her hair reminds me of a warm safe place

näin sinua taas viime yönä
siinä käsivarren mitan ja valovuosien päässä

                     kuten unissa yleensä

naurussasi virtaa joki jonka varteen joskus nukahdin

kuohuu ja mutkittelee arvaamattomuuttaan
              

       nostaa pintaan kylmiä väreitä

hiuksesi nuorta kevätviljaa
heinänhapsuja ja muutakin luontoa
silmissä ne aallot joihin kaaduin
          

       kai salaa tarkoituksella

kaikille koti ei merkitse turvaa

joillekin sydämen normaaliin rytmiin
                         

                     kuuluu ylikierroksia

joskus rakkaus ei sano mitään
   

                              on vain olemassa

on asioita jotka jäävät sanomatta
ne, joille en keksi kiertoilmaisuja
miten elämäni jokainen hetki vie ajatukset sinuun
se, kuinka paljon edelleen

                   rakastan sinua

ilman myrskyä ei sää koskaan ole tyyni
toisinaan uskottelen, että näinkin on hyvä
ikuisuudessa jossa horisontista ei milloinkaan nouse mustia pilviä
mutta kun kerran rakastamani asiat saavat itkemään
                                                        

                 tiedän

näin ei voi jatkua
tai kaikki on ennenaikaisesti kerrottu
kaikessa on liikaa järkeä ilman sinua

                koska olen niitä jotka elävät järjettömyydestä

elämänmitta

kadut on vallannut ikipimeys
lasken jokaisen sadepisaran ikkunassa
tulikärpäset ovat lähteneet puutarhasta
eikä kynnykselleni tule kukaan
elämä meni noin kuin
huomaamatta ihan
näinkö sen oli tarkoituskin?

kahvin juon edelleen mustana
ja seuraksi mielellään keksejä
niitä joissa on suklaahippuja
sekin käy jo rutiinista
kaksi on malttia
kolmas jo itsekurin puutetta

on päiviä joina särkee enemmän
kuin tahdon edes myöntää
siloposket painuneet kuopalle
nivelrikkoa sormissa
ranteet väsyvät korujen kohdalta
sääret mustelmilla
niin helposti nykyään

vieläkin toisinaan
mielessä viivähtää ajatus
kuin ne kaikki tarinat silloin joskus
kun sanat taipuivat jouhevammin
ehkei aika olekaan loppu
hetken uskon niin itsekin

miksi edelleen sydäntä painaa
kaikki tekemättä jäänyt
vaikka mieli on jo alkanut horjumaan
vuodet karkuun valumaan
oliko mikään totta vai sittenkin
pelkkää elämänmittaista unelmaa

tästä hetkestä jonnekin kauas

jossain vaiheessa huomaa
ettei ollakaan enää nuoria
kerran luultiin sen olevan ikuista
uuden maailman toivoja
niin joskus ajateltiin
nyt kukaan ei noin ole uhonnut
enää pitkään aikaan

vuorokausia putkeen hereillä
eikä tuntunut missään
paljon tunteja hukkaan heitettävänä
eikä kiire minnekään
kesäöiden loputon nauru
pikku haaverit humalan piikkiin
meikit kasvoilla nukkumaan

on surullista ymmärtää
ettei olekaan kuolematon
nuoruuden haavepöllyjä
keskiyö ohitettiin aikaa sitten
lumous haihtui ilman
että edes huomattiin

tulee vielä päivä jolloin katsotaan
taaksepäin tähän hetkeen
onko tässä jotain nähtävää?
rutiini kasvaa jo selkärangasta
en nuku tänään koska
en nukkunut eilenkään

joku sanoi kerran
"vielä koittaa sinun päiväsi"
en halua uskoa
mutta totuus on lyöty kasvoihin
lopeta, tyttö, lopeta
elämältäsi karkuun juokseminen
ja tartu siihen mitä se tarjoaa
nyt kun vielä jalkasi kantaa
ja tarinoita kerrottavaksi riittää
ennen kuin sydän rintaan tukehtuu

