sadetta maailman toiselta puolen

Sade on kuin narsistinen rakastaja. On vaikeaa löytää itsestään vihaa sitä kohtaan, vaikka syitä olisi. Koko omaisuuteni muistuttaa tuoksultaan pienen jyrsijän häkkiä, jota omistaja ei ole vaivautunut hetkeen putsaamaan. Kosteus on imeytynyt niin syvälle kuituihin, ettei pelkkä huoneilma riitä häivyttämään sitä. Painoa on varmasti kilottain enemmän kuin kaiken ollessa kuivaa. Odotan, milloin ensimmäiset homeitiöt pilkistävät esiin saumoista. Palestiilaishuivin sininen on liuennut ja täplittänyt valkoisen hupparin, jaloissa tuntuu epävielyttävää nahkeutta, iho on ryppyinen kuin vanhuksella ja käteni lipsuu matkalaukun kahvalla. Nyt ei sada, mutta silti sateen haamu leijailee ylläni. Horisonttiin kerääntyvät tummat pilvet lupaavat, että näkymätön hiiviskelijä saa pian konkreettisen olemuksen.

Silti siinä on jotain kaunista. Luonto huhkuu puhtautta ja raikkautta, sademetsän puiden tuoksu tuntuu nouseen pinnalle, se on terävämpi kuin kuivalla säällä. Hengitän tuoksua sisään,tuntuu kuin olisin flunssassa ja hengittäisin jotain limakalvoja ärsyttävää. Tuoksu huumaa ajatukseni, tunnen sen vaikutuksen varpaissa asti. Muistelen, miten kotitaloni pihalle kerääntyy sateella laumoittan kastematoja. Kuva on kaukainen, kuin se olisi takauma jostain menneestä elämästä. Se ei kuuluu siihen maailmaan, jossa nyt elän. Se on kaukana poissa ja pelkkä mahdollisuus siitä, että palaisin samaan paikkaan useampana iltana peräkanaa on absurdi. Jättäessäni matkalaukkuni bussin kuljettajalle tiedän, että näin tämän kuuluu mennä. 

Olen helpottunut, että ehdin bussin suojaan ennen sateen alkamista. Samalla tiedän, ettei mieleni olisi juurikaan synkempi vaikka olisin kulkenut kaksi kilometriä sateessa, matkalaukkua ja sen päälle kiinnitettyä urheilukassia perässäni raahaten. Minulla on ajatus, joka tekee kaikesta vaivan arvoista. Tuntuu hullulta, miten kauaksi olen tullut siitä osasta minua, jolle tihkusadekin riitti tekosyyksi vetäytyä neljän seinän suojaan tekemään jotain päämäärätöntä. Sillä hetkellä paluu menneeseen tuntuu mahdottomalta, en ole enää samanlainen. Olen onnelinen ja kaikista mukanani kulkevista märistä vaatteista huolimatta tuntuu kevyeltä. Silti, jossain sen onnellisen minän kyynärvarren takaa pilkistää hahmo, joka odottaa vuoroaan. Minä kieltäydyn näkemästä sitä.

Linnunpoikasia

Sitä ei turhaan puhuta siipien kokeilusta elämässä, ihminen on monella tapaaa kuin linnunpoikanen. Samalla tavalla mekin huudamme huomiota, kamppailemme saadaksemme oman osamme. Tavoittelemme kaltaistemme joukossa korkeinta asemaa, mutta jokainen meitä vahvempi näkee asioiden todellisen laidan. Ehkä meistä lähtee paljon ääntä, meillä on mielipiteitä, mutta olemuksemme on heikko. Venytämme itseämme näyttääksemme suuremmilta, mutta luumme ovat hauraat ja huonosti paikoillaan kuin halvoissa huonekaluissa. Meissä on sortumavaara, niin ruumiillinen kuin henkinen. Vaikka jokainen huutaa omaa kantaansa, kaipaamme silti tunnustusta. Ei kukaan jaksa kauan taistella, jos suorittaa yksin sekä kuninkaan että sotajoukkojen osan.

