reuna

harva voi sanoa käyneensä reunalla

ne jotka kuvittelevat siellä olleensa

kertovat kauhukuvista, peloista, maailmanlopuista

he eivät ole nähneet sitä

sinistä kaupunkia ja horisonttiin jatkuvaa merta

korkeutta kaksisataa metriä

tuuli ulvoo susien kielellä

yllyttää

tule mukaan, lennä, elä, näytä kaikille

hetken uskallan katsoa

varovasti

jos korkeudenpaikankammo keksiikin syntyä

löydän itseni reunalta

ja siellä on kaunista

katson kauemmin kuin odotin

täällä pelkoni kuolee

sen jättämän paikan täyttää tyyneys

kuin joku lausuisi loitsuja

ei ole enää vaikeaa

unohtaa vahtivat silmät

olla yksin maailmassa

nostan jalan

irrotan

ja putoan

reunalta

ilmavirtaa vastaan

todistan painovoimaa

ja sydän kolkuttaa jotain omituista

tajuan rakastavani reunaa

ja putoamisvaaraa

sitä kun vapaapudotuksessa

luulee lentävänsä

kunnes opin antamaan anteeksi.

katsoin kerran taivaalle
se oli yöaikaa
mieleen nousi ajatus
tahdonko todella kantaa
tämän vihan mukanani
aina maailman äärille asti?

haluanko lähteä sen kanssa,
ikuisesti katkerana tehdystä pahasta,
viedä sen mukanani sinne
missä kaiken pitäisi olla kaunista?
onko minulla varaa huutaa syytöksiä,
kylmän pohjoisen kansalle,
siitä samasta vihasta,
jota itse olen kurkkuun asti ahdettu?

äkkiä, sydämenlyönnissä,
savu kurkussa maistuu kauniilta.
ei kaikki täällä ole rumaa.
joillain on vilpitön hymy,
aitoutta jossain siinä,
mihin vain sattumalta nähdään.
kaikkien elämä ei riipu roolista,
itselleen ja toisille.

olen sanonut, ettei minuun voi vaikutaa.
olen minä, ilman lokeroa.
mutta vasta nyt
olen ottamassa ratkaisevaa askelta
olemaan puu josta minut on veistetty.
kaadan viimeisen seinän valheelta,
siitä miten muka ollaan oikeanlaisia,
erillään valtavirrasta.
etkö sinä muka halua nähdä,
mitä kohti muut niin kovasti kiiruhtavat?

ja opin vapautumaan vihasta
ehkä vain askel kerrallaan
kunnes opin antamaan anteeksi.
nyt tajuan, että pimeys on
vain suljetuissa silmissä.
ja vaikkei tämä ole minua varten,
ei tarvitse valita ääripäiden väliltä.
keskitiellä on hyvä olla,
vaikka kultainen se on ainoastaan saduissa.

ja kun joskus lähtiessäni
käännyn katsomaan taakseni
haluan nähdä muutakin kuin
katkeranmakuisen menneisyyden,
enemmän kuin pelkät velvollisuudet,
jotka toisivat minut vierailulle,
kesäloman mittaisille
vai onko kyse sittenkin talvilomasta?

en halua lähteä vihaisena,
vain siksi, että jokin kohdallani meni väärin.
ennen viimeistä matkaa,
olen lausunut anteeksiantoni
ja sydämeni on ajatuksia kevyempi.