tänään 14. joulukuuta

taivas oli tänään kaunis
siinä auringonlaskun aikaan
kello ohitti vasta kolmea
kuin halua itkeä

tähän aikaan vuodesta
kaupunki on valoja ja kauneutta
silmien edessä
tukehdun väenpaljouteen
kaikki niin täynnä jotain ihanaa
johon en itse kuulukaan

miksi mulla on niin kylmä
vaikka ollaan tuskin pakkasella
tiedätkö kuinka paljon
sinua edelleen rakastan
se maksaa mulle paikan
näiden ihmisten joukosta

tiedä tää kun sulle kerron
lasken jo päiviä
siinä on syytä odottaa huomista
kun aika vie sinne
taivaanrannan taa

reuna

harva voi sanoa käyneensä reunalla

ne jotka kuvittelevat siellä olleensa

kertovat kauhukuvista, peloista, maailmanlopuista

he eivät ole nähneet sitä

sinistä kaupunkia ja horisonttiin jatkuvaa merta

korkeutta kaksisataa metriä

tuuli ulvoo susien kielellä

yllyttää

tule mukaan, lennä, elä, näytä kaikille

hetken uskallan katsoa

varovasti

jos korkeudenpaikankammo keksiikin syntyä

löydän itseni reunalta

ja siellä on kaunista

katson kauemmin kuin odotin

täällä pelkoni kuolee

sen jättämän paikan täyttää tyyneys

kuin joku lausuisi loitsuja

ei ole enää vaikeaa

unohtaa vahtivat silmät

olla yksin maailmassa

nostan jalan

irrotan

ja putoan

reunalta

ilmavirtaa vastaan

todistan painovoimaa

ja sydän kolkuttaa jotain omituista

tajuan rakastavani reunaa

ja putoamisvaaraa

sitä kun vapaapudotuksessa

luulee lentävänsä

puolimatkassa

en tiedä mitä sanoisin sinulle,
mutten osaa olla puhumattakaan.
täällä luonto puuhaa talvea.
pimeyttä on enemmän
ja hengityksen höyrystä
tietää olevansa elossa.

suojatien valkeat raidat hohtavat timantteja,
koetan varoa askelta.
puissa yhä syystanssien värit
kuin aurinko olisi roiskinut niille maaliaan
sitä samaa jota se kantaa mukanaan
horisonttiviivalla
ennen pimeyttä
joka on pidempi kuin eilen.

millaista siellä on?
muistan, mutten enää tunne.
ymmärtäminen on jokapäiväistä
aina yhtä vaikeaa.
valvon taas öitä.
kohta valkenee uusi aamu.
kuin odottaisin
vielä joskus se jättää tulematta.

tuon esiin jotain,
pohdinnasta kasvanutta
päiväkirjasta poimittua
ilman logiikkaa, satunnaistoistossa.

nahka paloi jo alkukesästä,
niska tulenpunainen ja kipeä.
matkat ovat täällä pidempiä,
on helpompaa jäädä
---
jättää yrittämättä.
ei ole paikkaa jolle nousta
katsomaan miten valtameret
puskevat toisiaan.
muistan kuinka yössä
joku pysähtyi kertomaan tarinaa
siitä kuinka kaikki alkoi
ja esi-isät söivät ihmislihaa.
on niin paljon mihin rohkeus ei riitä,
mutta ajatus vapaapudotuksesta
kasvoi elintärkeäksi.
ja siellä korkeimmalla kohdalla
tunsin kuuman kiven ja näin
rikintuoksua hohkavat lammet.
kintereilläni hiipi pilvi
utelias kuin kissanpentu, mietti kai
"kuka tuo oikein on?"
niin paljon hulluja tarinoita
joita kerron uudelleen
kai vain itseäni varten.
pelkään milloin joku sanoo
"sä oot jo kertonut ton".

minä kuolen,
huomenna tai ainakin tulevaisuudessa.
ei tätä ikuisesti jatku
eikä jatkoaikaan ole varaa.