Myös ihmisen elämässä on haasteita, koetuksia jotka asettavat kaiken vakaalaudalle. Kun linnunpoikaset haparoivat tiensä oksan reunalle, samalla tavalla ihminen valmistautuu tuntemattomaan, haasteeseen jossa hänen on kerättävä kokoon kaikki hänelle annettu ja hyödyntää sitä. Tässä kohtaa joukot jaetaan kahtia, on onnistujia ja häviäjiä. Jokainen taistelee paikastaan onnistujien joukossa, mutta kuinka moni voi lopulta tavoittaa unelmapaikan?

Jotkut pysähtyvät heti lähtöruutuun, eivät pysty irrottamaan kotioksasta. Ei, täällä on varmuus turvasta, miksi asettaa sitä tarjottimelle? Maailma on vaarallinen ja häilyvä, mistä tietää olevansa turvassa petolintujen kynsiltä? He jäävät siihen minkä kokevat turvapaikkana, eivätkä edes yritä. Kun he kääntävät selkänsä puhutaan rumilla sanoilla, heitä kutsutaan pelkureiksi. Ehkä on näin, ehkä syynä on pelko tai epävarmuus. Mutta voiko siinä olla myös viisautta? Ehkä oma aika ei olekaan vielä, sitä pitää vielä odottaa. Vaikka he tänään jäivät kotiin ja katsoivat taaksepäin, heillä on vielä mahdollisuus. Tulee uusia päiviä, uusi tilaisuuksia. On vain tiedettävä, milloin ei enää tarvitse perääntyä.

Horjumatonta rohkeutta ei kuitenkaan kannata odottaa. Pelkoa on aina, sen tuntee aina vatsanpohjasta sydämeen asti. Joskus se on väkevä, kiivas ja toisinaan se on niin kevyttä, että luulee olevansa peloton. Rohkeutta ei kuitenkaan ole ilman pelkoa, jos vaara ei tunnu miltään voiko puhua sen kohtaamisesta? Onko rohkea sellainen, joka ei piittaa maailmasta tai itsestään vai sellainen, joka on valmis riskeeraamaan kaiken peloistaan huolimatta? Askel tuntemattomaan on raskas, se ei ole kevyt ja helppo vaikka sitä janoaisi. Jokainen ymmärtää päätyvänsä keskelle jotain vierasta, jossa hänellä ei ole paikkaa valmiina vaan se on tehtävä itse. Pudotus tyhjyyteen vaihtuu kuitenkin nopeasti rajattomaan vapauteen, kun tuuli lopulta löytää paikkansa siipien alla. Koko maailma on sinun.

Sitten ovat ne poikaset, jotka putoavat maahan. Ne, jotka eivät muodosta liittoa tuulen kanssa. Ne, jotka eivät löydä rohkeutta pelkonsa rinnalle. Siivet räpiköivät tyhjää, kauhu tekee liikkeistä levottomia. Epätoivon huudot eivät riitä pelastukseksi. Keho osuu maahan, kimpoaa, luut taipuvat luonnottomaan muotoon, joka paikkaan koskee. Kipu on olemassa, se ei ole pelkkä kauhukuva. Kivun todellisuus tekee siitä sietämättömämpää. Maailma pyörii silmissä, jalat horjuvat, hävettää. Häpeä on niin rajatonta, että se jarruttaa tasapainon löytämistä. Kun häpeän suurimmat palat on saatu niellyksi sitä vain seisoo neulasten keskellä, katse ylhäällä missä taivas on sininen. Maan pohjalle pudonnut miettii kaikenlaista. Jokainen ajatus kuitenkin johtaa samaan kysymykseen.

Tuleeko vielä uutta mahdollisuutta?

