Myrskytyttöni

Hän kulkee paljasjaloin, jalkapohjien iho on likaa ja takertuneita ruohonkorsia. Niitä on myös hiuksissa, multapaakkuja ja kasvistoa. Korsia, kukkia, heinää, lehtiä, neulasia, rikkaruohoa, mitä tahansa mikä voi tarttua mukaan kärrynpyörässä. Hän ei kulje selkä suorassa, ryhdikkäänä, tasamittaisin askelin vaan sinkoilee kuin nuori kauris, horjahtelee samalla lailla, kieppuu ja pitää koko kehon liikkeessä, välillä koskettaa käsillään maata ja tervehtii jaloillaan taivasta. Yllättää joka kerta, mutta muistaa tehdä kaiken nauraen.

Hänen ihonsa on pronssia, hiukset mustat kuin tulivuoren hiiltynyt sydän. Silmiin katsoessa voisi luulla eksyvänsä sademetsään, ne ovat arvoituksia ja vehreyttä, vaikka ajan kanssa voisin laskea miljoonia eri sävyjä. Jossain siellä syvyyksissä asuu tuntemattomia olentoja; kiiltomatoja, pitkäjalkaisia sirkkoja ja lentokyvyttömiä lintuja. Haluan katsoa lähempää, väittää etten usko näkemättä, vaikka oikeasti haluan vain hengittää niitä outoja tuoksuja; makeista vesiä, tulikiveä ja vieraita kasveja.

Hän on saavuttamaton, jumalatar omassa maailmassaan, ei kumarra kellekään eikä vaadi hänelle kumarrettavan. Hän haluaisi ratkaista jokaisen ongelman naurulla, vaikka tarvittaessa hän osaa luoda lämpimän katseen, koskettaa niskaa ja saada uskomaan, että pilvillä todella on legendojen hopeareunukset. Hän muistuttaa hirmumyrskyä, hän on samalla tapaa varma ja rauhaton. En tiedä onko sekin osa häntä vai omaa hulluuttani, etten hae suojaa vaan jään mieluummin katselemaan levottomia tuulia, nousevia aaltoja ja kuohuvaa luontoa. Hän kieppuu myrskyn silmässä, minä ojennan käteni tyhmänrohkeasti ja olen täynnä intohimoa, halua tulla osaksi myrskyä.

Hän kulkee kuunvalossa, rakastaa jokaista tähteä loputtomuudessa. Hän kertoo minulle vieraita nimiä ja minä haluan tutustua niistä jokaiseen paremmin. Äkkiä myrskytuulet ovat pysähtyneet, kiertyneet nukkumaan yön mustan kankaan alle. Kuin niillä olisi hahmot, hän lepuuttaa käsiään niiden ohimoilla ja vahtii niiden unta. Hän laulaa omituisella kielellä, sanoja jotka ovat varmoja ja kovia, ne nousevat syvältä palleasta ja putoilevat huulilta kuin taivaan pyrstötähdet. Ja mietin, miten kukaan voi olla samaan aikaan niin kaunis ja vahva, riippumaton. Olen tervetullut jäämään, mutta en uskalla ajatella jäisikö hän suremaan lähtöäni.

Aamussa hän on lämmin ja turvallinen, kuin hehkuva kivi tulivuoren huipulla tai aurinko sinne vievällä polulla. Syleilen hehkua ja annan itseni rakastua.

Kontakteja

I

Harmaassa syyspäivässä ne ovat kuin huutomerkki. Alleviivaus, joka osoittaa ettei kaikki ole niin alakuloista mitä luonto antaa ymmärtää. Pari vaaleanpunaisia kumisaappaita. Seuraan niiden kulkua, joustavia askeleita jotka ovat kuin hyppyjä jotka ponkaisevat vauhtia autuuden trampoliinilta. Yritän nostaa katsetta ylöspäin, mutta ujostuttaa liikaa. Suora katsekontakti puolitoistametriä saappaiden yläpuolella tapittaviin silmiin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Katseen kuvastava riemu tuntuu omalle mielelleni omituiselta, olen kai omaksunut liikaa teräksensävyisiä sadepäiviä ja petollista mustaa jäätä asfaltilta.

Rohkaisen mieleni. Pystyn tähän. Katson. Ja samassa vatsa heittää kuperkeikkaa ja supistelee, jotain oudon lämmintä poreilee siellä pohjalla. Mistä hän on tullut? Pelkkää olemisen riemua on niin paljon, että se tuntuu vyöryvän päälleni. Yritän kerätä niitä kaikkia palasia ja sijoittaa niitä johonkin, mutta sitä kaikkea kaunista on niin paljon etten tiedä mihin sen laittaisin. Kasvojen hymy on aito ja vilpitön, niin voimakas että se säikäyttää mieleni valtaistuimella laiskottelevan pessimismin henkihieveriin asti. Vallankaappaus tapahtuu. Vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat aivoissani ja nostavat kantajansa istuimelle. Uskallan hymyillä, se on varovasti suunpieliä ylöspäin nykivä liike jonka en salli paljastaa hammasriviä.