onko siellä jotenkin erilaista?
samalla kun päivät vierivät täällä,
kulkee aika eteenpäin toisaalla.
haluan jo lähteä uudelleen,
lukea karttaa ja katsoa kompassin nuolta,
vaikken niitä ymmärrä lainkaan.
ja silti jään
kirjeitäni kirjoittamaan.

jos valoja vannoisin
omistaisin sen sinulle.
vielä tulee päivä
jona muutan maailman
vaikka sitten vain omani.
usko vain.
sanokoot narriksi
naiiviksi haihattelijaksi.
ei näin kuulu elämää viettää
yksin
peläten
enemmän kuin voin myöntää.

kerron sinulle päivän
heti kun vain pystyn.
ja kuule
tuletko silloin puolimatkaan vastaan?

kunnes opin antamaan anteeksi.

katsoin kerran taivaalle
se oli yöaikaa
mieleen nousi ajatus
tahdonko todella kantaa
tämän vihan mukanani
aina maailman äärille asti?

haluanko lähteä sen kanssa,
ikuisesti katkerana tehdystä pahasta,
viedä sen mukanani sinne
missä kaiken pitäisi olla kaunista?
onko minulla varaa huutaa syytöksiä,
kylmän pohjoisen kansalle,
siitä samasta vihasta,
jota itse olen kurkkuun asti ahdettu?

äkkiä, sydämenlyönnissä,
savu kurkussa maistuu kauniilta.
ei kaikki täällä ole rumaa.
joillain on vilpitön hymy,
aitoutta jossain siinä,
mihin vain sattumalta nähdään.
kaikkien elämä ei riipu roolista,
itselleen ja toisille.

olen sanonut, ettei minuun voi vaikutaa.
olen minä, ilman lokeroa.
mutta vasta nyt
olen ottamassa ratkaisevaa askelta
olemaan puu josta minut on veistetty.
kaadan viimeisen seinän valheelta,
siitä miten muka ollaan oikeanlaisia,
erillään valtavirrasta.
etkö sinä muka halua nähdä,
mitä kohti muut niin kovasti kiiruhtavat?

ja opin vapautumaan vihasta
ehkä vain askel kerrallaan
kunnes opin antamaan anteeksi.
nyt tajuan, että pimeys on
vain suljetuissa silmissä.
ja vaikkei tämä ole minua varten,
ei tarvitse valita ääripäiden väliltä.
keskitiellä on hyvä olla,
vaikka kultainen se on ainoastaan saduissa.

ja kun joskus lähtiessäni
käännyn katsomaan taakseni
haluan nähdä muutakin kuin
katkeranmakuisen menneisyyden,
enemmän kuin pelkät velvollisuudet,
jotka toisivat minut vierailulle,
kesäloman mittaisille
vai onko kyse sittenkin talvilomasta?

en halua lähteä vihaisena,
vain siksi, että jokin kohdallani meni väärin.
ennen viimeistä matkaa,
olen lausunut anteeksiantoni
ja sydämeni on ajatuksia kevyempi.

