puolimatkassa

en tiedä mitä sanoisin sinulle,
mutten osaa olla puhumattakaan.
täällä luonto puuhaa talvea.
pimeyttä on enemmän
ja hengityksen höyrystä
tietää olevansa elossa.

suojatien valkeat raidat hohtavat timantteja,
koetan varoa askelta.
puissa yhä syystanssien värit
kuin aurinko olisi roiskinut niille maaliaan
sitä samaa jota se kantaa mukanaan
horisonttiviivalla
ennen pimeyttä
joka on pidempi kuin eilen.

millaista siellä on?
muistan, mutten enää tunne.
ymmärtäminen on jokapäiväistä
aina yhtä vaikeaa.
valvon taas öitä.
kohta valkenee uusi aamu.
kuin odottaisin
vielä joskus se jättää tulematta.

tuon esiin jotain,
pohdinnasta kasvanutta
päiväkirjasta poimittua
ilman logiikkaa, satunnaistoistossa.

nahka paloi jo alkukesästä,
niska tulenpunainen ja kipeä.
matkat ovat täällä pidempiä,
on helpompaa jäädä
---
jättää yrittämättä.
ei ole paikkaa jolle nousta
katsomaan miten valtameret
puskevat toisiaan.
muistan kuinka yössä
joku pysähtyi kertomaan tarinaa
siitä kuinka kaikki alkoi
ja esi-isät söivät ihmislihaa.
on niin paljon mihin rohkeus ei riitä,
mutta ajatus vapaapudotuksesta
kasvoi elintärkeäksi.
ja siellä korkeimmalla kohdalla
tunsin kuuman kiven ja näin
rikintuoksua hohkavat lammet.
kintereilläni hiipi pilvi
utelias kuin kissanpentu, mietti kai
"kuka tuo oikein on?"
niin paljon hulluja tarinoita
joita kerron uudelleen
kai vain itseäni varten.
pelkään milloin joku sanoo
"sä oot jo kertonut ton".

minä kuolen,
huomenna tai ainakin tulevaisuudessa.
ei tätä ikuisesti jatku
eikä jatkoaikaan ole varaa.

onko siellä jotenkin erilaista?
samalla kun päivät vierivät täällä,
kulkee aika eteenpäin toisaalla.
haluan jo lähteä uudelleen,
lukea karttaa ja katsoa kompassin nuolta,
vaikken niitä ymmärrä lainkaan.
ja silti jään
kirjeitäni kirjoittamaan.

jos valoja vannoisin
omistaisin sen sinulle.
vielä tulee päivä
jona muutan maailman
vaikka sitten vain omani.
usko vain.
sanokoot narriksi
naiiviksi haihattelijaksi.
ei näin kuulu elämää viettää
yksin
peläten
enemmän kuin voin myöntää.

kerron sinulle päivän
heti kun vain pystyn.
ja kuule
tuletko silloin puolimatkaan vastaan?

jos yöllä on hallaa

painan ihoa lasiin
vaihdan lämpöä
turrutan sormenpäitä
kuura luo taidetta
alkaen reunoista

pohjolan tuuli ulvoo
lyö pyrstöään ikkunaan
pauke kuin riitasointuja
hengitän kylmää
kun askeleet käyvät ovella

jäätyykö järvi umpeen?
ratsastaako jäärouva pihaan
lumesta luodulla ratsullaan
uhrilahjaksi tehty
pyyntö, älä silmiin katso meitä
valitse toinen ovi

jos yöllä on hallaa
kulkeeko se ikkunani ali
jäiset tassut puutarhassa
jäljissään hopeista routaa
kuin maahan laskeutunutta
tähtien pölyä

jos yöllä on hallaa
saalistaako se pihassani
viattomia taimia
maasta tuskin nousseita
jääkö sato korjaamatta
jos talven viimeinen huuto
pääsee kotiini riehumaan

kylmä huokaa ikkunaan
sorrun anelemaan
pyydän, kierrä pihani kaukaa
vapauta raivosi muualla
anna minulle hetki aikaa
saada taimeni kasvamaan

Myrskytyttöni 2

Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.

Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.

Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.

Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.

Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.

Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.

Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.

Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.

Ja yhä tulee kylmempi.

Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.

Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.

///

Osa 1 täällä.