Myrskytytölleni

Kauas olet kadonnut, myrskytyttöni. Liian monta päivää, ikuisuuksiksi kasvaneita, olen katsonut merelle ja toivonut, että horisontti antaisi merkin, että huominen muuttaa kaiken. Ja vaikka sydämeni herättelee uinuvia toiveita katsellessani auringon hukkumista, ei sen ylösnousemus muuta mitään.

Olen kaipuun heikentämä. Sinun lumouksesi ikuinen vanki, enkä edes yritä murtaa sitä. Maailma ojentaa minulle tehotuotettua rakkautta, helppoja vaihtoehtoja ja kulkureittejä sieltä, missä aita on matalin. Sydämessäni ei ole kuitenkaan tilaa, sen jokainen poimu ja valtimo on yksin sinulle.

Tuijotan merelle.

Kuvittelen sinua.

Olet sylillinen tuulta, sylintäydeltä tunnistamattomuutta, silti jotenkin utuista. Käsistä valuvaa kaarretta, kiehkuraa, korkkiruuvia. Poutataivaalta mukana tuotua pilveä, valkoista ja aineetonta, aistiharha tekee siitä pumpulia sormenpäissä.

Olet pisaroittain valtamerta, rantaan juoksevia aaltoja, jotka leikkien vetäytyvät kauemmas. Oikukasta kosketusta, liian vikkelä tavoitettavaksi, arvaamattomia tekoja. Koralliriutan sirpaleita, merenpohjan aarteita, sieltä missä pimeys kätkee arvoituksia.

Olet ruusupenkillinen sademetsää, kasteen tuoksua ruohikossa, rasahduksia oksistoissa. Kasvavaa taimea, maata syleileviä juuria, voikukan lehtiä tuulessa. Pala korkeimman vuoren kiveä, takaperinvoltteja rinteessä, loiskahdus joka rikkoo lammen rauhan ja herättää vartijan.

Olet kipinä sydämessä, purkautuvan tulivuoren huuto, leirinuotion lämpö. Muistojeni tuhka, tulevaisuuteni leimu, kerällinen liekinpoikasia joita kannan taskussa. Hehku, jota vaalin lasipurkissa, suojassa myrskytuulilta, koska maailmani riippuu siitä.

Tuijotan merelle ja kuvittelen sinua.