kuppikakkupäiviä

Pitkästä aikaa (taas) oi lukijapalleroiset. Eka juttu on se, että sain ilmoitettua rimpulan kirjoitusblogini Blogilistalle, erillinen linkkibanneriasia lymyilee tuossa oikialla. Käykäätten ihmettelemässä, etsimässä lukemista, ilmoittamassa bloginne mukaan soppaan ja mitä vielä. Ei, älkää vielä menkö. Lukeekaa ensin mitä ulostin aivoistani tässä iltani ratoksi.

Eli. Tekstiä. Julkaisukelpoista sellaista. Wau. Mitäpä tästä sanoisi? Tajunnanvirtaa, kuten vähän kaikki tänne spämmimäni tekstit tuppaavat olevaan. Jokaisella meistä on elämässä niitä hetkiä, jolloin tuntuu ettei mikään oikein tunnu kulkevan mihinkään suuntaan. Tämä on oodini sille pirulliselle tunteelle.

***

Putosin halki sinisen taivaan.

Tarpeeksi uskomalla se voisi olla lentämistä.

Se kuulostaa paremmalta. Lentää kuin lintu, vapaana ja riippumattomana, muita parempana.

Se on yksi suosikkivalheistani.

Huomenna, huomenna lakkaan tuijottamasta katonrajaa jossa seinä on ummehtuneen keltaista, nikotiinilaikkuista. Huomenna saan tarkoituksen.

Minusta tulee oppinut. Professori, historioitsija, taiteilija, kuuluisa.

Ei lääkäriä tai lakimiestä. Hyvä valhe tietää rajansa.

Huomenna en katso suosikkisaippuani uusintoja, enkä lue roskapalstojen provosoivia keskusteluja.

Mutta huomisen jakso on suosikkini.

Keskusteluista muistan, että joku muukin juoksee samassa pyörässä.

Vastaamattomat viestit ovat alleviivauksia, laiminlyötyjä ihmissuhteita.

Pitää niistäkin huolehtia.

Ehkä huurteinen tai kaksi jonkun seurassa. Sen, jota näen vain säälistä, pelosta etten itse ole erilainen.

Ehkä joku tarkkailee, foliohattu keinahtaa ohimolla.

Sammutan valot, pimeät ikkunat eivät kiinnitä huomiota. Tämä on tärkeää.

Elämä on kuppikakku. Suklaahipuilla, jos niistä pitää. Pikku sattumia.

Taikina on aina pilkuntarkasti saman reseptin pohjalta, silikonivuokaan pakotettu. Paperivuoka on heikompi, ei kylliksi vakaa ja luotettava.

Lasken 330 kuppikakkupäivää.

sadetta maailman toiselta puolen

Sade on kuin narsistinen rakastaja. On vaikeaa löytää itsestään vihaa sitä kohtaan, vaikka syitä olisi. Koko omaisuuteni muistuttaa tuoksultaan pienen jyrsijän häkkiä, jota omistaja ei ole vaivautunut hetkeen putsaamaan. Kosteus on imeytynyt niin syvälle kuituihin, ettei pelkkä huoneilma riitä häivyttämään sitä. Painoa on varmasti kilottain enemmän kuin kaiken ollessa kuivaa. Odotan, milloin ensimmäiset homeitiöt pilkistävät esiin saumoista. Palestiilaishuivin sininen on liuennut ja täplittänyt valkoisen hupparin, jaloissa tuntuu epävielyttävää nahkeutta, iho on ryppyinen kuin vanhuksella ja käteni lipsuu matkalaukun kahvalla. Nyt ei sada, mutta silti sateen haamu leijailee ylläni. Horisonttiin kerääntyvät tummat pilvet lupaavat, että näkymätön hiiviskelijä saa pian konkreettisen olemuksen.

