu kipuna rintalastan alla ja minun on katsottava muualle, ettei kukaan näkisi miten paljon ikävä minuun vaikuttaa.

Se, mitä sanon ääneen, on vain pieni osa kaipuutani.

Sinun luoksesi, Myrskytyttö.

Ota vastaan se mitä sanon ja usko, että tulee päivä jona riennän yli merten ja maailman rajojen, sinne missä sinä olet.

Tartun sinua käsistä, katson syvälle silmiisi, sinne missä voin nähdä kokonaisen ekosysteemin, sellaisen mitä ei ole missään muualla.

Odota minua siihen asti, pysy sellaisena kuin olet.

Ole minua varten, koska en usko löytäväni vastaavaa mistään muualta.

Ole minulle ikuisesti Myrskytyttö.

puolimatkassa

en tiedä mitä sanoisin sinulle,
mutten osaa olla puhumattakaan.
täällä luonto puuhaa talvea.
pimeyttä on enemmän
ja hengityksen höyrystä
tietää olevansa elossa.

suojatien valkeat raidat hohtavat timantteja,
koetan varoa askelta.
puissa yhä syystanssien värit
kuin aurinko olisi roiskinut niille maaliaan
sitä samaa jota se kantaa mukanaan
horisonttiviivalla
ennen pimeyttä
joka on pidempi kuin eilen.

millaista siellä on?
muistan, mutten enää tunne.
ymmärtäminen on jokapäiväistä
aina yhtä vaikeaa.
valvon taas öitä.
kohta valkenee uusi aamu.
kuin odottaisin
vielä joskus se jättää tulematta.

tuon esiin jotain,
pohdinnasta kasvanutta
päiväkirjasta poimittua
ilman logiikkaa, satunnaistoistossa.

nahka paloi jo alkukesästä,
niska tulenpunainen ja kipeä.
matkat ovat täällä pidempiä,
on helpompaa jäädä
---
jättää yrittämättä.
ei ole paikkaa jolle nousta
katsomaan miten valtameret
puskevat toisiaan.
muistan kuinka yössä
joku pysähtyi kertomaan tarinaa
siitä kuinka kaikki alkoi
ja esi-isät söivät ihmislihaa.
on niin paljon mihin rohkeus ei riitä,
mutta ajatus vapaapudotuksesta
kasvoi elintärkeäksi.
ja siellä korkeimmalla kohdalla
tunsin kuuman kiven ja näin
rikintuoksua hohkavat lammet.
kintereilläni hiipi pilvi
utelias kuin kissanpentu, mietti kai
"kuka tuo oikein on?"
niin paljon hulluja tarinoita
joita kerron uudelleen
kai vain itseäni varten.
pelkään milloin joku sanoo
"sä oot jo kertonut ton".

minä kuolen,
huomenna tai ainakin tulevaisuudessa.
ei tätä ikuisesti jatku
eikä jatkoaikaan ole varaa.

onko siellä jotenkin erilaista?
samalla kun päivät vierivät täällä,
kulkee aika eteenpäin toisaalla.
haluan jo lähteä uudelleen,
lukea karttaa ja katsoa kompassin nuolta,
vaikken niitä ymmärrä lainkaan.
ja silti jään
kirjeitäni kirjoittamaan.

jos valoja vannoisin
omistaisin sen sinulle.
vielä tulee päivä
jona muutan maailman
vaikka sitten vain omani.
usko vain.
sanokoot narriksi
naiiviksi haihattelijaksi.
ei näin kuulu elämää viettää
yksin
peläten
enemmän kuin voin myöntää.

kerron sinulle päivän
heti kun vain pystyn.
ja kuule
tuletko silloin puolimatkaan vastaan?

viimeisellä portilla

käytävillä kaikuvat viimeiset kutsut

kotiin, seikkailuun

jonnekin muualle

kuolleet sydämet vieraassa paikassa

ei enää matkalla, ei vielä kotona

jos milloinkaan

viimeisen kerran

kurottelen äärirajoja

se mitä piti katsoa pitkään

jatkuvaa nauhaa ja värioksennusta

naurettavat nimet eivät ikuistu

tuossa piti katsoa vielä kerran

kuinka lentokoneet nousevat

täällä piti pysähtyä vielä hetken

kohottaa malja sille

mikä määritteli tulevaisuuteni

aina tähän hetkeen

nyt on näin

näissä käytävissä säilyy päätöksen maku

parhaiden päivien hautapaikka

jossa hymy lakkasi kohoamasta korviin

sata päivää ja joitakin päälle

päättyvät puoleentoista kellonkierrokseen

karvaaseen kahviin ja veteen

joka ei laskeutunut vesiputouksesta

ja vieläkin koitan ymmärtää

miten niin nopeasti kadonnut

valvottaa yhä läpi öiden

unen puolella todellisuutta

A/N: Keskusvaraston tyhjennys jatkuu... eiku.

Yhtä poikkeusta huomioimatta kuvat on © Mira, menkee tänne kattelee sielt löytyy blogi missä on tekstii ja kuvii.

