ympyrä sulkeutuu

tämä on se hetki josta alkaa 'olipa kerran'

kurkotan käsillä ilmaa, hapuilen muistoa
entisaikojen onnesta

silloin piirsin reittejä karttoihin

sovitin elämäni sinun askeliisi

nyt on jäljellä tyhjyys jossain

missä ennen rakkauteen lähes tukehduin

katsotko minua muita kauemmin
vai olenko jo niitä
joiden kasvoja ei muisteta enää huomenna
hetken mietin
ehkei ole liian myöhäistä kääntyä takaisin

sulkea käsiä taskujesi lämpöön
olla riippuvainen sen olemassa olosta

voi kuinka ajatus jo naurattaa

kenties sinulla on jo joku toinen
jota katsot silmiin, omistat lauluja
joka sinusta juopuu
...minäkin joskus
jota syleilet
vaikka koko maailma katsoo
on kauheaa miten se ei enää haittaa
nyt kun käännyn pois
reitiltä joka kerran oli tulevaisuutta
olemme yhtälö, minä sen muuttuja

sinulla edelleen samat tahdit ja sävelet
se sama voima ja elämisen riemu
minulle kuin nikotiinia
niin onnellisesti sekaisin
silloin joskus

nyt mietin
miten helppoa se onkaan
kerran mahdotonta

pää ei sumene, maailma ei avaudu
olen vain minä
suren ainoastaan ajatusta
menetettyä euforiaa
salaisuuksista juoruilevaa hymyä
ja tietoa siitä
missä kuuluu olla

en sano hyvästejä
ehkä on vielä tienristeyksiä
joissa kohtaamme
ja olemme kuin tietäisimme jotain
mitä muut eivät
eikä se ole surullista
kun hymyilen vielä kerran
suljen ympyrän

ja sitten
hymyilen sille toiselle
seuraan syysmyrskyn silmään
niin kuin sinuakin joskus

kunnes opin antamaan anteeksi.

katsoin kerran taivaalle
se oli yöaikaa
mieleen nousi ajatus
tahdonko todella kantaa
tämän vihan mukanani
aina maailman äärille asti?

haluanko lähteä sen kanssa,
ikuisesti katkerana tehdystä pahasta,
viedä sen mukanani sinne
missä kaiken pitäisi olla kaunista?
onko minulla varaa huutaa syytöksiä,
kylmän pohjoisen kansalle,
siitä samasta vihasta,
jota itse olen kurkkuun asti ahdettu?

äkkiä, sydämenlyönnissä,
savu kurkussa maistuu kauniilta.
ei kaikki täällä ole rumaa.
joillain on vilpitön hymy,
aitoutta jossain siinä,
mihin vain sattumalta nähdään.
kaikkien elämä ei riipu roolista,
itselleen ja toisille.

olen sanonut, ettei minuun voi vaikutaa.
olen minä, ilman lokeroa.
mutta vasta nyt
olen ottamassa ratkaisevaa askelta
olemaan puu josta minut on veistetty.
kaadan viimeisen seinän valheelta,
siitä miten muka ollaan oikeanlaisia,
erillään valtavirrasta.
etkö sinä muka halua nähdä,
mitä kohti muut niin kovasti kiiruhtavat?

ja opin vapautumaan vihasta
ehkä vain askel kerrallaan
kunnes opin antamaan anteeksi.
nyt tajuan, että pimeys on
vain suljetuissa silmissä.
ja vaikkei tämä ole minua varten,
ei tarvitse valita ääripäiden väliltä.
keskitiellä on hyvä olla,
vaikka kultainen se on ainoastaan saduissa.

ja kun joskus lähtiessäni
käännyn katsomaan taakseni
haluan nähdä muutakin kuin
katkeranmakuisen menneisyyden,
enemmän kuin pelkät velvollisuudet,
jotka toisivat minut vierailulle,
kesäloman mittaisille
vai onko kyse sittenkin talvilomasta?

en halua lähteä vihaisena,
vain siksi, että jokin kohdallani meni väärin.
ennen viimeistä matkaa,
olen lausunut anteeksiantoni
ja sydämeni on ajatuksia kevyempi.

viimeisellä portilla

käytävillä kaikuvat viimeiset kutsut

kotiin, seikkailuun

jonnekin muualle

kuolleet sydämet vieraassa paikassa

ei enää matkalla, ei vielä kotona

jos milloinkaan

viimeisen kerran

kurottelen äärirajoja

se mitä piti katsoa pitkään

jatkuvaa nauhaa ja värioksennusta

naurettavat nimet eivät ikuistu

tuossa piti katsoa vielä kerran

kuinka lentokoneet nousevat

täällä piti pysähtyä vielä hetken

kohottaa malja sille

mikä määritteli tulevaisuuteni

aina tähän hetkeen

nyt on näin

näissä käytävissä säilyy päätöksen maku

parhaiden päivien hautapaikka

jossa hymy lakkasi kohoamasta korviin

sata päivää ja joitakin päälle

päättyvät puoleentoista kellonkierrokseen

karvaaseen kahviin ja veteen

joka ei laskeutunut vesiputouksesta

ja vieläkin koitan ymmärtää

miten niin nopeasti kadonnut

valvottaa yhä läpi öiden

unohdutaanko hetkeen?