Silti siinä on jotain kaunista. Luonto huhkuu puhtautta ja raikkautta, sademetsän puiden tuoksu tuntuu nouseen pinnalle, se on terävämpi kuin kuivalla säällä. Hengitän tuoksua sisään,tuntuu kuin olisin flunssassa ja hengittäisin jotain limakalvoja ärsyttävää. Tuoksu huumaa ajatukseni, tunnen sen vaikutuksen varpaissa asti. Muistelen, miten kotitaloni pihalle kerääntyy sateella laumoittan kastematoja. Kuva on kaukainen, kuin se olisi takauma jostain menneestä elämästä. Se ei kuuluu siihen maailmaan, jossa nyt elän. Se on kaukana poissa ja pelkkä mahdollisuus siitä, että palaisin samaan paikkaan useampana iltana peräkanaa on absurdi. Jättäessäni matkalaukkuni bussin kuljettajalle tiedän, että näin tämän kuuluu mennä. 

Olen helpottunut, että ehdin bussin suojaan ennen sateen alkamista. Samalla tiedän, ettei mieleni olisi juurikaan synkempi vaikka olisin kulkenut kaksi kilometriä sateessa, matkalaukkua ja sen päälle kiinnitettyä urheilukassia perässäni raahaten. Minulla on ajatus, joka tekee kaikesta vaivan arvoista. Tuntuu hullulta, miten kauaksi olen tullut siitä osasta minua, jolle tihkusadekin riitti tekosyyksi vetäytyä neljän seinän suojaan tekemään jotain päämäärätöntä. Sillä hetkellä paluu menneeseen tuntuu mahdottomalta, en ole enää samanlainen. Olen onnelinen ja kaikista mukanani kulkevista märistä vaatteista huolimatta tuntuu kevyeltä. Silti, jossain sen onnellisen minän kyynärvarren takaa pilkistää hahmo, joka odottaa vuoroaan. Minä kieltäydyn näkemästä sitä.

taskussani suuri unelma

Joskus on omituista, miten todellisuus voi vastata täydellisesti sitä, mistä unelmoi. Unelmien varassa ihminen elää, ne antavat suunnan ja ne voi suunnitella haluamallaan tavalla. Kun jokin sellainen löytää paikkansa todellisuudessa, siitä mitä oikeasti eletään ja hengitetään, vie aikansa ymmärtää sen todella olevan olemassa. Siinä kuitenkin olen, pauhaavan ja kirkkaan joen rannalla, jonka vesi likaisenakin maistuu paremmalta kuin Suomen vedenpuhdistamoiden läpi pumpattu neste milloinkaan. Vastarannalla viherkasvillisuus nousee pystysuoraa rinnettä, joki on sinisempi kuin piirroselokuvissa. Katsellessani maisemaa mietin, mitä luontoäidin päässä mahtoi liikkua muinaisina aikoina hänen askerrellessaan kyseistä maaperää. Juu, tässä nyt on tällainen kauneudellaan leukaperät maahan loksauttava maisema niin arkisesti kuin olla voi. Tuhansia vuosia myöhemmin joku vielä keksi, että paikka olisi mitä erinomainen paikka vapaana retkeilyalueena. Mikäpä siinä.

Istun kahdelle hengelle tarkoitetun säänpieksemän ja linnunulosteilla kuorutetun kupolitelan edessä enkä voi olla hymyilemättä. Teltta on imaissut sisäänsä enemmän tavaraa, mitä sen kapasiteetin voisi ikinä kuvitella olevan ja ympärillä pörrää sorsia, joille ihmisten läsnäolo on arkisempaa kuin voi leivällä. Jos paikalla onkin jokin sääntö niiden häiritsemisen suhteen, se olisi yhtä tyhjän kanssa sillä untuvaiset sorsanpojat ovat niitä jotka tässä iholle pyrkivät. Sille, että joku niiden sukulainen päätti aamusella leikkiä kukkoa ja herätti meidät kohtuuttoman aikaisin epämääräisellä rääkäisyllä, en viitsi kantaa kaunaa. Sekin vain naurattaa ja säilyy sisäpiirin vitsinä vielä pitkään.

Viereisestä leiristä saapuu luokseni rennoin askelin kanadalainen naapurimme Eddie, sulavasti kuin olisimme elinikäisiä tuttuja. Suomalaisen jäykän ja sulkeutuneen elämän parissa kasvaneelle se on outoa, sellaisella kiehtovalla tavalla. Tämä on lopullinen todiste uskolleni siitä, että jossain ihmiset ovat avoimia ja hymyilevät aidosti, eivätkä vain mielistelläkseen.