anatomiaa

sydän halkileikattu

aorttasta etelään

kumahtelua

uusia sivuääniä

kaipauksen kuminaa

se värisee kammioissa

parantumaton

murskattu kuin olisi

haurastakin

ohueksi hapertunutta

vaiko vartavasten valmistettua

heiveröistä

kieli napsahtaa

levolle suunpohjaan

kuin liian varomattomana

voisi rikkoa jotain arvokasta

heitä ilmaan laatikkoa

siinä on unelmia

kuinka ne helisevätkään

liian monina palasina

terävkärkisinä

ne hukkuvat

kaivavat esiin rubiineja

kädet niin kömpelöt

koettavat pitää kiinni

silti

           pakenee sormien välistä

eikä mitään ole jäljellä

paitsi se

mikä väkivallalla

pusertaa sisäelimiä kasaan

kunnes on mahdoton hengittää

mietin

kaunko voin olla näin

käyttökelvottomilla keuhkoilla

keksiikö immuunijärjestelmä jotain

vai romahtaako kaikki

jotenkin käsittämättömästi

tai sittenkin

tarkalleen suunnitellussa

     järjestyksessä

viimeisellä portilla

käytävillä kaikuvat viimeiset kutsut

kotiin, seikkailuun

jonnekin muualle

kuolleet sydämet vieraassa paikassa

ei enää matkalla, ei vielä kotona

jos milloinkaan

viimeisen kerran

kurottelen äärirajoja

se mitä piti katsoa pitkään

jatkuvaa nauhaa ja värioksennusta

naurettavat nimet eivät ikuistu

tuossa piti katsoa vielä kerran

kuinka lentokoneet nousevat

täällä piti pysähtyä vielä hetken

kohottaa malja sille

mikä määritteli tulevaisuuteni

aina tähän hetkeen

nyt on näin

näissä käytävissä säilyy päätöksen maku

parhaiden päivien hautapaikka

jossa hymy lakkasi kohoamasta korviin

sata päivää ja joitakin päälle

päättyvät puoleentoista kellonkierrokseen

karvaaseen kahviin ja veteen

joka ei laskeutunut vesiputouksesta

ja vieläkin koitan ymmärtää

miten niin nopeasti kadonnut

valvottaa yhä läpi öiden

metsänpeittoon

inspiraatiolaatikossa

rupisia polvia ja mustikoita

kitukasvuisia, kielellä kirpeitä

päiväntappaja ristiretkellä

jossain valtakuntien rajoilla

katoamisilmoitus

etsitään unohduspistettä

jostain riittävän korkealta

ehkä näkee merelle

tarvittaessa

kasvatan lammelle mittaa

ilmassa on jotain taianomaista

mystiikkaa ja magiaa

kansankielellä kerrottuja

sen vanhemman sukupuolen

kuinka kettu häntää heilauttaa

revontulilla leikitellen

vaan vielä ei ole lunta

kilpajuoksu aurinkopellolla

minä vastaan aika

maaliviivalla toteutuu haaveita

kiire on harhauskoisuutta

ehkä joku jossain odottaa

todellisuus palaa vasta myöhemmin

jalkojen välistä katselua

maailma nurinkurin

roikottaa puita taivaalla

kantoon kompurointia

lumouksen laskuhumala

ja kaikki on taas harmaata

takaisin kulmaan

Päätin vihdoin siivota kaiken kertyneen moskan bloggerin luonnokset -kansiosta. Suurin osa lensi suruitta suoraan roskiin ja osa tallentui omiin kätköihin. Pari sellaistakin oli, mitkä päätin ihan päikseni julkaista. Tässä niistä yksi, runo joka on kirjoitettu joskus marraskuussa Runotorstain silloiseen haasteeseen 343: Kulma. En vissiin oikein tykännyt lopputuloksesta ja se tuntui ei-omalta, niin tämä jäi luonnoksiin pyörimään ja julkaisin haasteeseen toisen runon. Nyt se on kuitenkin täällä, päivänvalossa, ehkei tosiaan mikään kaikkein paras tekeleeni, mutta ehkä joku löytää siitä sitä jotain.


pöydässä on hopeaa
pitkäjalkaista kristallia
on kampauksia ja iltapukuja
kaikki niin kovin hienoa
ehkä jopa minulle
hiuksissani keltaista nauhaa
kuin kananmuna sydäntä
ihan itse sidottu
kengät punaista kiiltonahkaa
kannat soivat parketilla
klip klop
tuntuu ihan naiselta
suulla tahmea, punainen kuori
äidiltä opittua
mekossa miljoona kirsikkaa,
toisenlaista punaista
olen illan tähti
tämä on minun kabareeni
vaikken ihan tiedä
mitä se tarkoittaa
katsokaa minua!
pyörin kierroksia
jalat solmussa
katse kadotettuna
silti täytyy jatkaa
mutta he vain ovat
tyhjiä viinilaseja
jotka pitää täyttää
taivaallista ruokaa
reseptejä vaihdetaan
ja mahdoitteko kuulla
jostain, minulta tuntemattomasta
teki kai jotain tavatonta
katsokaa minua!
eivät he katso
hiljaisuudessa on viesti
"tyttö, mene taikaisin kulmaan"

