kuppikakkupäiviä

Pitkästä aikaa (taas) oi lukijapalleroiset. Eka juttu on se, että sain ilmoitettua rimpulan kirjoitusblogini Blogilistalle, erillinen linkkibanneriasia lymyilee tuossa oikialla. Käykäätten ihmettelemässä, etsimässä lukemista, ilmoittamassa bloginne mukaan soppaan ja mitä vielä. Ei, älkää vielä menkö. Lukeekaa ensin mitä ulostin aivoistani tässä iltani ratoksi.

Eli. Tekstiä. Julkaisukelpoista sellaista. Wau. Mitäpä tästä sanoisi? Tajunnanvirtaa, kuten vähän kaikki tänne spämmimäni tekstit tuppaavat olevaan. Jokaisella meistä on elämässä niitä hetkiä, jolloin tuntuu ettei mikään oikein tunnu kulkevan mihinkään suuntaan. Tämä on oodini sille pirulliselle tunteelle.

***

Putosin halki sinisen taivaan.

Tarpeeksi uskomalla se voisi olla lentämistä.

Se kuulostaa paremmalta. Lentää kuin lintu, vapaana ja riippumattomana, muita parempana.

Se on yksi suosikkivalheistani.

Huomenna, huomenna lakkaan tuijottamasta katonrajaa jossa seinä on ummehtuneen keltaista, nikotiinilaikkuista. Huomenna saan tarkoituksen.

Minusta tulee oppinut. Professori, historioitsija, taiteilija, kuuluisa.

Ei lääkäriä tai lakimiestä. Hyvä valhe tietää rajansa.

Huomenna en katso suosikkisaippuani uusintoja, enkä lue roskapalstojen provosoivia keskusteluja.

Mutta huomisen jakso on suosikkini.

Keskusteluista muistan, että joku muukin juoksee samassa pyörässä.

Vastaamattomat viestit ovat alleviivauksia, laiminlyötyjä ihmissuhteita.

Pitää niistäkin huolehtia.

Ehkä huurteinen tai kaksi jonkun seurassa. Sen, jota näen vain säälistä, pelosta etten itse ole erilainen.

Ehkä joku tarkkailee, foliohattu keinahtaa ohimolla.

Sammutan valot, pimeät ikkunat eivät kiinnitä huomiota. Tämä on tärkeää.

Elämä on kuppikakku. Suklaahipuilla, jos niistä pitää. Pikku sattumia.

Taikina on aina pilkuntarkasti saman reseptin pohjalta, silikonivuokaan pakotettu. Paperivuoka on heikompi, ei kylliksi vakaa ja luotettava.

Lasken 330 kuppikakkupäivää.