***

Seison porteilla. Uuden, tuntemattoman maailman porteilla. Täytyn uteliaisuudella, se värähtelee kaikkialla vartalossani pieninä sähköiskuina. Yritän katsoa kaikkialla kerralla, muttei sellaiseen ole ihmissilmiä tarkoitettu. Näen auringon, joka kipuaa taivaalle päivänä, jona kevät ja kesä kohtaavat. Se on alku. Tulevaisuus on vielä pelkkä kysymysmerkki, mutta olen valmis kirjoittamaan sille vastauksen.

***

Taivas ylläni on violetti. Se kaartuu ympärilläni, värit liukenevat taivaanrannan toisella laidalla vaaleammaksi. Jos katson tarkkaan, näen pilkahduksen sinistä ja häivähdyksen vaaleanpunaista. Väriskaala on herkkä, viaton, vaikka sen alla järvi sykkii vaahtopäisiä aaltoja rantaan ja ilmaa siveltää rikin viiltävä katku. Rantavedessä, tyrkyjen harjalla ui joutsen. Sen sulat ovat mustat, nokka pistävän punaoranssi. Eikä se värähdäkkään katsoessaan minua, ei pakene tai sähise kuten valkeat serkkunsa. Minulla ei ole siihen vaikutusta.

Kuva © Mira

***

Lapsilla on kaunis kyky uskoa satuihin, Ihmemaahan ja Mikä-Mikä-Maahan. Rajattomiin mahdollisuuksiin ja lupaan olla kasvamatta aikuiseksi. Aikuistuessa usko taikuuteen katoaa ja se on surullista. Nousen vihreän kukkulan korkeimmalle kohdalle, oikealla puolellani on pyöreä, vihreä ovi kukkulan kyljessä ja sen yläpuolella kohoaa tammi sinistä taivasta vasten. Täällä aurinko paistaa aina, tänään uskon satuihin samalla tarmolla kuin silloin lapsena. Tämä on vain yksi osa maailmaa ja jossain näiden vihreiden kukkuloiden takana se jatkuu, täynnä mahdollisuuksia seikkailuun.

Kuva © Mira

Tänään uskallan tunnustaa ajatuksen, jota olen epäröinyt sanoa äänen. Nyt tiedän varmasti, että unelmat voivat toteutua.

***

Tämä paikka on vihreä. Kasvillisuus nousee tiheänä kallion rinteellä, laskeutuu kuohuvaan jokeen joka maistuu paremmalta kuin hanavesi jossain muualla. Nukahdan joen jylinään ja kuohuun, ne ovat myös ensimmäisinä korvani juurella kun aamulla herään. Ennen kuin hahmotan maailmaa tai tajuan, miten kuuma on vaikka kello on vasta puoli yhdeksän.

Jopa ruikulilla kännykkäkameralaadulla onnistaa joskus

Täällä näen elämäni ensimmäisen, oikean vesiputouksen. Se ei ole suuri ja vaarallinen kuten elokuvissa, se on hohtavan sininen ja vie minulta sanat. Yritän ymmärtää todellisuutta, vaikka tuntuu kuin olisin eksynyt uneen, josta en löydä pois. Ei sillä, että edes tahtoisin. Haluan pysyä tässä unessa ikuisesti, löytää salaisia paikkoja kasvillisuuden seasta ja uittaa jalkojani kylmässä joessa. Oppia ymmärtämään, miten maa jostain kulmasta näyttää niin kauniilta.

***

Kävelen loputtomia matkoja, nousen korkealle katselemaan maailmaa. Tunnen kuinka maa sykkii lämpöä, puhaltaa savukiehkuroita ja on äkkiä niin kovin elävä. Epävakaasta maaperästä nousee kasveja, vihreää voimaa silmänkantamattomiin. Ihminen luulee olevansa vahva, repiessään palasia maasta, kiskoessaan juuria ja kääntäessään maan ylönalaisin. Kuitenkin valta-asema on pelkkää lumetta, siinä vaiheessa kun oma nahkani sulaa pois ja lihani hiiltyy mustaksi, täällä kukoistaa vehreys.

 ***

 Seison valkoisen purjeen alla ja tähyilen horisonttiin, sinne missä tulivuoret kurottavat taivasta. Mietin, elääkö siiden syvyyksissä lohikäärmeitä, joiden keho sykkii lämpöä. Onko vuoresta nouseva savu niiden hengitystä, nukkuvatko ne kun taivas on kirkas ja pilvetön?

Kuva © Mira

Tämä maa on täynnä salaisuuksia. Seison purjeiden alla selvittämässä mysteeriä, matkustan katsomaan jotain mitä en jalkaisin tavoita. Vedestä nousee kivisiä kasvoja, koristeellisia kiekuroita, kaiverruksia. Ne ovat olleet täällä kauan, ajoista jolloin historiaa vasta luotiin. Ja maailma kokee olevansa turvassa, kun ne seisovat porttina luonnon voiman tiellä ja puolustavat omiaan. Niin tarinoissa kerrotaan.