Eddie tervehtii iloisesti ja tarjoaa minulle avokadoa ja maissikeksejä. Hetken epäröin, mutta työnnän kaikki kyyniset ajatukseni syrjään. Uusi avoimuus ja luottamus vaativat vielä totuttelua, mutta tiedän etten halua olla se ainut juro ja urpo ihminen koko alueella, jossa kaikki elävät jonkin merkillisen, suorastaan yliluonnollisen yhteishengen vallassa. Kiittäen otan yhden keksin pakkauksesta ja pyöräytän sitä kypsyyden pehmittämässä avokadossa. Keksi on hauras ja se murtuu kauhaistessaan vihreää hedelmälihaa. Poimin palaset sormiini, ne ovat paksulti maustejauheen peitossa joka takertuu sormiin paksuksi kerrokseksi rasvan ja kosteuden vaikutuksesta. Avokadon neutraalius tasoittaa keksin mausteisuutta. Silti se ei maistu tunkkaiselta, keksi rapsahtelee hampaissa kevyesti eikä jätä rippeitä hampaiden väliin tai rasvaisuutta kitalaelle. Yhdistelmä on kliseisen ilmaisun mukaisesti suoraan taivaasta, maut on kuin tarkoitettu tasapainoittamaan toisiaan.

Syödessäni tuota jumalten ruokaa kuuntelen samalla ympäristöä. Jokea, lintuja, ihmisten puhetta. En usko täydellisyyteen, mutta jos uskoisin, tämä olisi sitä. Tulevaisuus näyttää valoisalta, se on epäselvä mutta se ei pelota vaan kiehtoo. Olen tyhjän päällä, edessä siintää useita polkuja enkä ole vielä varma, minkä niistä valitsen. Pelko on kuitenkin jäänyt jonnekin merien toiselle puolelle. Tuntuu, ettei sillä ole väliä minkä suunnan valitsen. Voin unohtaa kompassit ja kartat, sillä mihin ikinä päädynkin niin täällä, kaukana kaikesta mikä on tuttua, ei voi olla kuin hyviä päätöksiä.

Jos kirjoittaisin rakkaudesta

Jos kirjoittaisin rakkaudesta, erittelisin yksitellen jokaisen tärkeän asian, pirteen, yksityiskohdan kunnes istuisemme tässä katsomassa ikuisuuden päättymistä. Jos koskaan sortuisin kirjoittamaan rakkaudesta, repisin esille jotain henkilökohtaista. Se syöksyisi ulos rinnastani, levähtäisi väliimme hahmottomana ja värisevänä, kaikille avoinna. Epäselvä muodoltaan, mutta sisällöltään kiistaton. Jos kirjoittaisin rakkaudesta itkisin silmäni turvoksiin, puheeni ottaisi tukkoisen sävyn enkä pystyisi hallitsemaan pelkoa. Jos kirjoittaisin rakkaudesta tekisin siitä kaikesta totta, siitä mitä suojelen syvällä sisimmässäni kuuden rautalukon takana. En halua sen pakenevan, koska se on hallitsematon. Villi ja kesytön. Enkä tiedä saisinko sitä enää kiinni.

Koska en kirjoita rakkaudesta, kirjoitan vertauskuvista. Voin muuttaa minkä tahansa ympäriltäni vertauskuvaksi, kielikuvaksi, metaforaksi, illuusioksi. Sanat ovat kaikkivoipia, me emme voi määrittää niiden mahtia vaan ne kulkevat kurittomasti omia polkujaan. Kaikista haalimistani sanoista luon kiertoilmaisuja, joilla viittaan siihen mistä en aio kirjoittaa. Aloittelijan silmissä puhun jostain aivan muusta.

Tiedätkö miten Aika toimii? Minulla on sinulle vastaus, se ei kysele lupia. Kun maailma tuntuu seisovan paikoillaan, se ehkä kiusaa jotakuta toista. Kun sinä käyt läpi ikuisuutta, joku toinen kokee silmänräpäyksen. Mutta vielä koittaa sinunkin vuorosi. Aika on pelkuri, se ei kestä surua ja ahdistusta, se hakeutuu niiden lähelle joilla on onnea ja rak-, sitä niin. Silloin se pyörii vinhassa kierteessä, ottaa kädestä ja vie mukanaan jonnekin kauas. Äkkiä kaksi kuukautta on kulunut, kohta kolme. Se on pitkä aika, eikä Aikaa sen jälkeen enää kiinnosta. Kuin yhden yön rakastaja se jättää sinut muuttamaan valkoista kattoa syvänsiniseksi taivaaksi.

