Myrskytytön haamu

Istun iltaa katsomassa, siinä samassa kohdassa keittiönpöydän ääressä. Yö on heittänyt värinsä lähiön ylle, sininen nielee harmaata, vain oksentaakseen kaiken aamun kajastuksessa.

Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.

Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.

Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.

Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.

Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.

Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.

Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.

Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.

Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.

Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.

Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.

sadetta maailman toiselta puolen

Sade on kuin narsistinen rakastaja. On vaikeaa löytää itsestään vihaa sitä kohtaan, vaikka syitä olisi. Koko omaisuuteni muistuttaa tuoksultaan pienen jyrsijän häkkiä, jota omistaja ei ole vaivautunut hetkeen putsaamaan. Kosteus on imeytynyt niin syvälle kuituihin, ettei pelkkä huoneilma riitä häivyttämään sitä. Painoa on varmasti kilottain enemmän kuin kaiken ollessa kuivaa. Odotan, milloin ensimmäiset homeitiöt pilkistävät esiin saumoista. Palestiilaishuivin sininen on liuennut ja täplittänyt valkoisen hupparin, jaloissa tuntuu epävielyttävää nahkeutta, iho on ryppyinen kuin vanhuksella ja käteni lipsuu matkalaukun kahvalla. Nyt ei sada, mutta silti sateen haamu leijailee ylläni. Horisonttiin kerääntyvät tummat pilvet lupaavat, että näkymätön hiiviskelijä saa pian konkreettisen olemuksen.

Silti siinä on jotain kaunista. Luonto huhkuu puhtautta ja raikkautta, sademetsän puiden tuoksu tuntuu nouseen pinnalle, se on terävämpi kuin kuivalla säällä. Hengitän tuoksua sisään,tuntuu kuin olisin flunssassa ja hengittäisin jotain limakalvoja ärsyttävää. Tuoksu huumaa ajatukseni, tunnen sen vaikutuksen varpaissa asti. Muistelen, miten kotitaloni pihalle kerääntyy sateella laumoittan kastematoja. Kuva on kaukainen, kuin se olisi takauma jostain menneestä elämästä. Se ei kuuluu siihen maailmaan, jossa nyt elän. Se on kaukana poissa ja pelkkä mahdollisuus siitä, että palaisin samaan paikkaan useampana iltana peräkanaa on absurdi. Jättäessäni matkalaukkuni bussin kuljettajalle tiedän, että näin tämän kuuluu mennä. 

Olen helpottunut, että ehdin bussin suojaan ennen sateen alkamista. Samalla tiedän, ettei mieleni olisi juurikaan synkempi vaikka olisin kulkenut kaksi kilometriä sateessa, matkalaukkua ja sen päälle kiinnitettyä urheilukassia perässäni raahaten. Minulla on ajatus, joka tekee kaikesta vaivan arvoista. Tuntuu hullulta, miten kauaksi olen tullut siitä osasta minua, jolle tihkusadekin riitti tekosyyksi vetäytyä neljän seinän suojaan tekemään jotain päämäärätöntä. Sillä hetkellä paluu menneeseen tuntuu mahdottomalta, en ole enää samanlainen. Olen onnelinen ja kaikista mukanani kulkevista märistä vaatteista huolimatta tuntuu kevyeltä. Silti, jossain sen onnellisen minän kyynärvarren takaa pilkistää hahmo, joka odottaa vuoroaan. Minä kieltäydyn näkemästä sitä.

Myrskytyttöni

Hän kulkee paljasjaloin, jalkapohjien iho on likaa ja takertuneita ruohonkorsia. Niitä on myös hiuksissa, multapaakkuja ja kasvistoa. Korsia, kukkia, heinää, lehtiä, neulasia, rikkaruohoa, mitä tahansa mikä voi tarttua mukaan kärrynpyörässä. Hän ei kulje selkä suorassa, ryhdikkäänä, tasamittaisin askelin vaan sinkoilee kuin nuori kauris, horjahtelee samalla lailla, kieppuu ja pitää koko kehon liikkeessä, välillä koskettaa käsillään maata ja tervehtii jaloillaan taivasta. Yllättää joka kerta, mutta muistaa tehdä kaiken nauraen.

Hänen ihonsa on pronssia, hiukset mustat kuin tulivuoren hiiltynyt sydän. Silmiin katsoessa voisi luulla eksyvänsä sademetsään, ne ovat arvoituksia ja vehreyttä, vaikka ajan kanssa voisin laskea miljoonia eri sävyjä. Jossain siellä syvyyksissä asuu tuntemattomia olentoja; kiiltomatoja, pitkäjalkaisia sirkkoja ja lentokyvyttömiä lintuja. Haluan katsoa lähempää, väittää etten usko näkemättä, vaikka oikeasti haluan vain hengittää niitä outoja tuoksuja; makeista vesiä, tulikiveä ja vieraita kasveja.

Hän on saavuttamaton, jumalatar omassa maailmassaan, ei kumarra kellekään eikä vaadi hänelle kumarrettavan. Hän haluaisi ratkaista jokaisen ongelman naurulla, vaikka tarvittaessa hän osaa luoda lämpimän katseen, koskettaa niskaa ja saada uskomaan, että pilvillä todella on legendojen hopeareunukset. Hän muistuttaa hirmumyrskyä, hän on samalla tapaa varma ja rauhaton. En tiedä onko sekin osa häntä vai omaa hulluuttani, etten hae suojaa vaan jään mieluummin katselemaan levottomia tuulia, nousevia aaltoja ja kuohuvaa luontoa. Hän kieppuu myrskyn silmässä, minä ojennan käteni tyhmänrohkeasti ja olen täynnä intohimoa, halua tulla osaksi myrskyä.

Hän kulkee kuunvalossa, rakastaa jokaista tähteä loputtomuudessa. Hän kertoo minulle vieraita nimiä ja minä haluan tutustua niistä jokaiseen paremmin. Äkkiä myrskytuulet ovat pysähtyneet, kiertyneet nukkumaan yön mustan kankaan alle. Kuin niillä olisi hahmot, hän lepuuttaa käsiään niiden ohimoilla ja vahtii niiden unta. Hän laulaa omituisella kielellä, sanoja jotka ovat varmoja ja kovia, ne nousevat syvältä palleasta ja putoilevat huulilta kuin taivaan pyrstötähdet. Ja mietin, miten kukaan voi olla samaan aikaan niin kaunis ja vahva, riippumaton. Olen tervetullut jäämään, mutta en uskalla ajatella jäisikö hän suremaan lähtöäni.

Aamussa hän on lämmin ja turvallinen, kuin hehkuva kivi tulivuoren huipulla tai aurinko sinne vievällä polulla. Syleilen hehkua ja annan itseni rakastua.