jos yöllä on hallaa

painan ihoa lasiin
vaihdan lämpöä
turrutan sormenpäitä
kuura luo taidetta
alkaen reunoista

pohjolan tuuli ulvoo
lyö pyrstöään ikkunaan
pauke kuin riitasointuja
hengitän kylmää
kun askeleet käyvät ovella

jäätyykö järvi umpeen?
ratsastaako jäärouva pihaan
lumesta luodulla ratsullaan
uhrilahjaksi tehty
pyyntö, älä silmiin katso meitä
valitse toinen ovi

jos yöllä on hallaa
kulkeeko se ikkunani ali
jäiset tassut puutarhassa
jäljissään hopeista routaa
kuin maahan laskeutunutta
tähtien pölyä

jos yöllä on hallaa
saalistaako se pihassani
viattomia taimia
maasta tuskin nousseita
jääkö sato korjaamatta
jos talven viimeinen huuto
pääsee kotiini riehumaan

kylmä huokaa ikkunaan
sorrun anelemaan
pyydän, kierrä pihani kaukaa
vapauta raivosi muualla
anna minulle hetki aikaa
saada taimeni kasvamaan

matkalle jääneet

I

laatikossa dinosauruksia
meidän kahden salaisuus
jo alusta asti
siinä oli jotain erityistä
ihastuinko silloin ensimmäistä kertaa?
joskus kadun päivää
jona en enää vastannut kirjeisiin


II

kahden kadun risteyksessä
uuden päivän nousukohdassa
vuodenaikaan katsomatta
repussani dalmatialaisia
odotin ja olin odotettu
kunnes maailma muuttui
se sama tapahtuu useimmille
siinä kohtaa lapsuutta
on niin helppoa päästää irti


III

seisoin luokkahuoneen ovella
vuotta nuorempien
ekaluokkalainen, haiseva nainen
vieläkö se kaikuu pihoilla?
mietin
kävelinkö jo silloin elämässä takaperin?
pysähdyinkö jo silloin
olemaan ikäisiäni nuorempi?
ehkä, mutta käsi omassani
ei kaivannut selityksiä


IV

olin se joka punasteli takapulpetissa
tuskin edes muistamisen arvoinen
piirsin itsekseni hiljaa
joskus uskalsin hymyillä
kirjoittaa jotain ystävänpäiväkorttiin
joka ei onnistunut olemaan salainen
ja siitä mikä kerran oli suurta
ei ole enää muuta sanottavaa


V

se oli ensimmäisten kertojen aikaa
alkoholia, tupakkaa, juhlintaa
opittiin olemaan holtittomia
kunhan aikamme ensin
rakensimme koteja lelukoirille
ja taas puhuin ikuisuudesta
kunnes käsikirjoitus muuttui
olisiko meillä enää puhuttavaa?
vai pälyilisimmekö toisiamme
kahvikuppien yli
kuin jotain täysin vierasta?
silti toivon, että sinulla on kaikki hyvin


VI

muistan kuinka kirjoitin nimet
yläasteen vessakopin seinään
niiden, jotka olivat rakkaita
osat kolmilehtistä apilaa
vannoin sitä tarinaa jatketaan
mutta kerran niin rakasta
en enää tunne ollenkaan


VII

sinä kesänä kaupunki oli jaloissani
ja minä
aina jossain huipulla, ylhäällä
en edes oikeasti kovin korkealla
palavaa muskottipähkinää
vaikka sanoin
tämä on pysyvää
katosivat päivät
kuin savun tuoksu hengityksestä

viinitarhuriksi horisonttiin

joskus
laskevan auringon aikaan
pysähdyn rantaan
katse unohtuu horisonttiin
ja hetkeksi maailma pysähtyy
vain minua varten

siellä haaveni ovat turvassa
kauas taivaanrantaan sijoitettuina
sen toiselle puolelle
päinvastaiseen aikaan
eikö aurinko pian jo nouse?

