Yhtä poikkeusta huomioimatta kuvat on © Mira, menkee tänne kattelee sielt löytyy blogi missä on tekstii ja kuvii.
***
Seison porteilla. Uuden, tuntemattoman maailman porteilla. Täytyn uteliaisuudella, se värähtelee kaikkialla vartalossani pieninä sähköiskuina. Yritän katsoa kaikkialla kerralla, muttei sellaiseen ole ihmissilmiä tarkoitettu. Näen auringon, joka kipuaa taivaalle päivänä, jona kevät ja kesä kohtaavat. Se on alku. Tulevaisuus on vielä pelkkä kysymysmerkki, mutta olen valmis kirjoittamaan sille vastauksen.
***
Taivas ylläni on violetti. Se kaartuu ympärilläni, värit liukenevat taivaanrannan toisella laidalla vaaleammaksi. Jos katson tarkkaan, näen pilkahduksen sinistä ja häivähdyksen vaaleanpunaista. Väriskaala on herkkä, viaton, vaikka sen alla järvi sykkii vaahtopäisiä aaltoja rantaan ja ilmaa siveltää rikin viiltävä katku. Rantavedessä, tyrkyjen harjalla ui joutsen. Sen sulat ovat mustat, nokka pistävän punaoranssi. Eikä se värähdäkkään katsoessaan minua, ei pakene tai sähise kuten valkeat serkkunsa. Minulla ei ole siihen vaikutusta.
 |
| Kuva © Mira |
Lapsilla on kaunis kyky uskoa satuihin, Ihmemaahan ja Mikä-Mikä-Maahan. Rajattomiin mahdollisuuksiin ja lupaan olla kasvamatta aikuiseksi. Aikuistuessa usko taikuuteen katoaa ja se on surullista. Nousen vihreän kukkulan korkeimmalle kohdalle, oikealla puolellani on pyöreä, vihreä ovi kukkulan kyljessä ja sen yläpuolella kohoaa tammi sinistä taivasta vasten. Täällä aurinko paistaa aina, tänään uskon satuihin samalla tarmolla kuin silloin lapsena. Tämä on vain yksi osa maailmaa ja jossain näiden vihreiden kukkuloiden takana se jatkuu, täynnä mahdollisuuksia seikkailuun.
 |
| Kuva © Mira |
Tänään uskallan tunnustaa ajatuksen, jota olen epäröinyt sanoa äänen. Nyt tiedän varmasti, että unelmat voivat toteutua.
***
Tämä paikka on vihreä. Kasvillisuus nousee tiheänä kallion rinteellä, laskeutuu kuohuvaan jokeen joka maistuu paremmalta kuin hanavesi jossain muualla. Nukahdan joen jylinään ja kuohuun, ne ovat myös ensimmäisinä korvani juurella kun aamulla herään. Ennen kuin hahmotan maailmaa tai tajuan, miten kuuma on vaikka kello on vasta puoli yhdeksän.
 |
| Jopa ruikulilla kännykkäkameralaadulla onnistaa joskus |
Täällä näen elämäni ensimmäisen, oikean vesiputouksen. Se ei ole suuri ja vaarallinen kuten elokuvissa, se on hohtavan sininen ja vie minulta sanat. Yritän ymmärtää todellisuutta, vaikka tuntuu kuin olisin eksynyt uneen, josta en löydä pois. Ei sillä, että edes tahtoisin. Haluan pysyä tässä unessa ikuisesti, löytää salaisia paikkoja kasvillisuuden seasta ja uittaa jalkojani kylmässä joessa. Oppia ymmärtämään, miten maa jostain kulmasta näyttää niin kauniilta.
***
Kävelen loputtomia matkoja, nousen korkealle katselemaan maailmaa. Tunnen kuinka maa sykkii lämpöä, puhaltaa savukiehkuroita ja on äkkiä niin kovin elävä. Epävakaasta maaperästä nousee kasveja, vihreää voimaa silmänkantamattomiin. Ihminen luulee olevansa vahva, repiessään palasia maasta, kiskoessaan juuria ja kääntäessään maan ylönalaisin. Kuitenkin valta-asema on pelkkää lumetta, siinä vaiheessa kun oma nahkani sulaa pois ja lihani hiiltyy mustaksi, täällä kukoistaa vehreys.
***
Seison valkoisen purjeen alla ja tähyilen horisonttiin, sinne missä tulivuoret kurottavat taivasta. Mietin, elääkö siiden syvyyksissä lohikäärmeitä, joiden keho sykkii lämpöä. Onko vuoresta nouseva savu niiden hengitystä, nukkuvatko ne kun taivas on kirkas ja pilvetön?
 |
| Kuva © Mira |
Tämä maa on täynnä salaisuuksia. Seison purjeiden alla selvittämässä mysteeriä, matkustan katsomaan jotain mitä en jalkaisin tavoita. Vedestä nousee kivisiä kasvoja, koristeellisia kiekuroita, kaiverruksia. Ne ovat olleet täällä kauan, ajoista jolloin historiaa vasta luotiin. Ja maailma kokee olevansa turvassa, kun ne seisovat porttina luonnon voiman tiellä ja puolustavat omiaan. Niin tarinoissa kerrotaan.