Jokainen luulee kävelevänsä vastavirtaan. Oikeasti kukaan ei ole erityinen, mutta kukaan muu ei ole Sinä. Sinä näet jotain mitä muut eivät, samoin tuo toinen joka on myös Sinä. Te molemmat kuljette vastavirtaan, mutta silti te kohtaatte matkalla. Ja vaikka välillänne on vain käsivarren mitta, maisemanne on silti erilainen. Palikoista tehty torni, erilaisia muistoja, hetkiä, pelkoja, unelmia.

Muistot ovat kaikkialla. Maistat viiniä, katsot vuosikertaa pullossa. Et ole nähnyt lasissasi nesteen muodossa edustavien rypäleiden kasvua, mutta etiketin sanoissa on jotain tuttua. Hetken kaiveltuasi mielesi taidegalleriaa löydät etsimäsi. Toisena päivä kävelet kirjaston loputtomia hyllyrivejä ja etsit tarinoita, jotka kertoisivat jostain kauniista. Kaipaat kirjoja, joihin kirjoitetut nimet merkitsevät jotain. Se aiheuttaa sen typerän tunteen, jonka turvin jokainen meistä nostaa itsensä joskus muiden yläpuolelle. Tämä kirja on sinulle, sinä koet sen erilailla kuin yksikään toinen. Ei väliä, vaikka se on ollut olemassa jo ennen kuin opit unelmoimaan. Kotiin kävellessäsi suljet todellisuuden kuulokkeiden taakse, pyörität kerrasta toiseen samojen kappaleiden sarjaa. Piirileikkiä, joka lohduttaa hetken, ennen kuin sulkee sinut ulkopuolelle. Ei ole enää hyväilevää kättä hiuksissa, ei syliä jonka muuttaa turvaksi. Todellisuus on kylmä kevätpäivä.

Jos kirjoittaisin rakkaudesta en löytäisi sanoja. Siitä on vaikeaa puhua, siinä mennään pintaa syvemmälle, ihohuokosiin, henkilökohtaisuuksiin. On helpompaa puhua elämästä, kokemuksista, havainnoista. Muista tunteista saan kirjoittaa, mutta varovasti. Minkä tahansa tunteen saa muutettua rakkaudeksi, ja siitä en halua kirjoittaa.

En kirjoita rakkaudesta.

Tämä teksti saattaa synnyttää haittavaikutuksia

Istuin pimeässä huoneessa ja yritin tavoittaa ajatusta. Sähkö sai vapaaillan, tai no ainakin tunnin verran ja minä korvasin sen kynttilän valolla. Kaunis ideahan se oli kirjoittaa mokomassa tunnelmavalossa, harmi vain ettei neljällä liekillä näe yksityiskohtia. Selailen tuherruksia jälkikäteen, osassa on jopa jotain järkeä. Ehkä pitäisi kirjoittaa enemmänkin pimeässä. Sitten näen ne epämääriset sotkut, jotka luultavasti ovat uuden kielen ensimmäiset sananpoikaset. Ehkei sittenkään.

Vihossani on yksittäisiä sanoja, listattuna allekain kuin kauppalistassa. Liian henkilökohtaisia, että niitä tässä kaikelle kansalle jakaisin. Hullun houretta, tyhjää puhetta, sanahelinää, punaisen langan puutetta (pitäisikö käydä kaupassa sitä ostamassa...), vajavaisen järjen juoksua. Sitä ovat vihkoni sivut täynnä. Riipivää murhetta ja siihen takertumista, kuin eläisi uudelleen teinivuosien suuria tunteita. Tiedän itsekin tämän typeräksi, välillä on vain niin hauskaa olla surullinen.

Mahtipontista ajatellua, suuria suunnitelmia. Mikseivät pyörät pyöri jo? Kerron sinulle joitain tärkeitä asioita itsestäni. Olen laiska, saamaton, karkuri, haaveilija, moukka, siivelläelijä (onhan se lennossa nyt aika jännänpuoleista), unohtamiseen taipuvainen, sanoilla leikkivä totuudenvääristelijä. Ärsytän itseäni koska en ole varma, painoinko välilyöntejä oikeissa kohdissa. Milloin minusta tuli näin ahnas pilkunrakastaja?