I

Varpaissani on rakkoja. Välit ovat kuivia, kuluneita, karrella. Liikkeen ja hien repimiä, kosketuksessa arkoja. Tuntuu hullulta, että päälimmäisenä tunnen haikeutta. Jokin rumissa varpaissani liikauttaa sydänalaa, saa jonkin siellä liikkeelle ja läikyttämään lämmintä euforiaa kehoni rajoille asti. Muistot lähtevät virtaamaan, se mikä on sidottu särkeviin varpaisiin. On tullut päivä, jona kalvavat kengät saavat minun nauramaan, vaikka sen kuplivassa ytimessä on myös kaipuusta itänyttä surua.

II

Päivissä on tietty kaava, rutiini jota en uskalla ajatella koska ajattelu vetää kaiken kipeän lähemmäs ja riistää autuuden maailman reunoille asti, käsivarren mitan ulottumattomiin. Joka päivä poltan kieleni kahvilla, katson taivasta, etsin soittolistalta kappaleet joissa piileskelee salaisuuksia, leikin sanoilla pitääkseni sen jonkin edes hieman lähempänä, romantisoin maailman ja nykyisyyden ympärilläni, kieltäydyn uskomasta totuuksia, etsin pakoteitä, rakennan mielikuvituksellani siltoja, nukahdan, sama jatkuu.

III

Mieleni aikakone raksuttaa menneisyyteen. Paukkuvia ruuveja, pillin vihellystä, narskuvia saranoita, värikkäitä savuhattaroita, takaperin laskemista. Nuorrutaan mieleltä ja sydämeltä, mennään takaisin alkuun. Päivään jona maailma oli jaloissa ja taivas rajaton, vaikka harmaus uumoili sadetta.

Jos voisin, pysäyttäisin kaiken siihen hetkeen. Tiedätkö sen tunteen, kun olet jostain niin varma, ettei se tarvitse ääneen lausuttuja sanoja vahvistaakseen asemaansa todellisuudessa. Se ei tarvitse ulkopuolisten hyväksyntää, vain oma varmuus riittää ja jostain syystä sen eteen ei tarvitse ponnistella. Niin vain on, kuten tähdet taivaalla tai aallot merellä tai muita kliseitä. Se, mikä löytyy etsimättä ja saapuu ilman kutsua. Odottamaton, mutta silti sen ajatuksen kanssa on niin helppo olla. Ja kun se löytää paikkansa, ei sitä enää voi ajaa pois. Olen kaivannut sitä, tunnetta joka tekee minusta sen mikä minun on tarkoitus olla, antaa elämääni sen merkityksen jonka vuoksi eletään. Meille kaikille se tulee erilaisessa hahmossa, minä löysin sen oikukkaasta maaperästä ja taivaan tuulista, jossa maistui aavistus jotain yliluonnollista.


IV

Joskus aamuhämärissä ujutan käteni tyynyn alle, tunnustelen kankaan viileämpää puolta ja kuljen lakanan rypyissä ja juovissa. Etsin viestiä, jonka joku on varkain sujauttanut tyynyni alle. Lupausta, sitä merkkiä jonka tarvitsen pysäyttääkseni pyörän ja astuakseni siitä pois.

Tule hehkuvan vuoren huipulle, sinne missä kuuma kivi nukkuu järven pohjassa.

Aloitetaan alusta.

Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna tai sen jälkeen. Odotan ja odotan lisää.

Enemmän, kauemmin, valmiina.

Myrskytyttöni 2

Hän kahlaa matalikossa, meressä joka on samaa kristallinkirkkautta kuin aina ennenkin. Uskon kuitenkin, että talvi on jo tehnyt vedestä pistelevän kylmää, kuin pirajat nakertamassa ihoa. Hän ei kuitenkaan värähdä, ei vavahda. Ihan kuin tämä päivä ei eroaisi mitenkään menneestä, olisi yhtä lämmin ja täynnä kesän huminaa. Vaikka todellisuudessa nyt on hiljaista, hiljaisempaa kuin muistan koskaan olleen.

Katson häntä, auringon maalaama pronssi hänen ihollaan on kalvennut luonnonvalkoiseksi, hiukset lähes samaa sävyä, mutta katsomalla tarkkaan niissä on hopeiden hohde. Lumihiutaleita, verkalleen asettuneita kiteitä jotka jäävät aloilleen, sulamatta. Hän kallistaa kasvonsa taivaalle, työntää vaaleanpunaisen kielenkärjen esiin huulien raosta ja yrittää maistaa taivaalta satavia valkoisia hitusia. Hän on muuttunut, mutta silti samanlainen kuin ennen. Vaikka hänen pintapuolensa väreilisi, muovautuisi uudelleen, jokin säilyy aina samana. Arvoitukset katseessa, välke hiuksissa, nauru varovaisimmassakin hymyssä, rehellisyyden ja salaperäisyyden vuorovaikutus. Kaikki arvoitukset ilmassa silloinkin, kun hän on vain paikoillaan.