Huomenna tai jonain toisena päivänä

Tänään katselin kun kymmeniä ilmapalloja vapautettiin taivaalle. Osa yksinään, toiset naruistaan pieniksi kimpuiksi kietoutuneina. Löysivätkö ne sovun, symbioosin vai nykikö jokainen eri suuntaan? Vaikea sanoa, mutta tuuli teki lopullisen valinnan. Tarttui niistä jokaiseen ja kuljetti jonnekin pois, värittömän taivaan toiselle laidalle. Hetken katselin niiden perään ja minut valtasi outo tunne. Halu juosta, vangita, tavoittaa, ottaa kiinni, lähteä mukaan.

Kateus nousi kurkkuun karvaaksi palaksi kun ymmärsin, että olen liian raskan lentämään tuulessa. Minun on kuljettava omin jaloin, väistettävä teennäisten hymyjen verukkeella paperilappusia tuputtavia ihmisiä ja jatkettava sitä, minkä ainoa tarkoitus on saada minut uskomaan tehneeni jotain.

Yö laskeutuu myöhään, taivas tuntuu unohtuneen harmaan sävyihin. Se on valoisuutta ilman valoa ja minä kaipaan pimeyttä, en synkyyttä. Pääni tuntuu harrastavan tekorunollisia lauseita ihan noin ajankulun vuoksi.

Vain muutamansadan metrin matkalla kotioveltani länteen voin nähdä huvipuiston. Se on pysähtynyt, eloton ja hiljainen, menneen kesän nauru liikkuu haamuna vaunujen ja ratojen yllä. Sen katsominen tekee minut surulliseksi, sillä joskus minusta tuntuu samalta. Pysähtyneeltä, vaikka kehoni muistaa yhä millaista oli pyöriä, nauraa, heittäytyä, pudota, olla elossa. Pakkolevossa sitä vain odottaa päivää, jona saa käynnistyä uudelleen. Minun täytyy odottaa kauemmin kuin huvipuiston.

Lupaan itselleni aina samaa asiaa. Huomenna nousen, huomenna tanssin, huomenna toimin, huomenna mitä tahansa. Ja jatkan sitä, vaikka minua on alkanut jo pelottaa.

Ehkei se ole niin vakavaa. Ehkei se ole vaarallista, jos halaan itseäni niin lujaa kuin pystyn, nostan sitten toisen käden hiuksiin ja sanon, ettei ehkä vielä huomenna. Mutta vielä jonain päivänä.

Tuoksu

Hyvä kirja ei ole vain sen sisällä kerrottu tarina. Ulkoasu kertoo paljon, väreillä ja kirjasinten tyypillä, koolla ja muodolla. Onko kiehkuraa vai ollaanko jämäkästi suorassa viivassa.

Pitelen kirjaa käsissäni, kynnet naputtavat rytmiä. Tuttuja nousuja ja laskuja, mutta ääni ei noudata kaavaa vaan myötäilee kannen materiaalia. Jossain siellä välissä piileskelee tuoksu, väijyy suljettujen sivujen välissä kuin leopardi. Ensin näkee pelkkää savannia, sitten yhtäkkiä siinä on mukana täplää, ruusukekuvioita ja väriskaaloja.
Avaan kirjan keskeltä, satunnaisesta kohdasta, kasvoni vain muutamaa senttiä kirjainvilinän yläpuolella. Vedän syvään henkeä, tuoksu puskee päälle. Se on kirjaa, painomustetta, paperiksi veistettyä puuta ja sidosaineita. Ja se on kaikkialla, pyörähtelee onteloissa ja tuntuu hyvältä, koska se on lähtöisin jostain rakkaasta. Annan sen vyöryä ja tehdä valloitustaan. Sen haluaa liittää osaksi tarinaa. Mitä voimakkaampi ja kutkuttavampi tuoksu on sitä enemmän odottaa myös tarinalta.

Tuoksu juovuttaa minut, hengitän sitä ahnaasti kuin se olisi sormien välissä hehkuva savuke. Mielihyvä on melkein psykedeelistä, ehkä tämä onkin trippi. Makea, puinen tuoksu opastaa minua. Vie pois omista ympyröistä ja siirtää jonnekin toisaalle. Ihmemaahan, johonkin jonka ottaisi omakseen paljon mieluummin kuin sen, mihin on tyytyminen.