Hänen puhuessaan jostain rakkaasta ja ainutlaatuisesta, tunteita on kaikkialla. Silmissä, hymyssä ja käsissä, jotka ojentavat onnen hitusia kaikkialle ympärille. Niitä on jopa vaaleanpunaisissa kumisaappaissa, jotka nytkähtelevät riemua joka ei ihan koko voimallaan henno näyttäytyä. Hän katsoo minua alaviistosta, mutta silti tunnen olevani pieni ja alistuva. Syntyy sellainen hölmö ajatus, että olen turvassa ja voin nauraa silmät tuikkien ilman, että jotain menee pieleen. Moinen luonnollisuus on minulle luonnotonta. Kieli joka tavallisesti pysyy visusti lepopaikallaan hampaiden pakkopaidassa huulten tiiviin muurin takana poukkoilee nyt ylös alas. Sanoja tapailen, yhdistäen jotain minkä toivon olevan hauskaa. Luulisi, että moinen osoitus siitä, että elän saisi minut tärisemään, mutta ihoni on lämmin ja jos kädet liikkuvatkin, ne ovat vain liian täynnä elämää jäädäkseen paikoilleen.

Hän jatkaa matkaa, levittämään tuota merkillistä iloa jota hän kantaa mukanaan kuin talismaania jonnekin muualle. Vaikka haluaisin sanoa jotain, mikä venyttäisi keskustelua vielä hetken, en rohkene. Olisi liian itsekästä pitää se kaikki itselläni. Katson miten vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat poispäin ja huomaan hymyileväni edelleen. Hymyn tietää olevan aito, kun poskipäät eivät kipeydy. Ilon tomu on harteillani keijupölynä vielä pitkään sen jälkeen, kun vaaleanpunaiset kumisaappaat ovat poistuneet näköpiiristäni.

II

Seison ihmisten takana, yritän samaan aikaan sulautua osaksi joukkoa ja olla jotain erityistä. Ihmiset kulkevat ohi, puhuvat, eivät katso kahdesti. Olen jäänyt paikalleni magneettisessa vetovoimassa, sydän lyö ja kieli kuivuu kiinni kitalakeen. Kukaan ei ole antanut syntyessä ohjeita näihin tilanteiseen. Vai olenko minä ainut, joka jäi ilman selkänikamiin asennettua ohjelmistoa?

Kuinka toiveet toteutetaan? Onko jossain irtoripsiä tai tähdenlentoja? Mitä vain, mikä tekee ihmeistä totta. Riittäkö, jos vain toistan sitä tarpeeksi monta kertaa?

Silloin hän hymyilee, nostaa käden tervehdykseen. Tuntuu omituiselta, vuosia nuoremmalta. Vasta-alkajalta naiseuden, korkokenkien ja hienojen hajuvesien viidakossa. Sallin itseni lähettää hymyn takaisin, sanoa sen mikä vielä henkäys sitten oli jumissa kurkussa. Hän sallii minulle halauksen. Hassua miten sen toivoisi kestävän kauemmin, mutta silti siinä lämmössä ehtii ajatella kaikenlaista. Liikerataa, hengitystä, sängen raapaisua omalla iholla, kihelmöintiä vatsassa. Sitä, miten lähellä toinen on. Kosketettavissa. Kaikkea sitä mikä siinä kämmenen alla elää, liikkuu, muuttuu. Koko ajan.

Hän kysyy onko kaikki hyvin. Ei mitä kuuluu, miten voin, ei perinteisillä lauseilla. Kuin olisi jotain syytä huolehtia, jokin varjo kasvoilla tai pelko silmäkulmassa. Mutta ei, jos minulla jotain huolehdittavaa onkin en siinä hetkessä muista sitä. Kaikki mikä maailmassa on pahaa, sulkeutuu tämän kuvan ulkopuolelle. Vastaan myöntävästi. Täydennän sitä. Kaikki on loistavasti.

Haluaisin jäädä vielä siihen, mutta hänen on mentävä. En halua takertua, en halua olla syyllinen kireälle venyneisiin aikatauluihin ja myöhästelyihin. Hymyilen vielä pitkään. Vaikka jalkani vievät eteenpäin, ajatukseni ovat unohtuneet menneisyyteen. Muisto on kuin suojakilpi, se viipyilee ylläni ja antaa maailman olla vielä hetken virheetön. Vielä hetken voin olla varma, ettei mikään satuta minua.