Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.
Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.
Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.
Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.
Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.
Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.
Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.
Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.
Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.
Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.
Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.