Hänen mekkonsa myötäilee vartalon oikkuja ja muotoja. Sen laahus on pitkä ja lipuu hänen jäljessään veden pintää myöten kuin suuri lumpeen lehti. Väreissä on tulta, lohikäärmeen hengitystä ja laskevaa aurinkoa, sävyjä ja kuvioita kuin tilkkutäkissä. Ne liukenevat veteen, jäävät hetkeksi kiemurtelemaan pieninä pilvinä pinnan tuntumaan, ennen kuin virtaukset sekoittavat ja haihduttavat ne. Helma on alkanut jo vaaleta, kuin katsoisi maalarin työskentelyä takaperinkelauksella.

Minä seison rannalla, kaukana vedestä. Turvallisen välimatkan toisella puolella, siellä minne hyiset aallot eivät yllä. Minulla on jo kylmä. Ja mitä syvemmälle hän kahlaa sitä hyytävämmäksi ympäristöni muuttuu. Haluaisin juosta veteen, tarttua häntä kädestä ja kieltää menemästä enää yhtään kauemmas. Mutta en uskalla liikkua, pelkoni on konkretisoitunut raskaaksi painoksi, joka pitää minut paikallani. Pelkään hänen olevan jo minun ulottumattomissani, kaukana kuin vuorille laskeutunut lumi jota voin katsella vain etäältä.

Hän huokaa laulun merelle. Se ei ole sanoja, se on ääntä joka lähtee syvältä vatsanpohjasta, pysähtyy sydämessä lataamassa mukaan tunnetta ja nousee kurkkua ylöspäin, muodostuu pehmeäksi ja soinnukkaaksi keräksi lempeää huminaa, joka on kuin kutsu. Kenelle? Minua hän ei katso. Onko hän jo unohtanut? Voisin huutaa, mutta mahdollisuus vastauksen puuttumisesta pitää kielen aloillaan.

Horisontti on utuinen, aamusta sumea, etsii vielä muotoaan. Vie hetken ennen kuin erotan taivaanrantaa vasten kohoavat vesipatsaat. Ja samalla kuuluu vastaus hänen kutsuunsa, se on kumea noustessaan valtameren pohjasta. En näe hänen kasvojaan, mutta silti voin nähdä kuinka hän nauraa.

Vesi yltää häntä jo rintaan. Hiukset leviävät pinnalle kuin päivänsäteet, joiden aurinko hän on.

Hänen kehonsa vetää perässään pieniä aaltoja, sellaisia joita pienikin liike riittää nostattamaan vedestä. Vähitellen ne kasvavat, nousevat korkeammalle ja kieppuvat hänen ympärillään kuin kosijat. Hän koskettaa niitä kuin jotain kiinteää, rakastavasti kuten minuakin joskus.

Ja yhä tulee kylmempi.

Silloin hän kääntyy, katsoo minua ja uskallan väittää, että hän hymyilee. Hetken maailmani on jälleen lämmin, tunnen hänet taas kylkeäni vasten, hehkuen kuin pala laavakiveä. Silloin uskon näkeväni tulevaisuuteen, se on epäselvä kuin katsoisin sitä unen kutoman verhon läpi. Mutta se on siinä, lupaus jonka näen vielä etäällä, pilkahduksena aaltojen keskellä. Vielä jonain päivänä syleilen taas myrskytyttöäni.

Mutta nyt, kun aallot laskeutuvat ja laulu katoaa merelle, maailmani on kylmyyttä jonka rajoja en pysty ylittämään.

///

Osa 1 täällä.

eilisen ja huomisen väliltä

johan tyttö hymyilee
niinkuin joskus ennen
kun oli vapaa lentämään
villeimmässä tuulessa
siellä jossain kaukana
vuorten huipuilla
tyrkyjen takana

täällä unohtui
miten hymyillään
ilman mitään syytä
tyttö katsoi taakseen
mietti väliin jääviä päiviä
miten elämä katosi
vai jäikö vain jälkeen
sinne jonnekin kauas

kuinka monta päivää
heräsi kolottavaan sydämeen
tyhjään kohtaan tulehtuneeseen
kysymykseen
miten tästä jatketaan

tänään huomiset eivät pelota
niissä on lämpöä
jotain
mikä olisi ehkä pitänyt tehdä
jo kauan sitten
tänään huomisissa on toivoa
vielä pelkkää alkusoittoa
mutta niinhän kaikessa
intro ennen tarinaa
jonka haluaa kertoa

tyttö toivoo uutta lukua
ehkei edes mitään ihmeellistä
jotain pehmeää sydäntä vasten
eikä siihen satu enää
ainakaan niin paljon

vaikka tyttö yhä unelmoi
tulivuorista, satumaailmoista
vihreistä metsistä
kristallijärvistä
katsoo taakseen
ja tulevaisuuteen
aina vain liian kauas
mutta ehkä nykyisyydessä
on syy miksi jäädä