sadetta maailman toiselta puolen

Sade on kuin narsistinen rakastaja. On vaikeaa löytää itsestään vihaa sitä kohtaan, vaikka syitä olisi. Koko omaisuuteni muistuttaa tuoksultaan pienen jyrsijän häkkiä, jota omistaja ei ole vaivautunut hetkeen putsaamaan. Kosteus on imeytynyt niin syvälle kuituihin, ettei pelkkä huoneilma riitä häivyttämään sitä. Painoa on varmasti kilottain enemmän kuin kaiken ollessa kuivaa. Odotan, milloin ensimmäiset homeitiöt pilkistävät esiin saumoista. Palestiilaishuivin sininen on liuennut ja täplittänyt valkoisen hupparin, jaloissa tuntuu epävielyttävää nahkeutta, iho on ryppyinen kuin vanhuksella ja käteni lipsuu matkalaukun kahvalla. Nyt ei sada, mutta silti sateen haamu leijailee ylläni. Horisonttiin kerääntyvät tummat pilvet lupaavat, että näkymätön hiiviskelijä saa pian konkreettisen olemuksen.

Silti siinä on jotain kaunista. Luonto huhkuu puhtautta ja raikkautta, sademetsän puiden tuoksu tuntuu nouseen pinnalle, se on terävämpi kuin kuivalla säällä. Hengitän tuoksua sisään,tuntuu kuin olisin flunssassa ja hengittäisin jotain limakalvoja ärsyttävää. Tuoksu huumaa ajatukseni, tunnen sen vaikutuksen varpaissa asti. Muistelen, miten kotitaloni pihalle kerääntyy sateella laumoittan kastematoja. Kuva on kaukainen, kuin se olisi takauma jostain menneestä elämästä. Se ei kuuluu siihen maailmaan, jossa nyt elän. Se on kaukana poissa ja pelkkä mahdollisuus siitä, että palaisin samaan paikkaan useampana iltana peräkanaa on absurdi. Jättäessäni matkalaukkuni bussin kuljettajalle tiedän, että näin tämän kuuluu mennä. 

Olen helpottunut, että ehdin bussin suojaan ennen sateen alkamista. Samalla tiedän, ettei mieleni olisi juurikaan synkempi vaikka olisin kulkenut kaksi kilometriä sateessa, matkalaukkua ja sen päälle kiinnitettyä urheilukassia perässäni raahaten. Minulla on ajatus, joka tekee kaikesta vaivan arvoista. Tuntuu hullulta, miten kauaksi olen tullut siitä osasta minua, jolle tihkusadekin riitti tekosyyksi vetäytyä neljän seinän suojaan tekemään jotain päämäärätöntä. Sillä hetkellä paluu menneeseen tuntuu mahdottomalta, en ole enää samanlainen. Olen onnelinen ja kaikista mukanani kulkevista märistä vaatteista huolimatta tuntuu kevyeltä. Silti, jossain sen onnellisen minän kyynärvarren takaa pilkistää hahmo, joka odottaa vuoroaan. Minä kieltäydyn näkemästä sitä.