olisiko tuuli tänään myötäinen
luoteesta kaakkoon
minulla on sille annettavaa
vain pieni pyyntö
sinne kauas vietäväksi
eihän se paljoa paina

joskus piirsin haaveni
tähän samaiseen rantaan
mutta maailmasta ahneelle
se ei riitä milloinkaan

jäisikö kukaan perääni katsomaan?
juoruamaan, päätään pudistamaan
'kai on tyttö hulluksi syntynyt
lähti viinitarhuriksi horisonttiin'
tarttuisiko kukaan kädestä
vielä kerran
sanoen
'rakas, rakas, palaathan pian kotiin?'
hymyilisin vain
kunpa tietäisin, mitä se tarkoittaa
ehkä vielä opin

tänään pyydän vain vähän
se on viestini tuulelle
'pidäthän sydämestäni huolta
kunnes palaan sitä hakemaan'

vie mut reunalle ja yli

minulle annettiin kulkurinsydän
pysäyttämätön, levoton
syke kolibrin siiveniskuja
kuin lentoon lähdössä
kymmeniä kertoja sekunnissa

unessa näkee kauas
taivaanrannan laitamille
satumaihin
niihin joista lapsille kerrotaan
eilisen unet ovat huomisen haasteita
niitä jotka synnyin voittamaan

todellisuus on rikki
siinä on säröjä, vuotokohtia
kurkistusikkunoita
uskooko kukaan jos sanon
katsovani niihin vain kerran

yhä käsi hapuilee
vaikka eihän kadonnutta
voi enää tavoittaa

joku vakuuttaa
kyllä sydän vielä toipuu
mutta mitä tietävät ne
joilla sydämessä on normaali tahti

minä tiedän
irtipäästäminen on pelkkää legendaa
sanovat, vielä maailma sinutkin nujertaa
nauran ja uhoan
koettakoon onneaan

melkein kuin transsissa

olen nähnyt Helsingin yön
suudellut lattiaa
liian monta tuoppia
likaista jodlausta

etsin lohdutusta lattianrajasta
keijupölyä, lampunhenkiä
irtonaisia lattialautoja
salareittejä toisiin maailmoihin

aika valuu aamuun
liian nopeasti
en pysy tahdissa
jalat kulkevat ristiin
kaadun uudelleen

otetaan toinen kierros
hymyily muuttuu helpommaksi
voin kuvitella
ehkä rakastun uudelleen
siihen vanhaan heilaan

aamulla huulilla maistuu sappi
viimeiset pisarat kauneutta
ennen lumouksen loppua
sen, joka paljastaa valheen

rinnassani lyö mustalaissydän
epätasaista kuin rytmihäiriössä
nakkelen arvoituksia
tanssin koska se on kävelyä nopeampaa

toisinaan mietin
ehkä minua ei ole olemassa
kuolin 90 päivää sitten
ja tämä on rangaistus
joka tulee lopussa

taivashopeaa

uskotko tähtikirkkaisiin öihin?
täällä taivas on niin kovin kalpea
kuin kasvot ilman persoonallisia piirteitä
päivä tihkuu rajojen läpi yöhön
vielä keskiyön toisella puolella
voi erottaa rakkaat vihollisista
ja kaupungin ääriviivat

hengitän savua, toivon
että se helpottaisi
tukehduttaisi ikävän tervalla ja hiilimonoksidilla
onko se riippuvutta vai väliaikaista helpotusta
näinä päivinä on vähän asioita, joita ymmärrän

ja kaiken aikaa katson taivasta
olenko koskaan kertonut,
kuinka paljon sitä rakastan?
jossain sen toisella puolella
toisessa ajassa, toisessa paikassa
kaukana täältä
se pukee ylleen viitan
sinisestä silkistä, paljeteista
myrskypilviä vahvempaa
valosaastetta kirkkaampaa

