Tänään katselin kun kymmeniä ilmapalloja vapautettiin taivaalle. Osa yksinään, toiset naruistaan pieniksi kimpuiksi kietoutuneina. Löysivätkö ne sovun, symbioosin vai nykikö jokainen eri suuntaan? Vaikea sanoa, mutta tuuli teki lopullisen valinnan. Tarttui niistä jokaiseen ja kuljetti jonnekin pois, värittömän taivaan toiselle laidalle. Hetken katselin niiden perään ja minut valtasi outo tunne. Halu juosta, vangita, tavoittaa, ottaa kiinni, lähteä mukaan.
Kateus nousi kurkkuun karvaaksi palaksi kun ymmärsin, että olen liian raskan lentämään tuulessa. Minun on kuljettava omin jaloin, väistettävä teennäisten hymyjen verukkeella paperilappusia tuputtavia ihmisiä ja jatkettava sitä, minkä ainoa tarkoitus on saada minut uskomaan tehneeni jotain.
Yö laskeutuu myöhään, taivas tuntuu unohtuneen harmaan sävyihin. Se on valoisuutta ilman valoa ja minä kaipaan pimeyttä, en synkyyttä. Pääni tuntuu harrastavan tekorunollisia lauseita ihan noin ajankulun vuoksi.
Vain muutamansadan metrin matkalla kotioveltani länteen voin nähdä huvipuiston. Se on pysähtynyt, eloton ja hiljainen, menneen kesän nauru liikkuu haamuna vaunujen ja ratojen yllä. Sen katsominen tekee minut surulliseksi, sillä joskus minusta tuntuu samalta. Pysähtyneeltä, vaikka kehoni muistaa yhä millaista oli pyöriä, nauraa, heittäytyä, pudota, olla elossa. Pakkolevossa sitä vain odottaa päivää, jona saa käynnistyä uudelleen. Minun täytyy odottaa kauemmin kuin huvipuiston.
Lupaan itselleni aina samaa asiaa. Huomenna nousen, huomenna tanssin, huomenna toimin, huomenna mitä tahansa. Ja jatkan sitä, vaikka minua on alkanut jo pelottaa.
Ehkei se ole niin vakavaa. Ehkei se ole vaarallista, jos halaan itseäni niin lujaa kuin pystyn, nostan sitten toisen käden hiuksiin ja sanon, ettei ehkä vielä huomenna. Mutta vielä jonain päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti