kadut on vallannut ikipimeys
lasken jokaisen sadepisaran ikkunassa
tulikärpäset ovat lähteneet puutarhasta
eikä kynnykselleni tule kukaan
elämä meni noin kuin
huomaamatta ihan
näinkö sen oli tarkoituskin?
kahvin juon edelleen mustana
ja seuraksi mielellään keksejä
niitä joissa on suklaahippuja
sekin käy jo rutiinista
kaksi on malttia
kolmas jo itsekurin puutetta
on päiviä joina särkee enemmän
kuin tahdon edes myöntää
siloposket painuneet kuopalle
nivelrikkoa sormissa
ranteet väsyvät korujen kohdalta
sääret mustelmilla
niin helposti nykyään
vieläkin toisinaan
mielessä viivähtää ajatus
kuin ne kaikki tarinat silloin joskus
kun sanat taipuivat jouhevammin
ehkei aika olekaan loppu
hetken uskon niin itsekin
miksi edelleen sydäntä painaa
kaikki tekemättä jäänyt
vaikka mieli on jo alkanut horjumaan
vuodet karkuun valumaan
oliko mikään totta vai sittenkin
pelkkää elämänmittaista unelmaa
jossain vaiheessa huomaa
ettei ollakaan enää nuoria
kerran luultiin sen olevan ikuista
uuden maailman toivoja
niin joskus ajateltiin
nyt kukaan ei noin ole uhonnut
enää pitkään aikaan
vuorokausia putkeen hereillä
eikä tuntunut missään
paljon tunteja hukkaan heitettävänä
eikä kiire minnekään
kesäöiden loputon nauru
pikku haaverit humalan piikkiin
meikit kasvoilla nukkumaan
on surullista ymmärtää
ettei olekaan kuolematon
nuoruuden haavepöllyjä
keskiyö ohitettiin aikaa sitten
lumous haihtui ilman
että edes huomattiin
tulee vielä päivä jolloin katsotaan
taaksepäin tähän hetkeen
onko tässä jotain nähtävää?
rutiini kasvaa jo selkärangasta
en nuku tänään koska
en nukkunut eilenkään
joku sanoi kerran
"vielä koittaa sinun päiväsi"
en halua uskoa
mutta totuus on lyöty kasvoihin
lopeta, tyttö, lopeta
elämältäsi karkuun juokseminen
ja tartu siihen mitä se tarjoaa
nyt kun vielä jalkasi kantaa
ja tarinoita kerrottavaksi riittää
ennen kuin sydän rintaan tukehtuu
en tiedä mitä sanoisin sinulle,
mutten osaa olla puhumattakaan.
täällä luonto puuhaa talvea.
pimeyttä on enemmän
ja hengityksen höyrystä
tietää olevansa elossa.
suojatien valkeat raidat hohtavat timantteja,
koetan varoa askelta.
puissa yhä syystanssien värit
kuin aurinko olisi roiskinut niille maaliaan
sitä samaa jota se kantaa mukanaan
horisonttiviivalla
ennen pimeyttä
joka on pidempi kuin eilen.
millaista siellä on?
muistan, mutten enää tunne.
ymmärtäminen on jokapäiväistä
aina yhtä vaikeaa.
valvon taas öitä.
kohta valkenee uusi aamu.
kuin odottaisin
vielä joskus se jättää tulematta.
tuon esiin jotain,
pohdinnasta kasvanutta
päiväkirjasta poimittua
ilman logiikkaa, satunnaistoistossa.
nahka paloi jo alkukesästä,
niska tulenpunainen ja kipeä.
matkat ovat täällä pidempiä,
on helpompaa jäädä
---
jättää yrittämättä.
ei ole paikkaa jolle nousta
katsomaan miten valtameret
puskevat toisiaan.
muistan kuinka yössä
joku pysähtyi kertomaan tarinaa
siitä kuinka kaikki alkoi
ja esi-isät söivät ihmislihaa.
on niin paljon mihin rohkeus ei riitä,
mutta ajatus vapaapudotuksesta
kasvoi elintärkeäksi.
ja siellä korkeimmalla kohdalla
tunsin kuuman kiven ja näin
rikintuoksua hohkavat lammet.
kintereilläni hiipi pilvi
utelias kuin kissanpentu, mietti kai
"kuka tuo oikein on?"
niin paljon hulluja tarinoita
joita kerron uudelleen
kai vain itseäni varten.
pelkään milloin joku sanoo
"sä oot jo kertonut ton".
minä kuolen,
huomenna tai ainakin tulevaisuudessa.
ei tätä ikuisesti jatku
eikä jatkoaikaan ole varaa.
onko siellä jotenkin erilaista?
samalla kun päivät vierivät täällä,
kulkee aika eteenpäin toisaalla.
haluan jo lähteä uudelleen,
lukea karttaa ja katsoa kompassin nuolta,
vaikken niitä ymmärrä lainkaan.
ja silti jään
kirjeitäni kirjoittamaan.
jos valoja vannoisin
omistaisin sen sinulle.
vielä tulee päivä
jona muutan maailman
vaikka sitten vain omani.
usko vain.
sanokoot narriksi
naiiviksi haihattelijaksi.
ei näin kuulu elämää viettää
yksin
peläten
enemmän kuin voin myöntää.
kerron sinulle päivän
heti kun vain pystyn.
ja kuule
tuletko silloin puolimatkaan vastaan?
