rakkauteni sinuun

On sanottu, että ne jotka heräävät sudenhetkellä ovat sydämeltään surullisia.

Nykyisin pelkään nukahtaa liian varhain. Jos taas herään aamuhämärään, sydän takoen ja kammoten jotain hahmotonta.

Niinä aamuina, kuin tunnit ovat liian varhaiset, haen voimaa sinusta, Myrskytyttöni.

Siitä muistosta joka minulla vielä on.

Sinun kanssasi jokainen päivä oli seikkailu. Palaan siihen aikaan vielä silloinkin, kun aikaa ei enää ole ja päiväni käyvät vähiin. Vaikka vuodet tekevät minusta vanhan, muistan edelleen ja kaipaan aina vain enemmän. Haluan sinut jokaiseen päivääni ja vaikka mitä tapahtuisi, valitsisin aina sinut ja tekisin sen kaiken uudelleen. Vaikka universumit kääntyisivät ja aika kulkisi takaperin, palaisin aina luoksesi.

Koska muistoissa on kääntöpuolensa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, alkaa kyseenalaistaa niiden todenperäisyyttä. Tapahtuiko mitään oikeasti? Mihin asti muistoni ovat todellisia, ennen kuin ne muuttuvat uneksi? Kauneimmaksi ja rakkaimmaksi uneksi, josta kuitenkin on joskus herättävä.

Kaikki mitä sanon, kaikki kertomani, palaa samaan kohtaan. Se kaikki syntyy samasta voimavarasta. Se olet sinä, Myrskytyttöni. Rakkauteni sinuun pitää tarinani elossa.

Ennen kuin tapasin sinut, olin surullinen. Etsin niin kauan sitä, mikä tekisi minusta minut, kokonaisen ilman sydämen tyhjyyttä. Sitä mikä on vain minulle, se mitä varten synnyin. Tunnetta, joka saisi minut lopultakin ymmärtämään, mitä kodilla tarkoitetaan.

Kanssasi olin onnellinen, tavalla jota en muista tunteneeni sitten lapsuuden. Se oli niin suurta, että tuskin pystyin käsittämään sitä.

Ja siksi en muuttaisi mitään, en edes silloin kun välimatka tuntuu kipuna rintalastan alla ja minun on katsottava muualle, ettei kukaan näkisi miten paljon ikävä minuun vaikuttaa.

Se, mitä sanon ääneen, on vain pieni osa kaipuutani.

Sinun luoksesi, Myrskytyttö.

Ota vastaan se mitä sanon ja usko, että tulee päivä jona riennän yli merten ja maailman rajojen, sinne missä sinä olet.

Tartun sinua käsistä, katson syvälle silmiisi, sinne missä voin nähdä kokonaisen ekosysteemin, sellaisen mitä ei ole missään muualla.

Odota minua siihen asti, pysy sellaisena kuin olet.

Ole minua varten, koska en usko löytäväni vastaavaa mistään muualta.

Ole minulle ikuisesti Myrskytyttö.

Myrskytyttöni 2

Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.

Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.

Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.

Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.

Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.

Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.

Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.

Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.

Ja yhä tulee kylmempi.

Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.

Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.

///

Osa 1 täällä.