Avautuisinko seuraavaksi peloista vai suuttumuksista? Pelkään asioita joita haluan toteuttaa ja sitten taas välillä mietin, teenkö kaiken itselleni vai jollekin toiselle. Vaadin ihmisiltä asioita, joita en itse uskalla tehdä. Kaksinaamaista, tiedän. Siksi en esitäkään vaatimuksiani ääneen vaan potkin itseäni, taon nyrkkiä ilmassa ja huudan "nyt toimintaa, jumalauta!". Mahtaa näyttää typerältä tällainen itsekseen riehuminen. Jos joku vakoilee minua tietokoneen web-kamerasta, toivottavasti hän nauttii tästä aivokuolleesta tosi-tv sonnasta. Taas välilyönti luultavasti väärässä paikassa.

Tämä keskustelu on yksipuolinen. Sää oli tänään kamala, hirveä, lannistava, vittumainen. Kun katson ikkunasta, näen siellä yhden valtaisan keskisormen nälvimässä minulle. Suck that, loser.

Vapaasti sano sanottavasi. Tai soita hullujen huoneelle, minä odottelen täällä ja keitän vaikka kahvit sitten kun tulevat.

Synninpäästö

Kuka minä olen? Vastaus tuntuu kadonneen johonkin matkan varrelle. Missä ovat haaveet ja suunnitelmat? Mihin ovat kadonneet sanat, joilla voisin kertoa siitä mitä sisälläni ei ole? Kykenemätön näkemään, sanomaan, tekemään. Jumissa osaamatta päättää, mihin pyrkiä seuraavaksi.

Aamuisin herään kuiviin silmiin, poskilla ei ole kaipuun siveltimen piirtämiä viivoja. Tuntuu kuin olisin nukkunut ikuisuuden, vaikka samalla olen loputtoman väsynyt. Menneisyys alkaa jo lipsua sormien välistä, vaikka ympärilläni on todisteita muusta tuntuu kuin olisin nähnyt vain unta. Niin suloista ja kaunista unta, joka kukoistaa kaikissa väreissä ja josta ei haluaisi herätä. Ja silti lasin takana nouseva päivä pakottaa muuhun ja vähitellen ne yksityiskohdat, joita niin rakastin, lipuvat johonkin jota en halua nimetä. Aamunkajo tappaa unet, nielaisee ne aina vain syvemmälle kunnes jäljellä on vain epäselviä luonnoksia, joista ei osaa enää kunnolla sanoa mikä oli totta.

Se on jo täällä. Istuu vieressäni, näykkii korvalehteä ja kuiskailee pehmeällä äänellä, että voi tehdä oloni paremmaksi. Lämpö omalla kyljellä, kosketus joka tietää tarkkaan mihin kuuluu mennä, huokauksia jotka nostavat niskakarvat pystyyn. Minä altistun houkutukselle, nielaisen syötin vaikka näen itsekin sen olevan sysimustaa valhetta. Annan itseni humaltua, tyytyä siihen mikä on annettu.

Petturi. Saastainen. Valehtelija. Tuntematon. Lista jatkuu, adjektiiveja joita syljen hymyilevälle peilikuvalleni. Kuinka hän kehtaa? Tyytyä helppoon, vilpillisiä sanoja supisevaan seireeniin jolla ei ole tarjottavana muuta kuin kourallinen kellonlyöntejä valheellisessa lohdussa. Miksi tyydyn tähän, kun voisin koskettaa jotain todellista, puhdasta ja rakastamisen arvoista, jos laiskoihin kliseisiin on turvautuminen.