täällä taivas on tyhjä
jos katson tarkkaan,
voin nähdä kaukaisia valoja
ne ovat sormilla laskettavissa
ei tämän näin kuulu mennä

haluan nukkua pimeässä
katsoa tähtiä valveen loppuessa
miettiä niiden nimiä ja historiaa,
paljonko niillä vielä on aikaa
pölyä, jonka ne varistavat taivaankannelle
sekaan piirrettyjä kuvioita
jalokiviä, tuhkakiviä, koristehelmiä
kaikki samaa hopeaa
siellä kristallijärven rannalla
satujen taivaat olivat totta
vielä nytkin, yritän ymmärtää

unissani palaan vielä saman taivaan alle
hetkeksi ikäväni helpottaa
tuntuu hyvältä olla ilman kyyneleitä
edes hetken
kunnes se päättyy liian valoisaan aamuun,
jota en edes erota kesäyön kirkkaudesta
joka ajoi tähdet muualle

eilisen ja huomisen väliltä

johan tyttö hymyilee
niinkuin joskus ennen
kun oli vapaa lentämään
villeimmässä tuulessa
siellä jossain kaukana
vuorten huipuilla
tyrkyjen takana

täällä unohtui
miten hymyillään
ilman mitään syytä
tyttö katsoi taakseen
mietti väliin jääviä päiviä
miten elämä katosi
vai jäikö vain jälkeen
sinne jonnekin kauas

kuinka monta päivää
heräsi kolottavaan sydämeen
tyhjään kohtaan tulehtuneeseen
kysymykseen
miten tästä jatketaan

tänään huomiset eivät pelota
niissä on lämpöä
jotain
mikä olisi ehkä pitänyt tehdä
jo kauan sitten
tänään huomisissa on toivoa
vielä pelkkää alkusoittoa
mutta niinhän kaikessa
intro ennen tarinaa
jonka haluaa kertoa

tyttö toivoo uutta lukua
ehkei edes mitään ihmeellistä
jotain pehmeää sydäntä vasten
eikä siihen satu enää
ainakaan niin paljon

vaikka tyttö yhä unelmoi
tulivuorista, satumaailmoista
vihreistä metsistä
kristallijärvistä
katsoo taakseen
ja tulevaisuuteen
aina vain liian kauas
mutta ehkä nykyisyydessä
on syy miksi jäädä

ainesta häviäjäksi

meillä kaikilla on hirviömme
omallani on kaksihaarainen kieli
yksi valheille
toinen manipulaatiolle
seireenien sukua
kuvittele sitä kauneutta
ja katso minua
ei ripaustakaan sankariainesta
pelkkä sivurooli
se, jonka on kuoltava
juoksuhiekan uhri
pelkäämiäni hiekanjyviä
niitä jotka valuvat
eikä minulla ole valtaa
se on täällä
kadotuspiste
olenhan houkutuksille altis
se joka lopussa
laskee pöytään häviäjän kortit

...ja vielä kerran kauneudesta

kannan taskussani avaruutta
      et uskoisi kuinka paljon siinä on värejä
         purppuraa ja punaista
     kaikkea sinistä, hieman vihreää
mustia aukkoja, loputtomia
      kiertoratoja ja tähtipölyn polkuja
  pyrstötähtien tulihäntiä
 kuita, planeettojen suojatteja
                 renkaita, pyörteitä, asteroideja
  ja niin kovin paljon tähtiä
                      muistan jokaisen nimen ja muodostelman
        tunnen auringon, sen hohtavan tulikruunun
jota katsonut ei enää näe muuta

ja vielä, taskunpohjalle kerääntynyttä roskaa
       avaruusjätettä, tyhjyydessä ajelehtivaa romua
   kauneusvirheitä
koska kaiken voi tuhota
       kateudesta, itsekkyydestä
niin on oleva aina
   riistetään koskemattomuus kaikelta
                     omistetaan, valloitetaan
             se mikä on liian kaunista