meet me where the island ends

Saavun pohjoiseen kärkeen. Sinne, missä kaksi merta puskee toisiaan vasten ja majakka vartioi taivaanrantaa. Tuuli on navakka, se riepottelee takin liepeitä ja tuoksuu hennosti suolalta. Horisontti kerää harmaat pilvet vahvaan syleilyynsä, siihen josta syntyvät sateet.

Kerro, oletko täällä? Nyt kun haluaisin pysäyttää ajan ja elää samaa kesää ikuisesti. Liikkumatta mihinkään, katsoa pohjoiseen ja antaa itseni uskoa, etten milloinkaan palaa vastarannalle. Odotan taivaan repeävän, nielaisevan minut pyörteeseen jossa aika luo omat sääntönsä ja pitää minut täällä, loppuelämäni ensimmäisessä päivässä. Ikuisesti onnellisena.

Pyydän, ettet näyttäisi niin surulliselta. Ehkä tässä käy hyvin.

Sinä näytit minulle, mitä on sokeassa kulmassa. Esittelit minut sille osalle itseäni, joka haluan olla. Sen, joka kulkee varjojen ulkopuolella, ilman katkeruutta ja alakuloisuutta.

Aallot rikkovat rannan ja hiljaisuuden.

Olet todellisempi kuin pitkään aikaan. Hiuksissasi villikukkia, ruohonkorsia ja auringonvaloa, varpaasi paljaat likatahrojen alla. Kesäpuvussasi.

Hehkut lämpöä vaikka taivas usuttaa pilvet sateeksi yllemme. Luonnonilmiöt laidasta laitaan telmivät yhdessä, sulassa sovussa.

Aikaa piti olla loputtomiin, eliniäksi. Mutta sinun vuoksesi minusta on tullut ahne. Kun painan kasvoni hiuksiisi ja hengitän erilaisten tuoksujen riitasoituja, vedän syvälle keuhkoihin, ei mikään milloinkaan riitä. Tämä on minulle ilmaa, jota vailla olen ollut liian kauan. Ja miettinyt, kuinka kauan kestän hengittämättä.

Joskus heräsin aamuihin, joissa oli tyhjää tilaa. Luulin kuolevani siihen tunteeseen, painoon rinnanpohjukassa. Sanat kurkkuun takertuneena, vailla muotoa tulla nähdyksi. Asioita, jotka kätkin hiljaisuuden alle.

Sitten tulivat aamut, jotka olivat selkeitä. Tavallisia, tasapainoisia. Ja vasta jossain sydämenlyöntien välissä tajusin, että unohdin ikävöidä. Kuin olisin omaksunut vääryyttä, unohtanut riisua naamion näytöksen lopuksi.

Aamuihin on palannut onttous. Katson mitä tahansa ja mietin, että antaisin kaiken vaihdossa sitä vastaan, että olisit minulle ikuista. Etkä vain kuvainnollisesti, kanssasi selvittäisin ikuisuuden todelliset värit.

Palaisin tänne, mihin kutsut minua silloin kuin kuulen sydäntäni maailman huudoilta. Unohtaisin kaiken sen, minkä väitetään olevan tärkeää, koska tämän ei tarvitse merkitä mitään kellekään toiselle. Se on vain meille kahdelle. Meille, joiden väliin kerran jäivät valovuodet eivätkä edes unet vieneet kylliksi kauas.

Seison saaren kärjessä enkä halua pois. Pysäytetäänkö aika tähän, ollaan vain me kaksi?

Vaikka tämä on pelkkää unta, joka loppuu aamulla.

Mutta jos kerron tätä kuin iltasatua, ehkä se vielä toteutuu.

Myrskytytön haamu

Istun iltaa katsomassa, siinä samassa kohdassa keittiönpöydän ääressä. Yö on heittänyt värinsä lähiön ylle, sininen nielee harmaata, vain oksentaakseen kaiken aamun kajastuksessa.

Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.

Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.

Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.

Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.

Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.

Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.

Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.

Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.

Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.

Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.

Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.