En tarvitsisi peilikuvan hymyä varmistuakseni onnestani. Se haijastuisi ympäristössäni, jonka näkisin lumoavana vaikka kyseessä olisi vain kilometrikaupalla kuivaa autiomaata. En tarvitsisi väsymystä nukahtaakseni, koska tavottaisin levollisen mielen jo pelkästään seuraavan aamun tuomista mahdollisuuksista. Aamut eivät olisi rutiinia, eivät harmaita ja kylmiä. Ja jokaisen niistä kauniista aamuista aloittaisin kertomalla, kuinka paljon rakastan. Kertoisin, kuinka syvälle juurtunutta se on ja kuinka en enää milloinkaan salli itseni hairahtaa viettelijättäriin. Kuinka kaikki todella tarvitsemani on lämmintä ja yksinkertaista, että pelkkä ruumini levollisuus on merkki siitä, miten asioiden kuuluu olla. On niin paljon asioita, joita voisin kertoa täyttääkseni sen hetken aamussa, jona ei ole vielä kiire mihinkään ja päivä on vielä violettia utua horisontissa. Avaisin sydämeni, kääntäisin sen ylösalaisin ja ravistelisin niin kauan, että viimeisetkin luuragot ovat ropisseet pois sen monista salaisista taskuista.

Voisin kertoa näitä, tositarinoita, siihen päivään asti kuin maailma on pelkkää savua ja murenevaa maata. Niin kauan, kunnes viimeinenkin häpeä ja suru on vuodatettu minusta ulos. Kun olen sanonut kaiken, voin nukkua hetken kauemmin käpertyen siihen aitoon lämpöön, jota ehkä uskallan kutsua onneksi, jos vain lausun sanani varovasti.

Vieraana omassa elämässä

Oven avaaminen on vaikeaa. En tiedä yrittääkö jokin sisälläni haraa väkisin vastaan kun en tunnu pystyvän niinkään yksinkertaiseen tekoon. Vain yksi loksahdus ja olen taas kotona. Miksi tätä paikkaa pitäisi edes kutsua, kun kaipaan enemmän taakse jäänyttä kuin tätä paikkaa milloinkaan? Pitäisikö hyväksyä kohtalo, rakastaa omaa sänkyä ja esineitä ympärilläni. Tyynyt ovat vääränlaisia vaikka vielä hetki sitten luulin niiden tarjoavan lohdutusta. Kaikki tila ympärillä on vierasta, jokainen neliösentti ympärillä kuuluu minulle vaikkeväi ne edes tunnu omilta. Voin tehdä mitä haluan, piilossa katseilta ja omassa rauhassa. Mutten enää osaa.

Laukun purkaminen käy työstä. Onhan tätä tehty ennenkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut näin vaikealta. Pala nousee kurkkuun kun nostan muistoja sen kätköistä, yhden kerrallaan kuin kaikki olisi liian raskasta tehdäkseni enempää. Kasa kirjekuoria muistuttaa tekemättömistä asioista, joihin pitäisi tarttua. Tavallista rutiinia, jota en pääse pakoon. Edes lepääminen ei tunnu hyvältä vaikka nukuttuja tunteja on takana liian vähän. Pelkään hetkeä ennen nukahtamista, kun pitää etsiä mukavaa asentoa ja olen hetken avuton kohde ajatuksille, jotka haluavat kelata menneitä kuukausia aina vain uudelleen vaikka muistoille antautuminen sattuu liikaa. Yritän olla onnellinen tapahtumista, mutta se poista sitä tyhjyyttä joka riippuu haamuna ympärilläni. En osaa enää astua ovesta sisään ja kutsua näkemääni kodiksi. Ehkä opin sen vielä uudelleen, mutta sekin pelottaa.

Kohtalon hyväksyminen vainoaa minua, en halua antautua sille vaan pyrin pakoon. Pelkään sen johtavan unohtamiseen ja siihen, että otteeni siitä mitä todella rakastan hellittää. Pidän mieluumin tämän tyhjyyden ympärilläni kuin unohdan kokonaan. Kun palat vähitellen löytävät paikkansa siitä, mistä yritän koota uutta alkua liitän mukaan muistoja. Yhdistän ne johonkin, annan uuden merkityksen. En anna itseni unohtaa. Pidän ajatuksesta kiinni ja pakotan itseni muistamaan kaiken mikä oli hyvää, pitämään kiinni muistoista joiden mukana voisin kadottaa myös osan itsestäni. Mikään ei ole nyt yhtä tärkeää.

Uskon, että vielä tulee se päivä jona minun ei tarvitse katoa taakseni vaan voin katsoa tulevaisuuteen rakastaen sitä, mitä siellä näen.